En arvannut lainkaan millaisen onnittelumyrskyn keskeltä löytäisimme itsemme, kun kerroimme menneemme viime tiistaina naimisiin. Kiitos tuhannesti! Olemme lukeneet kaikki viestit ja iloinneet jokaisesta. Tuntuu erityiseltä, että niin moni on elänyt mukana, eikä juhlahumu vielä tähän pääty, sillä pidämme pienet juhlat myöhemmin.
Viime päivät ovat olleet tiheänä kaikesta. Juhlajärjestelyistä, onnitteluviesteihin vastaamisesta. Elokuun lopun tummenevasta valosta ja lähestyvästä syksystä. Aamuista, joita on leimannut aavistus kaiken muuttumisesta. Olen totutellut siihen, että minä olen vaimo ja hän minun aviopuolisoni. Hullaannuttava, hykerryttävä, absurdi ajatus, joka tuntuu lähemmin tarkasteltuna täysin itsestäänselvällä tavalla luonnolliselta.
Katselen sormustani ja sitten häntä, vähäväliä naurattaa. Kuka olisi arvannut? No, kuulemma aika moni. Ehkä vain minä olen vähän häkeltynyt siitä, että asiat loksahtivat tällä tavoin paikoilleen. Siitä, että levottomuus, jonka kuvittelin olevan osa minua ja jatkuvasti häilyviä ääriviivojani, on kadonnut ja yhtäkkiä seison suorempana, olen rauhallisempi, vahvempi. Ihan kuin malttaisin tai pikemminkin uskaltaisin viimein olla kokonaan tässä.
Kai naimisiin mentyään saa keinua vähän aikaa muutaman sentin arkitodellisuuden yläpuolella? Jonain päivänä olemme kuitenkin tomua, kosmista pölyä kiertoradalla. Nautitaan nyt kaikesta mitä maailmalla on meille antaa, tunneiksi venyvistä sekunneista ja estottomasta ilosta, joka voi seurata siitä, kun tuntee tulleensa pitkän matkan jälkeen kotiin.
Mikko otti nämä unenomaiset kuvat meistä viime syksynä Hangossa. Rakastan niiden värejä ja valon kimallusta, meressä kahlaavaa mäyräkoiraa, meitä pitkine hiuksinemme. Silloin en vielä tiennyt, että vuoden päästä olemme naimisissa. Tämä hullu pieni elämä, nyt se on meidän yhteinen. Ja se alkaa näin.
PHOTOS BY MIKKO RASILA
