Kirjoitin viime viikolla vanhasta herrasta, joka kävelee usein kotikulmillani vastaan koiransa kanssa. Kommenteissa tuli puheeksi jospa menisin seuraavalla kerralla juttelemaan.
Parivaljakkoa en ole nähnyt pariin päivään, mutta tapasin sen sijaan viime viikonloppuna iltakävelyn varrella vanhan rouvan. Hän oli pysäköinyt autonsa puiston laidalle tien varteen, istui etupenkillä kuljettajan ovi auki, katseli koiria kun ne touhottivat nurmikolla. Hän oli ilmeisesti yrittänyt nousta ylös keppinsä varassa, se oli pudonnut maahan auton viereen.
Ihanat makkarat sinulla, hän sanoi kun näki, että katsoin häntä. Kiitin ja kysyin voisinko olla avuksi. No onhan tämä kunto päässyt vähän kehnoksi, hän sanoi. Koirat odottivat, kun nostin kepin maasta ja autoin rouvan autostaan. Pidä vaan kunnolla kiinni, sanoin ja hän piti, oli iästään huolimatta yllättävän vahva, valitteli selkäänsä, jonka vuoksi keppi oli välttämätön.
Kun hän suoristi itsensä kadulla, näin kasvoilla valtavat mustelmat ja otsaan ommellut tikit. Rouva oli kaatunut pari päivää sitten rappukäytävässä, suoraan kasvoilleen portaisiin. Käytävän valot olivat sammuneet eikä kukaan ollut kuullut avunhuutoja. Hän oli tuntenut pimeässä kuinka veri valui silmiin, oli ajatellut, että näin tämä kaikki päättyy. Lopulta joku oli tullut, auttanut ambulanssiin ja lääkäri oli kursinut rappusten ruhjomat kasvot kokoon.
Kunpa ei nyt jäisi isoja arpia, rouva harmitteli, tähänkin asti selvitty naama nättinä. Hän oli selvästi tarkka ulkonäöstään, pukeutunut sävy sävyyn, ranteessa kimmelsi kultainen rengas ja harmaat hiukset peitti huolellisesti aseteltu hattu.
Jäimme juttelemaan. Rouva oli opiskellut aikoinaan kieliä ja kirjallisuutta. Humanisti, ilahduin. Häntä nauratti, kun kuuli, että minäkin olen entinen kirjallisuustieteilijä. Hän kertoi edesmenneestä miehestään, joka oli ollut rakennusalalla. Työlleen omistautuneen miehen myötä oli alkanut rouvankin kiinnostus rakennuksiin ja rakentamiseen. Olisi pitänyt jättää ne humanistihöpötykset ja mennä teknilliseen korkeakouluun, hän mietti. Siihen aikaan ei ollut tavallista, että naiset hakivat teknillisille aloille, kynnys oli ollut korkea.
Hän oli saanut lapsia, lapsenlapsiakin jo monta. Oli nauttinut äitiydestä, mutta ei suositellut sitä varauksetta. Älä ryhdy hankkimalla hankkimaan lapsia ellei niitä ilmaannu itsestään, hän neuvoi. Hyvä mies kannattaa hankkia, ja ammatti, joka kiinnostaa sinua. Sitten voitte nauttia elämästä kahden, matkustella, kulkea puistoissa noiden hurmaavien makkaroidenne kanssa eikä kukaan nyi koko ajan hihasta. Mutta jos lapsia tuleekin, älä lannistu, ne korvatulehduskierteet menevät ohi. Sitten kun ne kasvavat isoiksi, saat ehkä lapsenlapsia ja niitä saa sitten hemmotella sydämensä kyllyydestä.
Ihan kaikesta emme olleet samaa mieltä. Rouvalla oli harteillaan koko maailman paino ja hän suri niin montaa asiaa – sitä ettei uskaltanut aikoinaan hakea opiskelemaan sitä mistä oli eniten kiinnostunut, sitä että oli myynyt kauniin asuntonsa jonka oli omin käsin kunnostanut ja muuttanut kauas kantakaupungista, jota rakasti. Hän murehti lapsenlapsiaankin, joista yksi oli lähdössä rinkka selässä reissuun. Rouva pelkäsi mitä kaikkea matkalla mahtaisi sattua, kaikki “kamalat vaihtoehdot” valvottivat häntä öisin. Kerroin vähän omista reppureissuistani, joista tulin kotiin yhtenä kappaleena, reppu riekaleina mutta samana rämäpäänä, monta kokemusta rikkaampana. Sinulle taisi käydä hyvä tuuri, rouva epäili.
Ethän murehdi niin paljon ettet muista nauttia, sanoin. Kaikessa tässä käy vielä hyvin, katso vaan niin näet. En ehdi enää, rouva sanoi surullisena, tämä elämä on jo melkein loppu. Muistutin, että hän oli yhä elossa, vaikka oli kompastunut kohti varmaksi luulemansa kuolemaa. Hänellä oli auto ja ajokyky, valoisa koti ja paljon lapsenlapsia, kotikaupunki täynnä kauniita rakennuksia joita katsella. Ehdotin, että hän surisi vähemmän kaikkea mitä ei ollut ja keskittyisi nauttimaan kaikesta siitä mitä oli. Hyvä neuvo, hän sanoi. Oikein hyvä, vaikka olet noin nuori.
Rouva kertoi rakastavansa autoilua. Selkääni ei särje kun istun autossa, hän selitti. Ratissa minä tunnen, että kaupunki on minun eikä mikään estä matkantekoani. Kysyin mihin hän oli menossa, lapsia tapaamaan? Ei – hän oli tullut kävelemään suosikkikaduillaan, katselemaan kauppojen ikkunoita. Kerroin, että teen joskus samaa. Suosittelin ikkunashoppailuun kahta uutta kauppaa, joista hän ei ollut kuullut. Hän rapsutti vielä kerran koiria. Kiitimme puolin ja toisin neuvoista ja jatkoimme matkaamme.
