Viime aikoina on ollut useita kuvauksia, joissa olen saanut olla kameran takana. Miten siitä voikaan tulla niin onnelliseksi, kun saa valottaa, sommitella, ohjata kameran edessä olevaa? Luoda pieniä maailmoja linssin läpi, vaikka oikeastaan tuntuu, että valtani on usein näennäinen. Minä vain päätän mihin kohdistan kameran ja painan nappia. Toisinaan lopputulos on keskinkertainen, joskus siinä on taikaa, eikä ikinä tiedä etukäteen kuinka tällä kertaa käy.
Kuulostaa ehkä ulkopuolisin korvin vähän hassulta, minähän kuvaan koko ajan. Olen tehnyt sitä aina ja tämän työni ansiosta heilun nykyään kameran kanssa käytännössä joka päivä. Mutta jostain syystä kuvaaminen tuntuu erilaiselta silloin, kun kuvien ensisijainen tarkoitus ei ole päätyä arkistoihini tai tähän blogiin, vaan kuvaan jotain muuta tai jollekin toiselle, oli se sitten taideprojekti, henkilöpotretti tai kattauskuvia viinimaahantuojalle. Silloin saan luoda visuaalisia konsepteja, joissa keskiössä ei ole minä ja minun elämäni, vaan jokin muu.
Täysvarusteltu studio on minulle kuvaajana vieras miljöö, kuvaan käytännössä aina luonnonvalossa ja jossain lokaatiossa. Ehkä siksi alkaa kihelmöidä aina, kun löydän itseni paikasta, jossa voin säädellä kaikkea kuin olisin jumala. Tai no, ainakin niitä valoja, mutta se onkin paljon! Luonnonvalossa kuvatessa ei paljoa taivutella todellisuutta. Studiossa sen sijaan voi päättää, että tahdon pehmeän valon, joka näyttää siltä kuin se tihkuisi taivaasta, tai jyrkän sivuvalon kuin seisoisimme keskellä leffan loppukohtausta.
Nämä otokset ovat ylijäämä- ja testiruutuja studiosessiosta, jossa Jarno oli mallina. Valotusmalleina toimivat tietysti pienet koirat, jotka kuvittelevat, että niitä tarvitaan kaikissa kuvauksissa. Ehkä niin onkin, ehkä kuvamme olisivat umpisurkeita ilman heitä. Naurattaa vähän tämä Luna-koiran intensiivinen haukankatse. Hän kanavoi ehkä Clint Eastwoodia jossain vanhassa länkkärissä.
Inspiraatio kasvaa samaan tahtiin kuin päivät pitenevät. Tekisi mieli viritellä uusia taideprojekteja, ehkä jotain samantapaista kuin kuvat, jotka teimme Miki Liukkosen kanssa, tai sitten jotain ihan muuta. Törmäsin vanhaan kirjoitukseeni Lartiquen Riviera-kuvista, ah se näyttely oli ihana! Jokin poreilee pinnan alla, katsotaan mitä sieltä pulpahtaa kun hetki on kypsä.
Ehkä pitäisi tehdä enemmän asioita, jotka tekevät onnelliseksi?
1 ~ Tulimme rättiväsyneinä kuvauksista ja meitä odotti putipuhtaaksi siivottu koti! Ei ole parempaa tapaa käynnistää viikonloppu, sillä sen ansiosta voi heittäytyä samantien sohvalle käymättä läpi stressaavaa keskustelua nimeltä Pitäis siivota, joka jatkuu jatko-osalla nimeltä Onko pakko. Keskustelun lopputulos vaihtelee, mutta voin kertoa, että se ei ole koskaan se, että voisi samantien heittää jalat ylös ja nauttia kauniista kodista. Siivoaja on sijoitus parisuhteeseen ja molempien henkiseen hyvinvointiin.
2 ~ Lämpötilat ovat kivunneet plussan puolelle ja se tarkoittaa, että mekkokausi on virallisesti alkanut. Ei välitetä nyt siitä, että tänään(kin) satoi räntää. Kyllä se kevät sieltä tulee tänäkin vuonna ja huhtikuuhun on enää kaksi viikkoa. Olen ristinyt kuvan mustan huitulan Stevie Nicks -mekokseni ja kaivanut sen kaveriksi kaapista pari vuotta sitten hankitut solkinilkkurit. Niiden ohut nahka ei kestä kovin kummoisia loskalammikoita ja toivon, että säiden jumalat ottavat vihjeestä vaarin. Ja ei, kevään fiilistely ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että haaveilen myös pohjoisen talvesta.
3 ~ Vietin eilen illan Galerie Forsblomilla, jossa taiteilija Ville Kylätasku ja muotisuunnittelija Mirkka Metsola julkistivat yhteistyönä syntyneen Ultraviolet-vaatemallistonsa, kokoelman vaatteita, joihin on painettu Villen töistä poimittuja printtejä. Täpötäydessä galleriassa jyskytti tekno, mallit seisoivat liikkumattomina teosten keskellä ja ihmiset parveilivat heidän ympärillään. Pari tuntia taidealtistusta, teknoa ja yleistä meteliä tekivät hyvää ärsyttävän perjantain päätteeksi. Päädyimme vielä lasilliselle ystävien kanssa, joita en ole nähnyt aikoihin. Keskinkertaista viiniä, huippuseuraa.
4 ~ YLE Areenaan on tärähtänyt uusi komediasarja nimeltä AIKUISET, joka keskittyy millenniaalien elämään akselilla Kallio-Punavuori ja onnistuu kuvaamaan sekä tälle ajalle tyypillisiä kliseitä että kaksikymppisten ikiaikaista sekoilua. Ihana Maria Veitola tekee cameoroolin. Koukuttavat jaksot ovat lyhyet ja kymmenen jakson kauden ehtii hyvin katsoa putkeen viikonlopun aikana, nimim. Testasin puolestanne. Superhauska, suosittelen!
5 ~ Nauratti Hesarin uutinen Amos Rexin taideteoksesta, betonisesta Drifter-monoliitista jota ei päässyt torstaina katsomaan, koska se oli alavireinen. Äärimmäisen kokeilevan taiteen kanssa pitää varautua kaikkeen, museojohtaja kertoi. Tämä oli varmaan joku nerokas markkinointitemppu ja se todellakin toimi, koska nyt en pysty ajattelemaan muuta kuin milloin pääsen katsomaan ALAVIREISTÄ MONOLIITTIA.
Joka kolmas nainen on kokenut väkivaltaa, jonka tekijänä on nykyinen tai entinen kumppani. Joka kolmas. Luku on hätkähdyttävä, kun suhteutat sen omaan elämääsi. Ajattele naispuolisia ystäviäsi, työtovereitasi, muita naisia joita tunnet. Kolmannes heistä on kokenut väkivaltaa sellaisessa suhteessa, jota pitäisi määrittää luottamus, ei pelko. Väkivalta tapahtuu usein oman kodin seinien sisällä ja siihen liittyvä häpeä saa monesti niin tekijän kuin uhrin vaikenemaan aiheesta.
Kaksikymppisenä ihmettelin miksi kukaan jäisi väkivaltaiseen suhteeseen. Minut oli kasvatettu kunnioittamaan niin omaa kuin muiden fyysistä koskemattomuutta enkä voinut ymmärtää mikseivät naiset vaan lähteneet sen jälkeen kun heihin oli kajottu ensimmäisen kerran. Miten olisi edes mahdollista jatkaa suhdetta sen jälkeen, kun toinen on käynyt käsiksi? Sitten löysin itseni samasta tilanteesta, eikä se ollutkaan niin yksinkertaista.
Olimme olleet yhdessä monta vuotta. Suhde oli vaikuttanut alussa kaikkien unelmien täyttymykseltä, silloin en vielä tiennyt, että se on varoitusmerkki. Hitaasti olin alkanut ymmärtää, että kaikki ei ollut kunnossa, en vaan ollut valmis vielä luovuttamaan. Jossain kyti yhä toivo meistä, surullinen fantasia, joka perustui siihen kuinka hyvin sovimme paperilla yhteen. Tiesin hänen arvaamattomuudestaan, mutta väkivalta – sitten kun se lopulta alkoi – tuli yllätyksenä. Oli yö, hän tuli humalassa kotiin. Leimahti riita ja ennen kuin kunnolla tajusin mitä tapahtuu, minua vedettiin pitkin seiniä ja lattioita. Olin shokissa enemmän epäuskosta kuin kivusta, vaikka täytyi sen sattuakin. Selviytymisvaisto napsahti päälle ja pistin hanttiin minkä pystyin. Siitä ei ollut juuri apua fyysisen ylivoiman edessä.
Mies oli jo lähtenyt, kun naapureiden hälyttämä poliisi soitti ovikelloa. Häpeä korvensi sisuskalujani. En osannut ajatella, että naapurit olivat todennäköisesti vain huolissaan puolestani. Hävetti, että olimme aiheuttaneet mekkalan keskellä yötä, että olimme yhtäkkiä samanlaisia kuin kaikki ne, joiden ovilla poliisit kävivät öisin. En halunnut olla yksi heistä, pidin kiinni kuvitelmasta, että tämä oli asia joka minulla oli valta päättää. Vakuutin poliiseille, että kaikki oli ihan ok. Ilmeistä näki, että ei ollut ensimmäinen kerta, kun tärisevä nainen toisteli heille näitä harhaisia sanoja. He ottivat “varmuuden varalta” miehen tiedot muistiin ja jättivät minut nostelemaan kaatuneita huonekaluja avuksi tulleen naapurin kanssa. Naapuri ei kysynyt kysymyksiä, minä en pystynyt kertomaan. Ei siinä mitään epäselvää varmaan ollutkaan. En nukkunut sinä yönä silmäystäkään, sydän hakkasi kurkussa vielä aamulla.
Mies ei muistanut mitään seuraavana päivänä ja itki, kun kerroin mitä oli tapahtunut. Hän vaikutti olevan aidosti pahoillaan ja minäkin kaduin, olinhan provosoinut ja puolustautunut. Pistin sen yksittäisen vahingon, humalaisen black outin piikkiin. En halunnut uskoa, että tämä voisi toistua. Vaimensin pienen äänen, joka nakutti kallossani kuin tikka ja muistutti: juuri tällä tavoin kaava toimii, kas näin astelet ansaan, samaan kuin ne muutkin.
Sitten tuli seuraava kerta. Siihen ei tarvittu edes isoa riitaa tai humalaa, ihan kuin se olisi ollut toisella kerralla helpompaa. En taistellut enää vastaan, pakenin. Silloin aloin pelätä. Pelkäsin häntä kun hän tuli kotiin huonolla tuulella. Pelkäsin sanoa vastaan tai kysyä ikäviä kysymyksiä. Pelkäsin kertoa, että pelottaa. Silti sain riuhtaistua itseni suhteesta irti vasta sitten, kun hän ensimmäisen kerran sanoi suutuspäissään sen ääneen: jos vaan käyttäytyisin paremmin, ei olisi syytä pelätä. Syytin itseäni kauan, vaikka tiesin järjellä, ettei mikään ollut minun vikani. Kesti kuukausia ennen kuin terapian avulla pystyin näkemään kirkkaasti sen manipuloinnin ja henkisen väkivallan vyyhdin, joka oli huomaamatta kiristynyt ympärilläni koko suhteemme ajan. Merkit olivat olleet näkyvissä alusta asti, en vaan ollut halunnut nähdä niitä.
Viime viikolla Naistenpäivänä julkaistun tutkimuksen mukaan kolmannes suomalaisista miehistä ajattelee, että väkivallan uhriksi joutuminen on joskus naisen oma syy. Suomalaisnaisista 14% ajattelee samoin ja oman kokemukseni jälkeen ymmärrän omalla hullulla tavalla miten se on mahdollista. Hirveätkin asiat alkavat tuntua normaalilta, kun on hurrikaanin keskipisteessä, horisontti katoaa ja todellisuudentaju hämärtyy. Väkivaltaisista suhteista lähteminen voi olla vaikeaa myös siksi, että lähteminen tai pelkästään siitä puhuminen voi johtaa väkivallan pahenemiseen. Pelko on aiheellinen, sillä naisia kuolee parisuhdeväkivaltaan joka vuosi.
Tiedän selvinneeni vähällä verrattuna moniin muihin. Silti kokemus opetti jotain mitä en koskaan unohda: en ole kenenkään yläpuolella, vahvempi tai fiksumpi kuin ne muut, jotka jäävät. Pelko, häpeä ja nöyryytys voivat sumentaa kenen tahansa perspektiivin. Väkivalta ei ole asia, joka voi tapahtua vain joillekin muille. Eikä se ala heti, vaan pikkuhiljaa, aluksi se on henkistä ja fyysistä vasta sitten, kun olet jo nalkissa, rakastunut, sitoutunut, etkä ikinä uskoisi, että juuri hän voisi tehdä mitään tälläistä juuri sinulle.
Parisuhdeväkivalta on valitettavasti vain yksi monista naisten kokeman väkivallan muodoista. Suomalaisista naisista 47% on tutkimuksen mukaan kokenut fyysistä väkivaltaa viidentoista ikävuoden jälkeen. Suomi on itseasiassa kansainvälisen EU-tutkimuksen perusteella naisille toiseksi turvattomin ja väkivaltaisin maa koko Euroopan Unionissa. Siksi tästä on tärkeää puhua: vaikka et itse olisi kokenut tai nähnyt väkivaltaa, se ei tarkoita ettei sitä ole. Joku päivä se voi olla sinä. Tai siskosi, ystäväsi, tyttäresi.
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa esiintyy kaikkialla maailmassa. Yksi julmimmista naisiin kohdistuvan väkivallan muodoista on ympärileikkaus, joka tunnetaan myös osuvammalla nimellä silpominen. Siitä on nimittäin kysymys, äärimmäisen raa’asta väkivallanteosta, joka kohdistuu miljooniin tyttöihin ja naisiin joka vuosi. Naisten ympärileikkausta ei tule sekoittaa tai verrata miehille tehtävään verrattain pieneen toimenpiteeseen, jolle on usein terveyteen liittyviä perusteita. Silpomiselle ei ole ainuttakaan terveydellistä syytä eikä vastoin monien oletuksia edes uskonnollista taustaa. Se on väkivaltainen perinne, jonka vuoksi 200 miljoonaa tyttöä ja naista elää tälläkin hetkellä silvottuna 30 eri maassa. Nuorimmat heistä ovat alle 5-vuotiaita, hädin tuskin kouluikäisiä.
Naiselle ympärileikkaus tarkoittaa sen äärimmäisimmässä muodossa sitä, että kaikki ulkoiset sukupuolielimet, kuten klitoris ja ulommat häpyhuulet leikataan irti veitsellä, partaterällä tai esimerkiksi lasinsirulla, usein ilman minkäänlaista kivunlievistystä. Se mikä jää jäljelle ommellaan umpeen, virtsalle ja kuukautisverelle jätetään pieni aukko. Yhdyntää ja synnytystä varten ompeleet avataan ja ommellaan sen jälkeen taas umpeen. Sanomattakin selvää, että ompeluun ei käytetä kivunlievitystä.
Jokainen meistä voi yrittää kuvitella miltä penetraatio tuntuu tälläisten toimenpiteiden jälkeen. Tai vessassa käyminen. Kuukautiset. Synnytys. Eivätkä loppuelämän jatkuvat järkyttävät kivut ole silpomisen ainoa seuraus. Monet tytöt kuolevatkin leikkauksen aiheuttamaan verenvuotoon tai likaisten leikkausvälineiden aiheuttamiin komplikaatioihin. Tulehdukset ja niiden aiheuttamat krooniset sairaudet ovat yleisiä, sillä hygieniasta huolehtiminen on käytännössä mahdotonta. Moni saa likaisista leikkausvälineistä myös HIV-tartunnan.
On myös lievempiä ympärileikkauksen muotoja, mutta kaikkiin sisältyy klitoriksen vahingoittaminen tai leikkaaminen irti. Yhteinen nimittäjä kaikille ympärileikkauksille on se miten se vaikuttaa naisen seksuaalisuuteen. Silpomisen lievimmätkin muodot käytännössä tuhoavat naisen mahdollisuudet seksistä nauttimiseen.
Naisiin kohdistuva väkivalta on monissa maissa sosiaalisesti hyväksytty, syvälle kulttuuriin juurtunut ja oletusarvoinen osa naisen elämää. Sitä ei osata edes pitää ongelmana, ja siksi sen muuttaminen on niin vaikeaa. Ympärileikkauksen suorittavat yhteisön naiset, jotka aidosti ajattelevat tekevänsä tytöille hyvää. Ympärileikkausta pidetään monissa maissa aikuistumiseen liittyvänä, vahvistavana siirtymäriittinä, joka on perinteisesti tehty murrosiän kynnyksellä. Monet tytöt ovat alkaneet kapinoida silpomista vastaan ja jotkut karkaavat jopa kotoa silpomisen pelossa, joten silpomista on alettu suorittaa yhä nuoremmille, joissakin maissa jopa 5-6 -vuotiaille.
Joissakin paikoissa silpomiseen liittyy myös ajatus puhtaudesta. Silvottu tyttö on puhdas, kunniallinen ja valmis avioliittoon, sillä leikkaus on tae neitsyydestä. Perinnettä ylläpitävät sosiaalinen paine: vaikka äiti ei haluaisi ympärileikata lastaan, huoli tyttären tulevaisuudesta ajaa edelle. Leikkaamaton tyttö on likainen ja kunniaton ja saattaa jäädä naimattomaksi, joutua prostituoiduksi tai jopa yhteisönsä hylkäämäksi. Leikkaamattomat tytöt ovat myös alttiimpia raiskauksille, joiden seuraukset ovat monissa maissa aivan sairaat: yhteistö kääntyy raiskauksen uhria vastaan ja hylkää tämän, raiskaajan selvitessä ilman rangaistusta.
Silpomisperinteessä on kyse monimutkaisesta vyyhdistä, jonka laajuuttaa on vaikea hahmottaa ulkopuolelta. Tuntuu vaikealta ymmärtää, että silpomisen aiheuttamia terveysongelmia ei osata liittää ympärileikkauksiin, vaan esimerkiksi silpomisen komplikaatioihin menehtymistä saatetaan selittää sillä, että tytön äidissä virtaa paha henki. Silpominen nähdään normaalina osana lapsen elämää eikä sillä ymmärretä olevan peruuttamattomia vaikutuksia koko loppuelämään.
Solidaarisuus tekee työtä silpomisperinteen lopettamiseksi niin ruohonjuuritasolla kuin ylhäältä: yrittäen vaikuttaa lainsäädäntöön niin että silpominen kielletään Kenian lailla myös Somalimaassa, ja pureutumalla varsinaiseen ongelman ytimeen eli naisten heikkoon asemaan. Monet ympärileikatut tytöt eivät pääse kouluttautumaan yhtä pitkälle kuin pojat, sillä heidän odotetaan kasvavan kunniallisiksi vaimoiksi ja äideiksi eikä heillä ole kouluttamattomana kovinkaan montaa tapaa vaikuttaa asioihinsa. Köyhyyden lisäksi heikkoon asemaan vaikuttaa alhainen luku- ja kirjoitustaito, jolloin on vaikea saada tietoa omista oikeuksistaan tai tehdä edes rikosilmoitusta. Tyttöjen koulunkäynnin ja naisten taloudellisen itsenäisyyden tukeminen on ensiarvoisen tärkeää, sillä se on konkreettisin tapa lisätä päätäntävaltaa omasta elämästään.
Kulttuurin ulkopuolelta on vaikea mennä puuttumaan tuhansien vuosien perinteeseen. Siksi Solidaarisuus tekee yhteistyötä paikallisten kansalaisjärjestöjen kanssa ja silpomisen kokeneiden ja perinnettä vastaan nousseiden aktivistinaisten kautta, jotka tietävät millä tavoin viesti välittyy parhaiten. Asenneilmapiirin muuttaminen on hidasta, mutta todella tärkeää työtä. Valon pilkahduksia on näkyvissä: joissakin maissa miehet ovat alkaneet vastustaa silpomisperinnettä ja toivovat puolisokseen leikkaamatonta naista, joka toivon mukaan pitkällä tähtäimellä vaikuttaa siihen, että leikkaamattomien naisten stigma hälvenee.
Silpomista ei tapahdu vain kaukana maailmalla, sillä perinteet seuraavat perässä kaikkialle: Suomessa saattaa olla jopa yli 3000 tyttöä silpomisvaarassa.
Näitä juttuja lukiessa yrittää monesti kovettaa itseään, puristaa hampaita yhteen ja ajatella asiaa ilmiön tasolla, tarkentamatta liikaa todellisuuteen, jossa monet elävät, koska se on yksinkertaisesti liian hirveä. Mutta meillä ei ole varaa sulkea tältä silmiämme, sivuuttaa se yhtenä maailman kauheuksista, joihin emme voi vaikuttaa. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tapahtuu joka päivä naapurissa, samassa korttelissa, ympäri kaupunkia ja maatamme, kaikkialla maailmassa. Henkinen väkivalta, pahoinpitelyt, raiskaukset, murhat ja silpomiset eivät ole irrallisia tapahtumia, vaan osa samaa rakenteellista väkivaltaa, jota on kohdistettu asemaltaan heikompaan sukupuoleen tuhansien vuosien ajan. Se vaikuttaa meihin ja tulee vaikuttamaan tyttäriimme ja heitä seuraaviin sukupolviin, jos emme puutu siihen nyt.
Naisiin kohdistuvan väkivallan kitkeminen vaatii sanoja ja tekoja, vaiettujen asioiden avointa käsittelyä, epäkohtiin reagoimista, vanhentuneiden sukupuoliroolien haastamista ja ennen muuta asenneilmapiirin muutosta, poliittisia päätöksiä ja väkivaltaan puuttuvaa lainsäädäntöä. Jokaisella naisella on oikeus elää turvassa omassa kehossaan, pelkäämättä fyysistä tai henkistä väkivaltaa. Sen pitäisi olla itsestäänselvää, mutta siitä ollaan vielä todella kaukana. Siksi tarvitaan puhetta, toistoa ja tarinoita, jotka saavat meidät voimaan pahoin, avaamaan silmämme todellisuudelle, jossa liian moni elää.
Lue lisää #solidaarisuudesta -kampanjan sivuilta. Kampanjan visuaalisen ilmeen ja näissä kuvissa vilahtavan paidan takana on helsinkiläinen taiteilija Anna Salmi. Vaimonhakkaajapaidaksi nimetty hihaton toppi on esimerkki siitä miten naisiin kohdistuva väkivalta on pesiytynyt jopa arkikieleemme: puhumme vaimarista tuttavallisesti kuin olisi arkipäiväinen ja jopa hupaisa juttu, että miehet hakkaavat vaimojaan.
Voit auttaa lahjoittamalla tai ostamalla 50 euron hintaisen Solidaarisuus -kampanja-paidan, jota on valmistettu rajoitettu erä naisille ja miehille. Kampanjan tuotto ohjataan naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön ja naisten taloudelliseen tukemiseen Somalimaassa ja Keniassa.
Mitä olisit valmis tekemään solidaarisuudesta väkivaltaa kokevia tyttöjä ja naisia kohtaan?
