Kun olin teini, kuuntelin vanhojen rokkisuosikkieni – The Doorsin, Led Zeppelinin ja Danzigin – ohella Eppu Normaalia. On vähän vaikea selittää miksi toiselta puolelta maapalloa Lappiin muuttanut teinityttö innostui keski-ikäisten miesten luotsaamasta suomalaisyhtyeestä, mutta sillä oli jotain tekemistä Martti Syrjän sanoitusten kanssa. Olin osannut suomea vasta pari vuotta, mutta oppinut jo rakastamaan sen kauneutta. Pidin valtavasti Syrjän rujolla tavalla sointuvista riimeistä ja kirjoittelin niistä yläasteella äidinkielen esseitä, vaikka kielikuvat eivät täydessä laajuudessaan vielä silloin auenneet.
Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet
Palasiksi muistojeni läjään hajonneet
Palapelin kokosin paksuin rukkasin
Ihmetellen minne kaikki palat hukkasin
En unta saanut ja näin jäin miettimään
Kaiken minkä muistan aika kutistaa
Mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän
Ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän
Kiinnostus laululyriikkaan oli näin jälkikäteen ajatellen suureksi avuksi, kun opettelin ymmärtämään ja kirjoittamaan suomen kieltä. Oli muitakin lyriikkavetoisia suomalaissuosikkeja, kuten Dave Lindholm, Sielun veljet sekä Lapin pojan A.W.Yrjänän tähdittämä CMX-yhtye. Mutta niistä lisää joskus toiste, nyt pitää mäyhätä Epuista! Löysin kuvitukseksi nipun kuvia minun ja Jarnon Tampere-reissulta vuosien takaa, ne saavat Tampere-yhteyden ansiosta kelvata.
Niinkuin kuuluu asiaan
Kaikki tähdet
Kuu ja kaikki muu
Aikakin
Niin myös aikanaan
Sinä lähdet
Pois häipyy taikakin
Siksi rakastan sua nyt
Oli mielessäni elämäni olemattomuus
Kuun takaa mulle nauroi ikuisuus
Ei huomista, ei eilistä
Vain tämän hetken voi nähdä peilistä
Soitin paljon Valkoista kuplaa, Eppujen vuonna 1986 ilmestynyttä albumia, jolta löytyy mm. klassikkokappale Joka päivä ja jokaikinen yö. Se oli toinen biiseistä, jonka Jarno lauloi häissämme. Silti Eppu-suosikkini siltä levyltä on aina ollut Kaikki häipyy, on vain nyt. Sen melankoliassa on jotain mikä rutisti sieluni pieneksi mytyksi nyrkkiin jo silloin kun olin neljätoista. Poltin tupakkaa yläasteen nurkan takana ja nyyhkin tulitikkuihini.
Niinkuin kuuluu asiaan
Kaikki tähdet
Kuu ja kaikki muu
Aikakin
Niin myös aikanaan
Sinä lähdet
Pois häipyy taikakin
Siksi rakastan sua nyt
Valovuosiensa takaa tähdet vilkkuen
Unelmille ihmisen hiljaa ilkkuen
Tiedänhän että pieni oon
Kun siltä tuntuu mahdun hyvin kainaloon
Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin kappale saa minut yhä itkemään. Näihin toteaviin sanoihin se kiteytyy, kaiken ohikiitävyys. Kliseisyydessään niin kammottavan totta: tämä tässä on kaikki mitä meillä on, se mihin kannattaa keskittyä.
Pieni anekdootti. Kun muutin Tampereelle 16-vuotiaana enkä tuntenut ketään, ensimmäinen ihminen jonka tunnistin kadulla oli Eppu-kitaristi Juha Torvinen, jota päin kävelin vahingossa Sokoksen ovella. Muutama vuosi myöhemmin päädyin graafikoksi tamperelaiselle levymerkille ja minusta tuli siviiliammatiltaan levy-yhtiötuottajana työskentelevän Torvisen työkaveri. Kun Eput soittivat yllätyskeikan tamperelaisessa yökerhossa, pääsin sisäpiirisuhteillani listalle. Luonnollisesti olin pommittanut Torvisen puhelimen täyteen tekstiviestejä: tuleehan se biisi. Tuleehan. Ja tuli se.
Niinkuin kuuluu asiaan
Kaikki tähdet
Kuu ja kaikki muu
Aikakin
Niin myös aikanaan
Sinä lähdet
Pois häipyy taikakin
Siksi rakastan sua nyt
Aamu sarastaa, öiset hetket varastaa
Meidät valo hukuttaa, meidät nukuttaa
☊ EPPU NORMAALI ~ KAIKKI HÄIPYY, ON VAIN NYT
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA