Asioita, joita ette ehkä tiedä Stellasta

✖ Stella on ällistyttävän taitava hukkaamaan asioita. Mikään ei koskaan ole lopullisesti hukuksissa, mutta esimerkiksi silloin kun hän tekee lähtöä jonnekin, tavarat ovat ihan itsestään ryömineet piiloon. Tavanomaisimmin hukassa on aurinkolasit, kotiavaimet, puhelin tai valokynä. Varsinkin tämä valokynä on kova kaveri katoamaan. Etsintään joukkoistetaan koko perhe ja asiat yleensä löytyvät sieltä, minne ne on jätetty. On muutama asia, jotka ovat kadonneet kokonaan. Näihin tapauksiin liittyy joko mustaa magiaa tai minun sekaantuminen asiaan.

✖ Stella on mestari tekemään listoja. Se helpottaa meidän molempien elämää melkoisesti, sillä itse en osaa listata. Elän harhaisessa kuvitelmassa, että muistan kaiken, mutta alan pikkuhiljaa ymmärtää miksi listoja on joskus hyvä tehdä. Onhan tämäkin postaus tavallaan lista, eli olen aloittanut treenaamisen – huipulle on tosin vielä matkaa. Stellan listat ovat mielestäni taidetta. Esimerkiksi kauppalista laaditaan kaupan tavaraosastojen mukaan, millä välttää turhan edestakaisin poukkoilun. Lista on saksalaisen selkeästi jäsennelty, siinä ei ole ainuttakaan kirjoitusvirhettä ja parhaassa tapauksessa siihen on liitetty resepti mukaan.

✖ Stella rakastaa konseptoida ja viihteellistää arkisia asioita. Vietämme joka ilta hetken keskustellen Juno-koiran kanssa hänen päivästään ja koira-askareistaan. Meillä myös operoi pienlentoyhtiö Mäyr Air, joka lennättää Junon joka ilta igluunsa nukkumaan. Last call for Juno Anemona. Short distance flight from sofa to iglu boarding now. En voi väittää etten myös itse osallistuisi suurella innolla näihin konsepteihin ja toteutuksiin.

✖ Stella voisi helposti laittaa kaikki rahansa sisustamiseen, taiteeseen ja kirjoihin. Kirjapinot alkavatkin toisinaan vallata uhkaavasti pinta-aloja, mutta kirjat luettuaan hän usein kierrättää niitä eteenpäin. Tärkeimmät kirjat jäävät hyllyyn, joka on Stellan silmäterä – sinnepäin ei saa kuulemma edes KATSOA. Auta armias, jos yrität koskea. Vuokraamme kotiamme toisinaan muille kuvauskäyttöön ja ylivoimaisinta vaikeinta Stellalle on, jos joku haluaa liikutella hänen kirjojaan. Siksi myös paljon toivotuissa kirjapostauksissa kestää aina, sillä aihe on hyvin tärkeä ja hyvin henkilökohtainen. Kaikista kirjoista ei kuulemma edes voi kirjoittaa.

✖ Stella on harrastanut opiskelua lukuisissa opinahjoissa. Lukion jälkeen hän pääsi yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja kävi kuokkimassa vähän muissakin tiedekunnissa. Sitten hän meni TTVO:lle opiskelemaan taidetta ja olisi valmistunut kuvataiteilijaksi, ellei olisi vaihtanut graafisen suunnittelun linjalle. Ensinnäkin minusta on uskomatonta, että hän on päässyt kaikkiin sisään (ehkä tähänkin liittyy mustaa magiaa) ja toisekseen tuollaiset päätökset ovat takuulla vaatineet kanttia (hän itse tietysti kutsuu sitä teinisekoiluksi). On ihanaa nähdä, että kiinnostus kirjallisuuteen ja taiteeseen on kulkenut mukana läpi hänen elämän ja näkyy edelleen vahvasti kaikessa tekemisissään. Aikamoinen renesanssinainen. Tottakai hän haaveilee välillä hakevansa johonkin uuteen kouluun, kuten Taideteollisen valokuvauslinjalle. Sieltäkin hän varmaan keksisi vaihtaa vielä kerran johonkin muualle ennen kuin valmistuisi.

✖ Stella ei aja koskaan autoa, vaikka hänellä on ajokortti. Hän kävi autokoulun kuorma-autolla, joten välillä epäilen, että hän on salaa pätevä kuski, mutta ei vaan jaksa vaivautua. Itse hän perustelee ajamattomuuttaan hajamielisyydellä, syvyysnäön puutteella ja huonolla havainnointikyvyllä, joka kuulemma saattaa niin hänet kuin muut tiellä liikkujat hengenvaaraan. Mun tavoite on silti saada hänet ratin taakse ja todistaa tämä tapahtuma vänkärin puolelta. Ehkä tänä kesänä Lapissa nähdään tilanne, että annan hänelle käteen pieteetillä suunnitellun kauppalistan ja pakun avaimet, jolloin saamme molemmat kokeilla toistemme saappaita. Toisaalta nautin itse ajamisesta niin paljon, että olen ihan kamala kyydittävä – seuraa välitön hermokireys ja neuvomistulva.

✖ Stellalla on vaatekaappissaan toinen toistaan kauniimpia mekkoja ja paljettiunelmia, mutta mielestäni NÄEN NIITÄ LIIAN HARVOIN.

Liian köyhä kouluun?

Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Muuttorumban jälkeen asetuimme toiselle puolelle Ylivieskaa ja vaihdoin koulua, kun matka vanhalle ala-asteelle kävi liian pitkäksi. Uudessa koulussa kuulin, että opettajia oli varoitettu vilkkaasta ja keskittymishäiriöisestä ongelmalapsesta, joka tuli rikkinäisestä perheestä. Siitä tuli leima, jonka mukaan aloin käyttäytyä. Vietin suurimman osan oppitunneista opettajanhuoneessa, etten häiritsisi opetusta. Kopiokoneen kanssa hölmöily tuli tutuksi ja jokainen välitunti alkoi kymmenen minuuttia aiemmin, koska tunsin olevani vastuussa välituntikellon soittamisesta.

Kotoa oli kadonnut kuri. Aloin testata rajojani, jotka venyivät ja venyivät, kunnes niitä ei enää ollut. Olin kaveripiirini ainoa, jolla ei ollut kotiintuloaikaa. Notkuin joka päivä iltamyöhään ulkona, pyörin skeittiparkilla tai tein tihutöitä ympäri Ylivieskaa. Kadun jokaista graffitia ja hajotettua ikkunaa.

Vähävaraisen yksinhuoltajan lapsena, yhtenä neljästä, minulla ei ollut myöskään viikkorahaa. Kun luokka meni jouluna kirkkoon, opettaja antoi minulle kymmenen markkaa siitä hyvästä, että istuin hiljaa ja erillään muista. Ostin sillä uutena vuonna raketteja (kadun myös kaikkia niitä räjäytettyjä postilaatikoita).

Kuudennnen luokan lopussa olimme opettajien kanssa varmasti yhtä helpottuneita siitä, että ala-aste oli osaltani ohi. Kiitos teille kärsivällisyydestä.

Yläasteella aloin purkaa energiaa muuhunkin kuin yleiseen häiriköintiin ja extreme-ninjailuun lähimetsissä. Pelasin jalkapalloa, jääkiekkoa, pesäpalloa ja koripalloa, skeittasin ja lumilautailin. Meillä ei ollut varaa ostaa mitään uutena, mutta hankin käytettyjä mailoja jäähallin myyjäisistä ja sain joskus kavereilta vanhan lumilaudan. Kerran jalkapallojoukkueeni maksoi kausimaksuni, koska meillä ei ollut siihen rahaa ja joukkue halusi minun jatkavan pelaamista. Kiitos teille siitä. Ilman aktiviteetteja ja harrastusten kautta saatuja ystäviä en olisi nyt tässä.

Monesti lapset ymmärtävät vasta aikuisempana, että kotona on ollut rahasta pulaa. Minä tiesin jo silloin, että meillä oli tiukkaa. Välillä rahaa ei ollut mihinkään, joten aloin varastella. Siitä oli jo kehittymässä tapa. Olin viittä vaille valmis nuorisorikollinen, kun jäin kiinni korvalappustereot farkkujeni vyötäröllä. Poliisi haki minut kaupasta ja muistan ikuisesti tuon kymmenen metrin matkan kaikkien silmien alla. Se oli yksi nöyryyttävimmistä hetkistä elämässäni, ajattelin, että nyt se on menoa, millään ei ole enää väliä. Istuin poliisiautossa ja itkin, koska tiesin, että rikosrekisterin ja varkaan leiman saaminen tulisi muuttamaan kaiken. Olin pilannut perheemme maineen, tuhonnut oman tulevaisuuteni. Itkun loputtua ylikonstaapeli ajoi minut kotiin, jätti minut korttelin päähän ja sanoi, että pidetään tämä meidän salaisuutena. Se oli käänteentekevä hetki. Kiitos, että näit minussa nuoren, joka oli valmis muuttamaan tapansa.

Vaikeudet heijastuivat koulunkäyntiin. Mulla epäiltiin olevan ADHD ja tunsin saaneeni sekä selityksen että syyn olla vilkas ja vaikea. Olin jatkuvasti tukkanuottasilla opettajien kanssa. Minua kiinnosti vain taideaineet ja käsillä tekeminen – ja kotitaloustunnit, koska siellä sai syödä. Lukuaineista lintsasin ja pääsin lunttaamalla rimaa hipoen kokeiden läpi. Väärensin poissaolovihkoon äidin nimen, en halunnut vaivata häntä. Olin täysin hukassa: olin saanut mahdollisuuden, mutta en tiennyt mitä olisin sillä tehnyt. Kaikki muut tuntuivat tietävän mihin olivat ryhtymässä yläasteen jälkeen, itse olin keskittynyt selviytymiseen. En osannut sanoa mihin ammatilliseen koulutukseen olisin halunnut hakeutua ja ajattelin, että lukio oli muita, fiksumpia varten. Menin sinne minne monet muutkin vaikeista oloista tulleet, kymppiluokalle.

Kymppiluokalla tuntui kuin meidät olisi vain siirretty syrjään muista, eteenpäin menneistä koulutovereista. Koulu oli fyysisestikin syrjässä, viisitoista kilometriä pikkukaupungin ulkopuolella. En kuulunut sinne, en ainakaan halunnut kuulua. Kestin kaksi päivää. Sitten kävelin rehtorin luo ja sanoin, että haluan pois, minne tahansa pois. Rehtori soitti puhelun ja sanoi, että mene huomenna lukioon todistuksesi kanssa. En ehtinyt edes ajatella haluanko tai kelpaanko lukioon, tiesin vain että keskiarvoni ei ollut lähimainkaan riittävä. Seuraavana päivänä istuin opinto-ohjaajan kansliassa vessapaperin arvoinen päättötodistus kädessäni. Hän näki minussa potentiaalia, ylipuhui rehtorin ottamaan mut koeajalle ja niin musta noin vaan tuli lukiolainen. Se oli toinen käänteentekevä hetki. Tajusin, ettei mun tarvi aina taistella auktoriteetteja vastaan. Joskus ne olivat mun puolella. Kiitos, kun ymmärsitte tilanteeni ja annoitte mahdollisuuden.

Äitini jäi varhaiseläkkeelle samoihin aikoihin kun pääsin lukioon. Se tarkoitti, että siirryin elätettävän roolista aikuisten maailmaan ja muutin 16-vuotiaana veljeni kanssa omaan asuntoon. En saanut alaikäisenä opintotukea, vaan elin asumistuella ja sossun toimeentulotuella. Oli yllätys, että lukiossa kirjat piti ostaa itse. Vielä isompi shokki oli, kun selvisi paljonko ne maksoivat. Matematiikan tunneille tarvittiin myös laskin. Onneksi mulla oli kavereita monista eri ikäluokista ja pystyin ostamaan heiltä käytettyjä kirjoja. Osan kursseista kävin ilman omaa kirjaa.

Minusta ei tullut mallioppilasta, vaikka olin saanut vapaapassin lukioon. Keskittymishäiriö teki pänttäämisestä haastavaa ja tein kaikkeni pysyäkseni muiden perässä. Lukuaineissa vitonen oli voitto: kirkkaasti kurssista läpi! Keräsin mahdollisimman paljon opintopisteitä taideaineista, liikunnasta ja kaiken maailman hiihtovaelluksista. Aloitin lukion ohella iltatyön pitseriassa, että saisin maksettua vuokran, laskut ja opiskelut. Pelkkä arjesta selviytyminen oli raskasta ja olin lopulta totaalisen uupunut. Monet arkiset asiat, jotka muille olivat itsestäänselviä, olivat mulle taistelu. Kotoa ei herunut tukea tai kannustusta, siellä vain ihmeteltiin, että olin päässyt näinkin pitkälle. Olin perheeni ensimmäinen, joka oli mennyt lukioon.

Päivät koulussa ja illat töissä poltti loppuun ja abivuonna tuli romahdus. Makasin kaksi viikkoa sängyssä kykenemättä nousemaan. Lopetin työt, mutta palasin kouluun, sillä halusin hoitaa sen loppuun. Olin saanut mahdollisuuden enkä halunnut tuottaa enää pettymystä. Olin päättänyt saada valkolakin osoittaakseni itselleni, että voin päättää oman elämäni suunnan ja näyttääkseni kaikille minua auttaneille, että olin sen arvoinen. Oli niin hieno tunne nähdä oma nimi ylioppilaaksi valmistuneiden listassa! Tuntui, että elämä aukesi. Ensimmäistä kertaa oli olo, että nyt pärjään ihan missä vaan.

Tiedän olleeni vaikeuksista huolimatta onnekas. Olin liian ylpeä ja häpeissäni pyytääkseni apua, mutta sain sitä silti. Futisjoukkueen, parin rehtorin ja opinto-ohjaajan lisäksi ystävät ja tyttöystävä perheineen auttoivat: ruokkivat, ottivat mukaan mökkireissuille ja retkille joihin en olisi muutoin päässyt, kannustivat ja kuuntelivat, ojensivatkin tarvittaessa, antoivat rajoja joita en ollut saanut. Kiitos teille kaikille siitä. Elän nyt parempaa elämää kuin olisin voinut ikinä kuvitella, enkä olisi nyt tässä ilman apua. En ole ikinä pitänyt sitä itsestäänselvänä. Kaikilla lapsilla ei ole ympärillään auttamishaluisia tai siihen kykeneviä ihmisiä.

Köyhien lasten määrä Suomessa on kasvussa: joka kymmenes lapsi elää pienituloisessa perheessä. Se tarkoittaa noin 120 000 lasta, joilla ei ole parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. Heidän huoltajillaan ei välttämättä ole mahdollisuutta maksaa opiskeluun tarvittavia välineitä tai tarjota tukea opinnoissa. Vaikka opetusmateriaali on muuttunut osin sähköiseksi, tietokone ei todellakaan irtoa yhtään sen halvemmalla kuin mun lukiokirjat, eikä opintoihin keskittyminen ole helppoa, jos täytyy samaan aikaan taistella jokapäiväisestä selviytymisestä.

Ei ole oikein, että opiskella saavat vain ne, joilla on siihen varaa. Se lisää eriarvoisuutta ja nuorten syrjäytymistä. On tärkeää, että pidämme yhdessä huolta kaikkien mahdollisuudesta opiskella riippumatta varallisuudesta tai perhetaustoista. Tiedän omasta kokemuksesta, että opiskelemaan pääsemisellä voi olla koko elämää mullistava vaikutus. Mun elämä olisi voinut yhtä hyvin mennä ihan toisella tavalla.

Tämän vuoden Yhteisvastuukeräys on käynnistynyt. Keräyksellä tuetaan tänä vuonna lasten ja nuorten koulutusta Suomessa ja maailman katastrofialueilla. Vähävaraisten lasten ja nuorten opiskelua tuetaan esimerkiksi avustamalla maksullisten opiskeluvälineiden hankinnassa.

Kuulun itse niihin, jotka eivät olisi päässeet näin pitkälle ilman apua. Siksi halusin lähteä mukaan kampanjaan ja kannustaa teitäkin osallistumaan. Lahjoittaminen on helppoa ja onnistuu puhelulla, tekstarilla, MobilePaylla tai Siirto-sovelluksella. Lue lisää keräyksestä Yhteisvastuun sivuilta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Mitä tulikaan luvattua

Uusi vuosi on puhdas valkoinen pinta, joka huutaa värejä. Kaikki on vasta edessä. Ennen ensimmäisiä siveltimen vetoja pitää suunnitella ääriviivat, miettiä värit. Päättää aihe tai vähintäänkin hahmotella teemaa.

Olen aina rakastanut tehdä uuden vuoden lupauksia, mutta vain harvoin kyennyt pitämään niistä kiinni. Niin monesti olen suunnitellut tulevaan vuoteen kuut ja tähdet, maalannut tauluun kokonaisen avaruuden, mutta mahtipontiset aikeet ovat hautautuneet jonnekin vanhojen tapojen alle. Tänä vuonna kokeilen itselleni vieraampaa aikuismaista lähestymistapaa: jospa muuttaisinkin ensin ajatteluni? Ehkä kaikki muu seuraa silloin perässä.

Vuoden tärkein päätös on nimittäin prokrastinaation lopettaminen. Olen vitkuttelun mestari, välillä ihmettelen miten olen edes saanut elämässäni mitään järkevää aikaan. Syitä voi hakea seikkailevan sielun etsikkoreissuista ja sitoutumiskammosta, josta kärsin kauan, mutta suurin syy asioiden lykkäämiseen on ollut omien taitojeni vähättely. Jos ei edes yritä, ei voi myöskään epäonnistua.

Ihan alusta ei tarvitse onneksi aloittaa, olen päässyt viimeisen kolmen vuoden aikana enemmän eteenpäin kuin koko elämäni aikana yhteensä. Teen jo kaikkea mistä olen aina haaveillut, en vaan täydellä potentiaalilla. Tänä vuonna haluan keskittää vitkastelusta vapautuneen energian erityisesti kolmeen asiaan.

Ensimmäinen liittyy työhöni. Olen onnekas, kun saan valokuvata työkseni. Se tarjoaa sopivassa suhteessa tuttua tekemistä ja haastetta, jotka kehittävät osaamista. Kuvaan paljon asiakastöitä (ja tietysti tähän blogiin) mutta en ole vielä aloittanut yhtään omaa valokuvaprojektia. Sellaista, jota tekisin ihan puhtaasti omaksi iloksi. Nyt on sen aika, sillä päässä muhii monenlaisia ideoita, jotka haluan laittaa alulle.

Henkilökohtaisia projekteja löytyy myös musiikin saralla, jonka suhteen olen kaikkein itsekriittisin. Musiikin tekemistäkin aion tänä vuonna viedä eteenpäin. Kaikella tällä on jo ääriviivat, enää täytyy vaan tehdä.

Toinen asia liittyy fyysiseen kuntooni. Myönnän, olen rapakunnossa. Hengästyn jo ajatellessani liikuntaa, vaikka samalla uskottelen itselleni, että pystyn fyysisesti samaan kuin kymmenen vuotta sitten. Paljon mukavampaa elää valheessa ja olla liikkumatta kuin alkaa treenata ja kohdata oma rapistuminen. Reilu vuosi sitten aloitin joogan, mutta viime syksynä sille “ei ollut enää aikaa”. Tänä vuonna uusi yritys, sillä tykkäsin siitä kyllä. Tarkoitus on myös elvyttää vanha skeittiharrastus, joka on yllättävän tehokas tapa liikkua.

Nyt kun tätä energiaa tuntuu olevan, ilmoittauduin myös modernin tanssin tunneille. Jos jotain vuodet ovat ovat opettaneet, niin sen, että kehoni rakastaa liikkua. Tavan vaan pitää olla tarpeeksi mielenkiintoinen. Alan myös tajuta, että mun ei tarvitse olla kaikissa lajeissa paras. Että voi liikkua myös itseään varten, eikä tehdä kaikesta kilpailua.

Kolmas asia on parisuhde. Teemme paljon töitä yhdessä ja välillä unohtuu, että olemme silti ensisijaisesti pariskunta emmekä työtiimi. Olemme tietysti onnekkaita, kun saamme viettää usein työpäiviä yhdessä, mutta on tärkeää myös elää yhdessä työn ulkopuolella. Loma muistutti siitä kuinka hauskaa on hengata yhdessä ilman mitään agendaa, ja sitä haluan tältä vuodelta enemmän. Kävelyretkiä, keikkoja, leffailtoja – ihan mitä tahansa. Koska kaikista maailman ihmisistä nautin eniten juuri hänen seurastaan. Olkoon 2019 myös hempeilyn ja hellien tunteiden vuosi.

Koiraa huolettaa riittääkö sillekin helliä tunteita.

Listassa ei oikeastaan ole mitään uutta. Tuntuu vaan, että nyt on oikea aika syventää näitä asioita. Viime vuosina on ollut paljon kaikkea uutta ja mielenkiintoista tekemistä, mutta kaikkea on varjostanut tunne, etten ole päästänyt vielä itseäni irti, kuin ajaisi käsijarru päällä moottoritiellä. Nyt täytyy vaan antaa mennä, päättää että olen riittävä. En ole valaistunut tai valmis, päinvastoin, olen kaiken alussa ja tuijotan pensseli kädessä tuota tyhjää taulua. Mutta just tässä hetkessä olen paras mahdollinen versio itsestäni ja se on tarpeeksi.

Aikuisuus ja suunnitelmallisuus on hyvästä, mutta ystäväni on oikeassa, sen lisäksi tarvitaan ripaus anarkiaa, jotta asiat alkavat edetä. Väriläiskä sinne, roiskaisu tuonne, kunnes kuva alkaa elää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Out of office

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Uskomatonta mutta totta, lähdimme lomalle! Oikealle lomalle, jossa sähköpostiin laitetaan lomavastaaja eikä loman aikana ole yhtään dedistä, kuvausta tai muutakaan projektia päällä. Stella epäilee, että konsepti on joku yrittäjien kiusaksi keksitty urbaani myytti, mutta on valmis antamaan sille mahdollisuuden. On kuulemma kuullut siitä paljon hyvää.

Olemme reissanneet paljon työmme puolesta. Yhtä muutaman päivän piipahdusta lukuunottamatta itseasiassa jokainen yhteinen matkamme tähän mennessä on ollut työmatka. Tällä kertaa emme aio kahteen kokonaiseen viikkoon edes lukea sähköpostejamme ja sovimme, että jos jompikumpi mainitsee työt joutuu ostamaan toiselle oluen. Saa nähdä tuleeko tästä helppoa vai hiton vaikeaa. Laukut on jokatapauksessa pakattu, lentopäästöt kompensoitu ja päätetty, että kamerakalusto jää kotiin. Mukaan lähtee vain pikkukamera, jolla voi ottaa lomakuvia – jos tuntuu siltä.

Tauko tulee täsmälleen oikealla hetkellä. On ollut hektinen syksy, töitä on piisannut enemmän kuin ikinä ja remontti on vaatinut veronsa. Vapaapäiviä ei olla juuri pidetty ja sen huomaa. Akku riitti nipinnapin jouluun asti, viimeisten töiden ja velvollisuuksien kohdalla homma alkoi rakoilla. Kaiken kruunasi puhelin, jonka unohdin taksiin matkalla lentokentälle – en edes huomannut sitä ennen kuin puuskuttava uberkuski juoksi meidät kiinni just ennen kuin olimme menossa turvatarkastukseen. Sitten olin unohtaa passini turvatarkastukseen, sitten olimme unohtua lounaalle lähettämään viimeisiä sähköposteja. Sitten olimmekin onneksi jo lentokoneessa eikä kukaan voinut unohtaa enää mitään. Terveisiä yläilmoista. Hullua elää ajassa, jossa keksitään asioita kuten kilometrien korkeudessa toimiva wifi.

Olen seikkailijaluonne ja aina valmis valloittamaan tuntematonta, mutta nyt alan tajuta miksi ihmiset matkustavat takaisin tuttuihin paikkoihin. Aina ei tarvitse nähdä ja kokea uusia asioita, joskus riittää että pääsee pois arkiympyröistä ja saa imeä itseensä jotain ihan muuta energiaa. Eikä aina tarvi sekoilla ja seikkailla. Kerrankin emme ole kiipeämässä keskellä yötä tulivuorelle katsomaan toista purkautuvaa tulivuorta (ollaankohan me kerrottu tämä tarina?) tai ajamassa tuhansia kilometrejä pitkin kapeita rannikkoteitä tai trekkaamassa kameleilla Saharan autiomaahan. Ajattelimme tällä kertaa kerrankin vaan olla ja ladata ne tyhjiin käyneet akut, tankata lämpöä ja aurinkoa ja fish tacoja – ja nukkua niin paljon kuin nukuttaa.

Fish tacot mainittu! Palaamme siis Meksikoon, Puerto Vallartaan, jonne jäi vuosi sitten pala sydäntämme, tarkemmin sanottuna koiranpentu nimeltä Gilbert. Tuo kuusi kuukautta vanha rescue-pentu oli hilkulla lähteä mukaamme Suomeen, mutta saimme lopulta sen pelastaneen miehen ylipuhuttua pitämään sen – ja olemme pitäneet yhteyttä ever since. Tämä tarina ansaitsee vielä oman postauksensa, mutta lupasimme heille tulla takaisin ja nyt on se hetki.

Muutenkin mahtavaa palata Meksikoon, sillä edellinen reissumme teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vietimme silloin aikaa sekä itä- että länsirannikolla, molemmat ovat näkemisen arvoisia. Idässä minua puhutteli muinainen mayakulttuuri ja koko Jukatanin niemimaan historia, joista menen ihan sekaisin. Karibianmeressä on sitäpaitsi omaa taikaansa. Länsirannikko on rennompi, paikallisempi, jotenkin mutkattomampi. Kun palasimme itärannikolta takaisin Puerto Vallartaan, tuntui kuin olisi tullut takaisin kotiin. Jännää, että johonkin itselle uuteen ja vieraaseen kaupunkiin voi kiintyä niin nopeasti. Ehkä lainakoiralla oli osuutensa asiassa – paikalliseen rytmiin solahtaa yllättävän äkkiä, kun herää seiskalta aamulla ulkoiluttamaan sinkoilevaa koiranpentua ja vastaantulijat alkavat moikkailla.

Tarkoitus on Puerto Vallartassa hengaamisen lisäksi kierrellä myös vähän lähiseutuja ja vietämme vuodenvaihteen Sayulitassa, pienessä surffikylässä Puerto Vallartan pohjoispuolella, vuorten toisella puolella. Suunnittelin jo, että vuokraamme prätkän, jolla ajelemme Sierra Madren vuoriston yli, kun Stella muistutti jetlagista ja meksikolaisista vuoristoteistä. Onneksi toinen meistä on aina vuorollaan järkevä. Ehkä mennään bussilla ja vuokrataan se prätkä vasta siellä.

Suljen nyt tietokoneen ja avaan sen toivottavasti vasta parin viikon päästä. Blogiin on ajastettu matkamme ajaksi muutamia kirjoituksia, kommentteihin vastaamme todennäköisesti vasta palattuamme. Instagramin puolelta voi mahdollisesti bongailla lomakuulumisia!

PHOTOS FROM JANUARY 2018 BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

On siis joulu

Riisipuuron tuoksu herätti lapsena aattoaamuun. Telkkari napsautettiin päälle tottumuksesta: sieltä tuli lastenohjelmia, joiden jouluinen äänimaisema säesti aamupalaa. Walking in the Air jäi soimaan päähän koko päiväksi. Ulkona oli pimeää ja niin kirpeä pakkanen, ettei sinne ollut mitään asiaa. Naapurit tosin reippailivat toppavaatteissaan kohti kirkkoa niin että lumen narskunta kuului sisälle asti. Kaikki puuhasivat omien askareidensa parissa, joku pelasi pleikkaria, toinen valmisteli saunaa. Joku paketoi vielä lahjaa, kuusi oli jo koristeltu. Oli odottava tunnelma, kaikilla eri syistä. Kohta pääsee saunaan, kohta saa kinkkua. Kohta vieraat tulevat syömään, kohta jaetaan lahjat ja kohta tämä kaikki on ohi.

Muistikuva on monin tavoin perinteinen. Harvoin olen kuitenkaan viettänyt joulua samassa osoitteessa kahta kertaa. Lapsena muutimme monesti, aikuisempana on tullut vietettyä joulua milloin missäkin kumppaneiden kanssa. Joskus on jäänyt joulu kokonaan väliin reissun takia tai siksi ettei vaan huvittanut. Joulu oli mulle pitkään traditioiden täyttämää näytelmää, epäkiinnostavaa pakkopullaa, joka tuntui aiheuttavan ihmisille enemmän stressiä kuin iloa.

Aloin kiinnostua joulusta vasta sitten kun tajusin, että siitä saa tehdä omanlaisen ja viettää sen kuten haluaa. Toki tykkään monista perinteistä, kuten joulusaunasta ja riisipuurosta. Nekin voi tehdä omalla tavallaan siihen tahtiin kun tykkää.

Kolme vuotta sitten olimme alkaneet ihan vaan hengata Stellan kanssa ja sain kutsun joulunviettoon Tehtaankadulle. Toin kollektiiviseksi joululahjaksi kuusen, joka sijoitettiin kunniapaikalle olohuoneeseen. Stella hankki kuusen koristeiksi lasisia palloja, joiden sisään vieraat saivat sujauttaa lapuille kirjoitettuja toivotuksia. Kirjoitin lappuun: rakastu. Se oli ainoa lasipallo, joka jäi avaamattomana kiikkumaan kuusen oksalle, josta hän sen myöhemmin luki ja kysyi oliko se viesti minulta. Vastaus on varmasti helppo arvata.

Olen ajatellut aina, että joulu on perhejuhla, vaikka se ei ole aina siltä omalla kohdalla tuntunut. Olen koko elämäni ollut jonkinlainen joulunomadi, mutta tuona jouluna tuntui, että olen löytänyt oman perheeni.

Siihen liittyy moni parhaista joulumuistoistani. Kuten se, kun olimme Stellan kanssa Tuusulassa hevosrekiajelulla ystävämme luona. Reki oli vuorattu hirventaljoilla, tähtitaivas tuikki koko taivaankannelta ja metsän hiljaisuuden katkaisi vain hevosen pärskintä ja reessä helkkyvät kulkuset. Hetki oli maaginen, toivoin sen jatkuvan ikuisesti.

Tuntuu hyvältä, että on paikka mihin kuuluu. Toivon, että kaikki saisivat kokea sen, mahdollisuuden viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa ja olla kiitollisia kaikesta mitä meillä on. Säteillä positiivista energiaa ympärilleen ja koko maailmaan. Elämme hulluja aikoja. Mikään ei ole tärkeämpää kuin rakkaus ja empatia toisiamme kohtaan.

Hyvää joulua meille jokaiselle, mitä se kullekin sitten merkitsee.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Toisen käden kuteet

Olen ollut kirppishaukka pienestä asti. Kotikulmillani Pohjanmaalla oli monta kirpputoria, jotka kolusin systemaattisesti läpi viikoittain. Perheemme pienet tulot patistivat etsimään vaatehankinnoille edullisempia vaihtoehtoja, mutta siitä kehittyi nopeasti yksi lempiharrastuksistani. Löytämisen riemua ei voittanut mikään! Valikoima ylivieskalaisilla kirppareilla ei ollut järin monipuolinen, joten “löytö” oli suhteellinen käsite.

Tykkään edelleen kahlata läpi kirppisten vaaterekkejä. Nykyään se on myös ekologinen valinta, käytetty vaate on parempi kuin uusi. Sitäpaitsi rakastan ostaa laadukkaita vaatteita murto-osalla uuden hinnasta.

Helsingissä kirppisvalikoimat ovat isot, mutta piipahtelemme kirppiksillä kaikkialla missä liikumme – pohjoisessa, Ruotsin puolella, roadtrippiemme varrella pienemmillä paikkakunnilla. Pikkupaikoista löytyy usein kaikkein parhaimmat helmet.

Mulla syntyy secondhand-löytöihini aina tunneside. Ne on yleensä hankittu jotain tiettyä hetkeä ja tarvetta varten, ja niiden takana on aina tarina, kuten lähes kaiken kaiken hyvän ja itselleni rakkaan.

Hutihelmiäkin on tullut vuosien varrella keräiltyä ihan vaan siksi, että joinakin päivinä on hälläväliä-fiilis ja sitä uskoo olevansa tarpeeksi flamboyant kantaakseen mitä tahansa. Kerran mulla oli päässä karvalakki, porontalja, bootsit ja verkkarit. Tämä tapahtui vain sen yhden kerran eikä siitä tarvitsekaan sen enempää puhua. Kerrotaan vielä, että oli kesä ja lähikioskin myyjä kysyi onko mulla kaikki hyvin.  

Seuraavissa kuvissa vilahtaa mun viimeaikaisia kirppislöytöjä.

Tämä nuori (ja salskea) maatalonisäntä-look on maksanut yhteensä alle neljäkymppiä. Aloitan hatusta, joka löytyi Lapista. Pohjoisessa ajellessa näkee monesti kirppiksille ohjaavia tienvarsikylttejä, Ruotsin puolella niissä lukee loppis. Rakastan kiertää pihakirppiksiä, ihmisten omia aarreaittoja, joista voi löytää ihan mitä tahansa. Tämä hattu löytyi niinsanotusti kotikylältä, naapuritalosta jossa Stella on pienenä hengannut paljon. Samalla kun pengoin vaaterekkejä, Stella hörppi emännän kanssa kahvia ja muisteli vanhoja. Huopahattu kuului aikoinaan emännän puolisolle eli se on totisesti isännän hattu.

Kyllä mies tarvitsee kunnollisen villapaidan. Tämä ylitorniolaiselta kirppikseltä löytynyt käsinneulottu villis on ollut paras hankinta vuosiin. Stella sen itseasiassa löysi ja osti mulle, joten turha yrittää kerätä pisteitä itselleen. Oon pärjännyt lähes näihin päiviin asti tällä villapaidalla ja nahkatakilla, enkä ole kuin kerran lähes paleltunut hengiltä. Syytän siitä Helsingin kirottua merituulta.

Kävipä kerran niin, että lähdin lokakuussa Lappiin pelkissä shorteissa. Helsingissä oli yksi niistä lämpimistä syyspäivistä ja autoa pakatessa tuli hiki, eikä tullut mieleen, ettei perillä olisi välttämättä ihan yhtä lämmin. Lapissa oli toki remppahousuja, joita käytin siellä, mutta en halunnut lähteä ajamaan pölyisissä housuissa takaisin Helsinkiin. Tornion kohdalla tuli jo kylmä. Päätin löytää itselleni matkahousut kirppikseltä, ja niin tein. Nämä seitsemän euroa maksaneet ruskeat mokkanahkahousut täyttivät molemmat asettamani kriteerit: niissä oli lahkeet ja ne olivat halvat. Toki niitä kehtaa käyttää muuallakin kuin autoa ajaessa. C’moon, ruskeat mokkanahkahousut!

Prätkäbuutsimaiset nahkasaappaat löysin Siivouspäivänä Kallion karhupuistosta. Kengänkokoni on iso ja on hyvin harvinaista, että vastaan osuu kengät, jotka ovat sekä hienot että mun kokoa. Nämä olivat juuri sopivasti sisäänajetut ja hintakin kohtuullinen. Neljän tuopillisen hinnalla saat hyvät kengät, sanoi myyjä. Yritin tingata hinnan kahteen tuoppiin, mutta päädyin lopulta maksamaan alkuperäisen pyyntihinnan, koska Kallion kaksi olutta on Punavuoressa yksi (tajusin sen vasta kun aloimme ihan oikeasti puhua maksettavasta rahamäärästä). En ole koskaan saanut mistään kengistä niin paljon kehuja kuin näistä.

Kuvan terkis (eli tekoturkis, ihan itse keksin, saa käyttää) on todennäköisesti 70-luvulta ja naisten mallistoa. Mä sanon, että unisex, sillä se istuu hyvin mun leveille harteille. Ostin sen juuri sellaisena flamboyant-päivänä, se oli alkujaan pitkä ja näytti ystäväämme lainatakseni vähän druidipaskalta, mutta se alkoi toimia ihan uudella tavalla kun leikkasin sen polvipituiseksi. Se on silti vähän erikoisvaate ja näyttää lämpimämmältä kuin on. Tarkoitus olisi löytää talveksi joku aito vintagekelsi tai -turkis, joka lämmittäisi pakkasilla. Turkkeja on vain vaikea löytää miesten koossa.

Virallisesti en pidä raidoista, mutta tämän paidan kauluksettomuus yhdistettynä ohuisiin pystyraitoihin huokui täydellistä shaker-henkeä. Olimme juuri palanneet Lapista takaisin etelään ja ajatukseni seikkailivat ilmeisesti jossain talonpoikaisfantasioissa, joten näin itseni talikko kädessä niityllä luomassa heinää. Druidipaska ei siis ole ok, mutta maatilalarppaus näköjään on. 

Ah, vanha tuttu Levis 501! En olisi uskonut tämän päivän koittavan. Ostin ne, koska ne olivat ainoat kokoani olevat farkut, kun menin kerran farkkupulassa kirppikselle. Ne ovat epäimartelevat faijahousut ja kiristävät vähän sieltä sun täältä, mutta tykkään niistä silti. Pillifarkkuja kauan käyttäneenä olen jollain kierolla tavalla tottunut siihen, että farkut puristavat.

Kirppikseltä niinikään ostettu nahkavyöni on yhtä vanha kuin meret ja vuoret, ollut käytössäni jo vuosia, mutta on edelleen yksi suosikeistani. Let me tell you my friend, mulla on ollut vuosien varrella kymmeniä vöitä, joista osa on päätynyt kitaran hihnoiksi ja patjojen kiristimiksi, mutta tästä en luovu koskaan.

Pidän ajatuksesta, että ostamani vaatteet päätyvät samantien käyttöön – yleensä puen ne päälle heti ja teen niistä omani. Kuten ne ruskeat mokkahousut torniolaisen kirppiksen parkkipaikalla.

Tykkään myös leikitellä ja haastaa itseäni, laittaa välillä päälle jotain sellaista joka ei ole täydellisesti linjassa tyylini tai yleisen pukeutumisilmapiirin kanssa. Kun astuu ulos omalta mukavuusalueelta voi löytää omasta olemuksestaan mielenkiintoisia uusia sävyjä. Sillä on voimaannuttava vaikutus, joka on mun mielestä yksi vaatteiden tärkeimmistä tehtävistä.

Ajattelen tyylikokeiluistani, että ei se ole niin vakavaa. Jos ei muuta niin jääpähän jälkipolville mielenkiintoisia kuvia vanhemmistaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kymmenen lempikorua

Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa puhua koruista?

Korut ovat mulle sydämen asia. Halusin joskus kovasti lähteä opiskelemaan korusuunnittelijaksi, mutta se haave jäi yleisen elämänjanon jalkoihin ja tapahtuikin kaikkea muuta. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan osata tehdä itse. Yksi suurimmista iloistani onkin tutkia ja ihastella muiden aikaansaannoksia. Korut ovat taidetta.

Oma kokoelmani ei ole kovin iso, mutta sitäkin tärkeämpi. Minä en löydä korujani, vaan ne löytävät minut. Ostan koruni useasti ulkomailta. Ennen keräsin jääkaappimagneetteja matkamuistoksi, mutta nykyään metsästän reissuilta jonkin kivan korun. Suosin aitoja metalleja, vintagea ja käsityötä, sillä huonolaatuista rihkamaa on tässä maailmassa muutenkin liikaa. Aito koru on tietysti kalliimpi sijoitus kuin jääkaappimagneetti, mutta siitä on huomattavasti enemmän myös iloa: mieluummin käytän rahani kauniiseen käyttöesineeseen, joka kestää aikaa ja ilahduttaa päivästä toiseen. Esittelen teille omat suosikkini, joita käytän aamusta iltaan. Joskus öisinkin, kun en jaksa riisua niitä.

Tulum cuff ~ Balilla on joka sortin vaatekauppaa ja designputiikkia. Olimme viimeisinä päivinämme siellä etsimässä muutamaa tuliaista ystäville ja kiertelimme varmaan viisikymmentä kauppaa, joissa tuntui olevan myynnissä ihan samat epäkiinnostavat asiat. Poikkeuksiakin löytyi, yhdestä niistä löysin tämän hopeisen, kaiverretun rannekorun. Se tuntui heti omalta. Pyysin myyjää avaamaan vitriinin, jotta pääsen tutkimaan korua lähempää ja mikä hauskinta – sen nimeksi paljastui Tulum cuff. Meksikon Karibianmeren puoleisella rannikolla sijaitseva Tulum oli nimittäin seuraava matkakohteemme ja päätin viedä korun nimensä alkulähteille. Sen jälkeen olemme olleet erottamattomat, sillä en ole elänyt päivääkään ilman sitä ranteessani. Se on myös Stellan ehdoton suosikki kaikista koruistani. Hän havittelisi sitä varmasti itselleen, jos se ei olisi hänen ranteeseensa liian iso.

Hopeinen rannerengas ~ Muuan rouva piti Hietsun torilla pientä korupöytää ja kävin ihailemassa siellä tätä rannekorua pariinkin otteeseen, aina kun hän sattui olemaan siellä. Juttelin rouvan kanssa joka kerta pitkät pätkät, mutta en kuitenkaan koskaan ostanut sitä. Stella oli päätynyt myöhemmin omilla kirppiskierroksillaan saman pöydän ääreen ja tunnistanut korun, jota olin niin useasti käynyt katsomassa. Rouva oli kuulemma tiennyt sen päätyvän mulle ja odottanut milloin tulemme ostamaan sen. Niinhän siinä kävi, sillä Stella toi sen mulle lopulta syntymäpäivälahjaksi.

Koru on painava ja kulunut, sen elämän kerrostumat tuntee. Sen sisällä on pitkään minua askarruttanut numero 8. Kehitin sille mystisiä tarkoituksia ja numerologisia selityksiä. Kun olimme Marokossa, näin vintagekaupan ikkunassa miltei samanlaisen rannekorun, se oli vaan isompi. Utelin myyjältä sen alkuperää ja selvisi, että tälläisiä rannerenkaita tulee Marokon naapurimaasta Algeriasta ja sisäpinnalla oleva numero indikoi renkaan painoa: 8 unssia.

Turkoosisormus ~ Meksikossa myydään koruja siellä sun täällä, mutta Puerto Vallarta ei varsinaisesti ole mikään Meksikon korutaiteen kehto: miltei kaikki siellä on rihkamaa, lukuunottamatta yhtä ihan mieletöntä kivi- ja korumyymälää, jossa on upeita hopea- ja kivikoruja. Se oli kuin taidenäyttely ja kävimmekin siellä vain katselemassa, sillä hinnat ovat huimaavat.

Sitten löysimme pikkukaupungin varmaan ainoan vintagekaupan, ja sieltä vitriinin, jossa oli yksi ainoa sormus. Se oli tämä turkoosisormus, joka solahti sormeeni niin hyvin, että jäi siihen siltä seisomalta. Navajo korutaiteilija W. Spencer on tuottanut muitakin vastaavia koruja 70-luvulla ja tietääkseni jokainen kappale on uniikki käsityön taidonnäyte. Sormukseni on muhkea, kaunis yksilö, jonka haluan kuvitella odottaneen siellä juuri mua.

Tiikerinsilmä ~ Etelä-Amerikassa reissatessani etsin joka puolelta oikeanlaista tiikerinsilmäkorua. Kaikenlaisia kivikoruja riitti jokaiseen kadunkulmaan, mutta se oikea ei vaan kävellyt vastaan. Ongelma on se, että olen allerginen kaikille epämetalleille ja metalliseoksille. Sielläpäin kivikorujen designissa käytetään paljon uushopeaa eli alpakkaa, joka saa ihoni kutisemaan ja menettää käytössä värinsä eli muuttuu RUMAKSI. Löysin lopulta kyyneleen mallisen tiikerinsilmän, joka oli niin kaunis, että olin valmis antamaan anteeksi pienen määrän alpakkaa sen ripustuskohdassa. Ajan saatossa siitäkin tuli RUMA ja hylkäsin sen. Harmittaa ainoastaan sen mukana mennyt nyöri, jonka ystäväni oli punonut varta vasten korua varten.

Tulumin kivikaupoista löysin sattumalta täysin identtisen kyyneleen mallisen tiikerinsilmäriipuksen. Tällä kertaa ripustus oli tehty fiksummin, sillä kiven läpi oli porattu reikä. Lisäpallerot on pieni bonus muuten täysin samanlaiseen riipukseen, jota joskus niin paljon rakastin. Kävi ilmi, että kauppiaat olivat itse kotoisin Argentiinasta, eli aikaisemman koruni alkujuurilta. Tätä rakastan jopa vielä enemmän, tiikerinkyynelsilmä 2.0 ilman RUMAKSI kuluvia metalliosia. Tiikerinsilmiä rakastan siksi, että olen kaksonen ja astrologia kiinnostaa.

Pieni punainen pikkurillisormus ~ Jälleen koru, jonka olen saanut Stellalta lahjaksi – olisiko ollut vielä jopa vuotta aikaisempi syntymäpäivälahja? Olen helppo lahjojen suhteen. Tämäkin lahjakoru on Hietsusta ja tätä en ole kirjaimellisesti ottanut sormestani kahteen vuoteen. Se on saanut matkan varrella hiukan siipeensä, kivi on osittain murtunut ja rengas on enemmän soikea kuin pyöreä, mutta pidän siitä juuri tuollaisena. Mulle korut ovat käyttöesineitä ja niiden tuleekin nähdä elämää. Ne, jotka eivät kestä mun matkassa, hajoavat ja jäävät sille tielle. Mulla on joku kirous sellaisten sormusten kanssa, joissa on musta onyx-kivi. Olen omistanut niitä varmaan yhdeksän ja ne kaikki ovat menneet poikki. Niiden suhteen olen tajunnut luovuttaa, mutta tämän sormuksen kanssa meillä on vielä paljon matkaa edessä.

Hopeinen ranneketju ~ Matkamuisto Ranskasta. Tämä ei ole vintagekoru, vaikka sen ostopaikan historia ulottuu tuhansien vuosien päähän. Osuimme roadtripillämme puolivahingossa Occittanien alueelle ja päätimme viettää muutaman yön lähellä Carcassonnen linnoitusta. Kaunis, idyllinen kaupunki, jonka keskellä kohoaa valtava linnoitus. Näky kaupungista linnoitukseen on upea ja historian havinan aistii kaikilla soluilla. Kävin siellä joka päivä muutaman päivän vierailumme aikana ja sisäinen larppaajasieluni imi irti kaiken mitä vuosituhansia vanhoilla muureilla ja mukulakivikaduilla oli kerrottavanaan. Druidipaskaa, kuten ystävämme Inke sanoisi, mutta mulle ikimuistoinen kokemus, josta tämä koru muistuttaa aina.

Punainen kiviriipus ~ Riipus on muisto Kreikan matkaltamme. Rakastuin siihen välittömästi ja se on ollut siitä saakka yksi ehdottomista lempikoruistani. Ketjun kiinnike on simppeliydessään hieno ja neliömäinen muotokieli koristekaiverruksineen puhuttelee. Kauniisti hiottu punainen kivi ja roikkuvat hetulat muistuttavat hämähäkkimäisiä Sentinel-avaruustappoaseita – jep, nyt larppaan Matrixia. Riipusta kannattelee lahjaksi saatu noin kaksisataa vuotta vanha nepalilainen hopeaketju, jonka olen saanut lahjaksi eräältä antiikkikauppiaalta. Toivon, etten ikinä hukkaa tätä korua.

Hopeinen kaulaketju ~ Tämä on myös Kreikasta, samasta paikasta kuin aikaisempi koru. Harvoin ostan monta korua samasta paikasta, mutta näistä kahdesta en yksinkertaisesti osannut valita. Kiinnostuin sen designista, jossa kaksi ketjua roikkuu vapaina ja etuosa on toteutettu samalla tavalla kuin Bolo-koruissa, joissa on säädettävä solki. Myös mitta on tärkeä: se on melkein choker-mittainen ja asettuu muiden korujen yläpuolelle. Mikään ei ole nimittäin ärsyttävämpää, kuin toisiinsa sotkeutuneet kaulakorut. EI MIKÄÄN. Tämä asettuu lempiriipukseni kanssa nätisti limittäin solisluiden väliin. Ostohetkellä tuntui, että ne luotu olemaan yhdessä, muutenkin kuin hetuloidensa takia.

“Kelttikoru” ~ Tämä taitaa olla suomalaista käsityötä. Mulle harvoin uppoaa kelttiläinen ornamentiikka, mutta tämä on poikkeus. Se saa kelttiläisyytensä anteeksi, koska kuviointi muistuttaa mua hyvällä tavalla Led Zeppelinistä, tarkemmin sanottuna bändin jäsenten muinaisesta symboliikasta ammentavista logoista (ne tyypit ovat kyllä olleet true larppaajia). Korun lukkosysteemi on erittäin, miten sen nyt ilmaisisi mahdollisimman kuvaavasti, PASKA ja siksipä rengas onkin seikkaillut vähän siellä sun täällä. Se on jäänyt baareihin, treenikselle, keikoille ja silti se on aina palautunut takaisin. Kerran se oli jopa päätynyt kaverini ranteeseen. Hassu juttu, mutta tämänkin Stella on antanut mulle, ihan suhteemme alussa. Koru oli Fidan vitriinissä ja olin käynyt katselemassa sitä jo jonkin aikaa. Se oli silloin mielestäni liian kallis ja jäi kerta toisensa jälkeen vitriiniin odottamaan. Kerran kävimme Stellan kanssa siellä yhdessä ja Stella osti mulle kauan haikailemani korun lahjaksi. Itse puolestani ostin hänelle sieltä tiikerinsilmäsormuksen. Tästä sai alkunsa tapa, että ostamme toisillemme koruja ilman mitään erikoisempaa syytä. 

Hopeinen sulkakorvis ~ Ostin sulanmallisen korvakorun Oulun torilta vuosia sitten, kun isoveljeni sai vaimonsa kanssa esikoislapsen. Olin käymässä heidän luonaan ja halusin siitä muiston. Jostain syystä löysin silloin peräti kolme sulkakorua ja heillä on nyt kaksi ihanaa lasta, joten ken tietää käykö sulkaprofetia toteen kolmannen kohdalla. Tämä on itseasiassa kaulakoru, mutta ujutin sen korvarenkaaseen, koska kaulakorukiintiö oli täysi. Se on roikkunut siinä siitä asti, yli kuusi vuotta. 

Mistä teidän korut kertovat, onko niillä tarina? Millaisista koruista tykkäätte?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

33 vastausta miehen suusta

Tartunpa minäkin tähän blogimaailmaa kiertävään poikaystävähaasteeseen! Seuraa siis kolmekymmentäkolme kysymystä ja vastausta aiheesta tyttöystäväni Stella.

1. Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitapaamisellamme? 

Tapasimme ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, kauan ennen kuin aloimme olla yhdessä. Olin silloin toisessa parisuhteessa enkä oikein muista mitä ajattelin, mutta tuntuu, että sen jälkeen meillä on ollut monta “ensitapaamista”. Mulla on ollut Stellasta aina tietynlainen tuttuuden tunne, aivan kuin olisimme olleet ystäviä jo ennen tätä elämää. Olemme aina hakeutuneet toistemme lähelle. Meistä on useita ennen suhdettamme otettuja yhteiskuvia – kuten tämä tai tämä – ja jotenkin olemme onnistuneet näyttämään jo silloin pariskunnalta. Tunne Stellasta on ollut aina lämmin, vastaanottavainen ja jollain tapaa tasapainoinen. Hänen vaikutuspiirissään on aina ollut hyvä olla.

2. Nauranko vitseille, joita en oikeasti tajua? 

Emme varsinaisesti kertomalla kerro vitsejä mitä kuuluisi tajuta, vaan huumorintajumme on enemmän tilannesidonnaista ja useasti väsyneen maanista. Mä suollan suustani välillä sellaista dadaa, jota en aina itsekään ymmärrä. Huumorini on usein fyysistä, saatan tanssia tai twerkata tai näytellä jotain hämärää taideperformanssia. Vien sen aina loppuun asti, jotta saisin Stellan nauramaan ja tähän asti oon aina onnistunut, riippumatta siitä onko sekoiluni tajuttu vai ei.

3. Pidänkö halailusta? 

Me molemmat pidämme. Kuka nyt ei pidä halailusta!? Stellan mielestä voisin myös silitellä häntä aina kun lojumme vaikka sohvalla yhdessä, ja yleensä silittelenkin.

4. Haluaisinko pienet vai isot häät? 

Aiheesta on haaveiltu ja tuntuu, että minä olen se primus motor, joka haluaa ne isot häät. Stella haluaisi intiimit eli varmaankin melko pienet häät, joissa ei olisi hirveä järjestäminen tai valtava budjetti. Siellä olisi vain tärkeimmät ihmiset (ja koirat) ja meidännäköinen meininki.

5. Olenko koskaan rikkonut lakia? 

Puhutaan aika pienistä rikkomuksista, mutta kyllä – she has!

6. Millainen on voileipäni? 

Yleensä minun tekemä, jota minä yritän syödä.

7. Millaista musiikkia kuuntelen? 

Kaikenlaista hyvää musaa vanhasta rokista ja postpunkista elektrovetoiseen indiepopiin ja folkhönkäilyyn. Väliin mahtuu kyllä kaikkea muutakin The Nationalista niihin kahteen räppibiisiin, joita Stella aina välillä soittaa. Rakastan sitä, että naisellani on hyvä musiikkimaku – eli melkein samanlainen kuin minulla. Stellan musiikkivalinnoista on helppo päätellä millainen maanisuuden vaihe on milloinkin meneillään. Viime aikoina olemme tosin molemmat taantuneet rauhallisemman musiikin pariin.

8. Mitä pelkään? 

Läheisten menettämistä ja sitä, että koirille sattuisi jotain. Kaikista eniten hämähäkkejä. Tämän pelon Stella on ihan itse kehittänyt itselleen joskus teinivuosinaan, sillä ei hän niitä kuulemma pelännyt vielä lapsena kun asui hämähäkkimaassa Australiassa.

9. Kestänkö stressiä? 

No kyllä. Välillä meidän elämässä on tosi stressaavia aikoja, mutta en ole koskaan tavannut ketään, joka pystyisi handlaamaan niitä niin hyvin. Stella on kertonut kuinka hänen elämänsä oli joskus monin verroin stressaavampaa. En voi kuin ihmetellä kuinka kovassa liemessä hänet on keitetty, sillä itse ajaudun paljon pienemmästä stressistä jo ihan hajoamispisteeseen.

10. Oudoin tapani? 

Peili-ilme! Aina peilatessaan Stella tekee huulillaan ilmeen, mitä en koskaan näe muuten. Jaksan aina huomauttaa asiasta, vaikka ei siinä mitään pahaa olekaan. Se vaan aina ihmetyttää mua. Ärsyttäviä tapoja on sitten enemmän, mutta sitä ei onneksi kysytty.

11. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?

Kirjanpitäjäksi. Omienkin kuittien järjestelemisessä näyttää olevan ihan tarpeeksi hommaa.

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävän, kuolleen tai ihan kenen kanssa tahansa. Kuka se olisi?

Hänen isänsä Christian.

13. Jos voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?

Paljon hyvää niin itselleen, läheisilleen kuin koko maailmalle. Yhteinen haaveemme on perustaa jokaiseen maailman kolkkaan eläinhoitolaketju haavoittuneille ja hylätyille eläimille. Idea sai alkunsa viime vuonna Balilla, kun ihmisiä evakuoitiin aktivoituneen tulivuoren ympäriltä ja alueella oli paljon hätää kärsiviä ja hylättyjä eläimiä, kuten kaksi koiranpentua, jotka pelastimme ojasta. Alueella oli pari animal shelteriä, jotka olivat niin täynnä, etteivät pystyneet enää ottamaan uusia eläimiä vastaan. Olemme konseptoineet tätä ideaa jo pitkälle, puuttuu vain rahoitus. Pitääkin pistää taas lotto vetämään.

14. Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?

En tiedä väripersoonallisuusasioista juuri mitään. Vastaan, että punainen, koska Stella on kuuma.

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?

Stellaa risoo eniten öykkäröinti ja moukkamaisuus, empatiakyvyttömyys, tahallinen tyhmäksi heittäytyminen ja henkinen laiskuus.

16. Mikä on suosikkiroskaruokani?

Old skool grilliruoka. Kun liikumme pakulla ympäri Suomea, koitamme aina etsiä autenttisia lippakioskeja ja grillejä. Aavasaksan grilli on klassikko, sieltä yleensä ranut kaikilla mausteilla. Stella pyytää aina ekstramajoneesia, sipulihakkelusta ja sinappia, ja voi sitä järkytystä jos sipulihakkelusta ei ole.

17. Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?

Me ollaan rasittavan yksimielisiä myös tyylijutuissa, mutta jos joku on nyt pakko keksiä niin Stellan jotkut loppuun asti rakastetut lempivaatteet on mun mielestä vähän turhan kulahtaneet. Eivät ne varsinaisesti ole rumia, mutta sanotaanko, että ne ovat asiansa ajaneet. Osa niistä onkin siirtynyt ajasta ikuisuuteen palautteeni perusteella, kuten yhdet farkut, joita Stella sinnikkäästi käytti, vaikka niistä oli pelkät riekaleet jäljellä.

18. Mikä oli viimeisin tekstiviesti minkä lähetin sinulle?

Messenger: “Haluan kuvan myös siitä toisesta”. Kuva nukkuvasta Luna-koirasta ei riittänyt, hän vaati kuvan myös toisesta viereeni käpertyneestä koirasta. Tämä viestinvaihto käytiin työhuoneen ja olohuoneen välillä.

WhatsApp: “Ah, ihanaa <3”. Vastaus siihen, kun kerroin olevani pihalla hengaamassa lehmien kanssa. Olimme Lapissa, olin ollut aika pitkään kauppareissulla ja Stella oli lähettänyt viestin kysyäkseen olenko eksynyt.

SMS: “Hei rakas, tuleekohan tämä tekstari perille? Me ollaan ehkä matkan puolivälissä, kaikki mennyt hyvin, mutta nyt ukkostaa ja sataa niin, että näkyvyys on 0 ja tiet tulvii. Näätkö säätiedotuksesta mikä meininki, onko tää pahenemassa vai kuuroluonteinen homma? En tiedä saatko näitä viestejä, mulle ei ainakaan tuu vastaukset läpi. Kohta on pimeää ja sade näyttää vaan tihenevän… Toivotaan että pysytään tiellä.”  Tämä viesti saapui mun nukkuessa jetlagia pois jakartalaisessa hotellissa ja Stellan matkatessa Balilta halki Jaavan luokseni.

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan?

Tottakai! Ja silloin minä myös haluan hoitaa.

20. Kun riitelemme miten käyttäydyn?

Stella on riidellessään ärsyttävän looginen ja haluaa käsitellä kaiken heti ja suoraan. Useimmiten hän toimii reilusti ja perustelee kantansa eikä vaan huuda tai riitele riitelemisen vuoksi. Stella on oikeastaan paljon parempi riitelijä kuin minä. Itsehän mieluiten pakenisin konfliktitilanteesta ja siirtyisin suoraan tunnekuohun jälkeiseen sovintovaiheeseen, jossa yritetään ymmärtää toista ja etsitään ratkaisuja.

21. Menemme ravintolaan, mitä tilaan?

Stella tilaa alkuun kuplivaa, pääruoaksi yleensä pastaa tai kalaa. Tilaamme useasti eri pääruoat, jotta molemmat pääsevät maistamaan toisen annosta. Tämä on vähän riskaabelia, sillä monesti toinen on hitti ja toinen huti ja se olen yleensä minä, jonka arpaonni on kehnompi.

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

Taide tai esimerkiksi hyvä kirja heittää Stellan aikapoimuun. Myös ystävien parissa Stella unohtaa ajantajun. Musiikki, viini ja naposteltavat liittyvät usein asiaan.

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?

Vaikka Stella on monessa asiassa suurpiirteinen, saksalainen suoraviivaisuus tulee esiin asioiden hoitamisessa. Kaikenlainen turha säätäminen saa hänet samantien raivon valtaan.

24. Entäs piristymään?

Pienet pyyteettömät teot ja huomaavaisuus. Sen ei tarvitse kohdistua välttämättä Stellaan, vaan riittää, että hän todistaa jotain tällaista tapahtumaa. Ja söpöjen eläinvideoiden voimaa ei pidä koskaan aliarvioida.

25. Millainen olen tyttöystävänä?

Rehellinen, reilu ja avoin. Stella antaa mulle tilaa olla sellainen kun olen, eikä mun tarvi taistella saadakseni ääntäni kuuluviin. En tiedä minkälainen hän on ollut muiden tyttöystävänä, mutta mulle hän on sielunkumppani. Hän saa mut pyrkimään olemaan parempi mies joka ikinen päivä.

26. Kumpi sanoi ensin “rakastan sinua” ja missä se tapahtui?

Stella sen sanoi ensimmäisenä ääneen, Tehtaankadun kämpässä ennen kuin itse asuin siellä. Se tuli ulos mutkan kautta jonkun kinan yhteydessä.

27. Mitä teen heti ekana aamulla?

En itseasiassa edes tiedä, koska nukun yleensä vähän pidempään kuin Stella. Luulen, että hän tarkastaa puhelimesta sähköpostit, viestit, kellonajan ja kalenterin, jonka jälkeen menee aamupesulle.

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?

Vaihtelee vähän vuodenajan mukaan. Kesäisin pelkkä ohut aamutakki ja talvella iso villapaita, joogapöksyt ja villasukat.

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?

Kaiken varmaan osaisi hoitaa, jos vaan haluaisi ja ehtisi. Mutta suurimman osan mä hoidan mieluusti, koska nämä on niitä pyyteettömiä tekoja, joilla kerään itselleni helppoja poikaystäväpisteitä. Toki tämä on myös mun koti, joten tekisin jokatapauksessa osani.

30. Kumpi määrää kaapin paikan?

Just nyt remontin keskellä tuntuu, että rakennesuunnittelija, taloyhtiö tai rakennusvirasto. Meillä kahdella on melko hyvä yhteisymmärrys kaapin paikasta eikä kukaan varsinaisesti määrää ketään. Ajattelen, että meillä on aika moderni parisuhde, jossa molemmat ottaa vastuuta itselleen luontevista asioista ja arvostaa toisen tekemisiä. Mutta silloin kun Stellalla on jostain asiasta vahva visio, hän jakaa ohjeita, joita kannattaa noudattaa ellei halua joutua keskelle kriisineuvottelua.

31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?

Viisaus, ehdottomasti. En tarkoita kirjaviisautta, vaan sellaista elämänkokemuksen tuomaa ymmärrystä itsestä, muista ja ympäröivästä maailmasta.

32. Entä paras piirre ulkoisesti?

Hymy ja varsinkin silmät hymyillessä.

33. Ihanin yhteinen muisto?

Näitä on lukemattomia, mutta yksi mieleenpainuvimmista muistoista oli koko Australian matka ja etenkin se päivä, kun ajoimme hänen isänsä vanhalle tilalle. Siihen liittyi niin paljon tunteita, että se täytti ihan joka paikan. Oli hienoa saada jakaa se Stellan kanssa. Koko matka oli vaikuttava kokemus ja tiedän, että palaamme Australiaan vielä.

Kuvituskuvista kiitos italialaiselle valokuvaajalle Silvia Falcomerille, jonka ottamat yhteiskuvat kuvittivat myös edellistä kirjoitusta, jossa vastasin kysymyksiin.

PHOTOS BY SILVIA FALCOMER

Uusi tukka, uusi elämä

*tukanleikkuu saatu ilmaiseksi*

Olivathan ne omalla tavallaan upeat. Pitkät, kiharat ja kaikkea. Pitkään ajattelin, että niissä piilee mun sisäinen voima. Ehkä niin olikin joskus, mutta sittemmin olen tainnut löytää voimaa muista asioista. Pitkä tukka alkoi nimittäin ärsyttää, milloin takkuisuutensa, milloin pörröisyytensä vuoksi. Se oli aina silmillä. Aina tiellä. Viemäreissä, vaatteissa, kaikkialla tukkaa. Puhumattakaan sen pesemisestä, joka oli ihan omanlaisensa operaatio.

Tässä se ENNEN-kuva. Pisimmillään sitä on ollut vielä toistakymmentä senttiä enemmän.

Olen jankannut Stellalle varmaan suhteemme alusta saakka kuinka haluan tehdä hiuksilleni jotain. Siitä on ehtinyt tulla sisäpiirivitsi, joka ei ole enää hetkeen ollut Stellan mielestä hauska. Johtuu ehkä siitä, että puheenaihe oli päivittäinen eikä asia ikinä edennyt puheista tekoihin. Kerran parturiaika oli kyllä jo varattuna, mutta sattuma puuttui peliin enkä päässytkään paikalle. Olin salaa huojentunut, vaikka tiesin, että jankutus tulee jatkumaan, kunnes asialle tapahtuu jotain. 

Huolestuneesta ilmeestä huolimatta olen samaa mieltä Markon kanssa siitä, että polkkapituus toimisi parhaiten. Kerran tein sen virheen, että ajelin koko tukan pois. Instant regret, never again.

Mutta viime lauantaina se parturiaika vähän puolivahingossa vihdoin koitti, enkä sitten enää epäröinyt. Mäkisen Marko otti uudessa Dandyssa mut vastaan – tai tarkemmin sanottuna meidät, koska menimme paikalle koko perheen kera. Parturissa käyminen on tässä porukassa jotenkin aina sosiaalinen tapahtuma. Ja tottakai menin juuri Markolle, Stella on käynyt hänellä varmaan kymmenen vuotta ja se jos mikä todistaa, että oon äärimmäisen hyvissä käsissä. 

Missä sohva, siellä koirat.

Viiskulman Dandy on tullut vuosien mittaan tutuksi, on tullut hengattua siellä useasti kun Stella on ollut Markon käsittelyssä. Mulle tämä uusin (ja järjestyksessä kolmas) Dandy on ensimmäinen, jossa itse asioin. Paikka on auennut juuri Abrahaminkadulle Hietsun torin tuntumaan, ja samassa tilassa toimii myös joogastudio, joten ei ihme, että rennossa ja valoisassa paikassa vallitsee rauhallinen zen. Takahuoneista löytyy myös hierontahuoneet. Isot taideteokset ja persoonalliset huonekalut tekevät paikasta omaleimaisen – pidän siitä, ettei se näytä tavanomaiselta parturi-kampaamolta.

Marko ottaa jatkossa asiakkaita vastaan niin Viiskulman Dandyssa kuin Abrahaminkadulla, ajan voi siis varata kumpaan tahansa. Stellalla on Markon kanssa suora whatsapp-linja (jossa taidetaan hölistä kaikkea muutakin kuin tukka-asioita) mutta jos ei satu olemaan sellaista, niin varauksen voi tehdä nettisivujen kontaktisivun kautta tai rimpauttamalla.

Kaikissa Dandyn pisteissä on aina jotenkin lämmin ja kotoisa tunnelma. Ensin vaihdetaan kuulumiset ja keitetään kahvit, sitten pestään hiukset (ah, se päähieronta) ja istahdetaan parturin tuoliin. Olen ilmeisesti pyörinyt Stellan kanssa Dandyssa sen verran useasti, että proseduuri tuntui tutulta, vaikka olin itse ensimmäistä kertaa Markon tuolissa. Pidin Markon tarkoista ja varmoista otteista. Tulee luottavainen olo, kun toinen todellakin tietää mitä tekee.

Ensimmäiset suortuvat tipahtivat lattialle. Vihdoin!

Siellä se mun kulta kuvailee itseään, vaikka vieressä tapahtuu kauan odotettu ihme.

Reuhka pitkin lattiaa.

Nyt on kevyt olo! Tuntuu, kuin jokin uinuva energia minussa olisi herätetty. Polkkapituisessa tukassa on nyt jotain poikamaista, mutta samaan aikaan olo on aikuisempi. Yhdistelmä tuntuu just hyvältä ja omalta nyt, kun elämä alkaa muutenkin löytää uomiaan.

Uskon yhä, että hiuksissa piilee voimaa – mutta sillä ei ole mitään tekemistä niiden pituuden kanssa. Vaihtelu virkistää! Ja jos tulee ikävä pitkää tukkaa, menen takaisin Markon luo, koska oon aika varma, että hän velhona osaa taikoa sen takaisin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Valokuvaajan kahvitauko

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Nespresso

Moro, Jarno täällä pitkästä aikaa! Kiitos kuuluu hyvää. Kesä ja alkusyksy on mennyt mukavasti Tornionjokilaakson ja Helsingin väliä sahaten. Lapissa on riittänyt tekemistä vanhan hirsitalon kunnostustöiden kanssa, mutta on ollut onneksi aikaa myös rauhoittumiseen ja mulle täysin uudenlaisen energian ihmettelemiseen. Oon tainnut vähän jo kotiutua pohjoiseen. Sinne jää pala minua joka kerta kun autonkeula suuntaa takaisin etelään.

Helsingissäkään ei ole päässyt pitkästymään, sillä syksy on käynnistynyt kunnolla ja sen myötä työkalenteri on täyttynyt mukavaan tahtiin. Mun duuneista tulee aika usein kysymyksiä ja ihmetyksiä, mitä en sinänsä ihmettele. Kun on ihmisenä utelias jokapaikanhöylä, työnkuvakin vaihtelee. Nyt kun kohdalle osui meidän työhuoneeseen sijoittuva kahviyhteistyö, ajattelin tarttua tilaisuuteen ja näin kahvin äärellä avata samalla mun työkuvioita.

Kuten monet ehkä tietävät tai ovat päätelleet, olen valokuvaaja. En ole käynyt sitä varten kouluja, vaan monen muun lailla oppinut vuosien varrella tekemällä ja kuvaamalla, kunnes intohimosta tuli lopulta ammatti. On mulla portfoliokin, en ole vaan ehtinyt oikein päivittää sinne kuin muutaman hassun vanhan kuvan. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja niin edelleen.

Kuvaan aika laajalla skaalalla tapahtumia, ihmisiä, yrityksiä ja ravintoloita. Viime viikkoina on ollut paljon tapahtumakuvauksia, joista otetut kuvat menevät useimmiten some- ja markkinointikäyttöön. Tällä hetkellä suunnittelen esimerkiksi yhdelle yritykselle uusia henkilöstöpotretteja ja pian avautuvalle ravintolalle fiilis- ja annoskuvia.

Teen tietysti paljon kuvaushommia myös tähän blogiin. Monet täällä julkaistavista kuvista syntyvät kahden valokuvaajan kodissa spontaanisti muun elämän ohessa, mutta kampanjoita varten otetaan kuvat vartavasten. Toisinaan kirjoitankin tänne, mutta koen, että mun pääasiallinen panos tulee kuvien kautta.

Teemme Stellan kanssa yhdessä myös osan kuvaustöistä, siis niistä asiakasduuneista, jotka eivät liity mitenkään tähän blogiin. Olemme hyvä tiimi. Stella konseptoi ja rakentaa kuvia ja minä kuvaan ja käsittelen. Välillä kuvataan molemmat ja kamera liikkuu kädestä toiseen lennosta.

Kuvausten suunnittelun ja toteutuksen lisäksi aikaa menee kuvien läpikäyntiin ja kuvankäsittelyyn. Kaltaiselleni ADHD-tohottajalle pitkäjänteiseen päätetyöhön tottuminen on tuottanut rehellisesti sanottuna eniten haasteita. Mun on todella vaikea pysyä paikallani ja ajatukset lähtevät vartin välein harhailemaan. Siksi mun on täytynyt kehittää tietokonehommiin mulle sopivia työskentelytapoja: esimerkiksi biisiloopeilla saa ajatukset pysymään aloillaan (ja voi samalla ajaa tyttöystävänsä hulluuden partaalle, jos biisi ei satu uppoamaan hänen mielentilaansa). Säännöllisin väliajoin täytyy pitää myös pieniä breikkejä – kahvitaukoja, jaloittelutaukoja, koiranriehutustaukoja.

Joskus vietän aikaa myös kameran toisella puolella, kun teen mallikeikkoja mallitoimiston tai casting- ja kuvausjärjestelyfirmojen kautta. Muutamat tutut stailistit pyytävät mua myös suoraan. Olen tehnyt jotain näytöksiä, mutta tykkään eniten mainoskuvauksista. Varsinkin still-kuvauksissa saa välillä heittäytyä ihan kunnolla, tehdä asioita joita itse valokuvaajana toivoisin mallin tekevän. Kun ymmärtää työskentelyä kameran molemmin puolin, siihen osaa suhtautua rennosti. Joskus päädyn malliduunien kautta lehteen, joskus telkkariin ja sitten satelee taas sukulaisilta viestejä. Meijän Jarno se siellä! Voijjettä!

Silloin tällöin olen myös tapahtuma- ja kuvaustuotannoissa lavastamassa, järjestämässä ja assaroimassa. Nämä keikat eivät ole ehkä osa virallisia työroolejani, mutta tutut pyytävät monesti mukaan tuotantoihinsa, kun tietävät, että olen käsistäni kätevä, esteettistä silmää löytyy ja pystyn tarvittaessa liikuttelemaan isoja asioita. Nämä päivät ovat kivaa vaihtelua kuvaamiseen ja kuvankäsittelyyn: monesti pitkiä ja fyysisesti rankkoja, mutta palkitsevia. Eipä pääse tohottaja turhautumaan paikallaan olemiseen.

Rakastan sitä, että saan tehdä luovaa työtä ihan laidasta laitaan. Sanon harvoille jutuille ei, sillä jokainen työkeikka on oiva mahdollisuus kehittää osaamistaan ja tavata uusia ihmisiä. Oon huomannut, että jokaisen hyvintehdyn keikan jälkeen työtilaisuuksia tarjoutuu poikkeuksetta lisää.

Jotkut ehkä tietävät, että soitan ja teen myös musiikkia, mutta toistaiseksi se on lähinnä semihintava harrastus. Kenties muusikon työstä tulee tulevaisuudessa yksi niistä jutuista, joilla elätän itseäni. Silloin mun duunikuviot olisivat complete.

Työviikot ovat todella vaihtelevia. Peruspäivään kuuluu koneella istumista, sillä läpikäytäviä ja käsiteltäviä kuvia syntyy paljon. Sitten on kuvauspäivät ja niihin liittyvät ennakkovalmistelut: suunnittelupalavereita, sopivien kuvauslokaatioiden etsimistä, joskus kuvausrekvisiitan metsästystä. Pari kuukautta sitten hankittu paku on ollut siunaus, sillä raskaan kuvauskaluston ja kuvausrekvisiitan siirtäminen jalan tai julkisilla paikasta toiseen ei ole kovin hauskaa eikä nykyään aina edes mahdollista. Produktiot ovat alkaneet viimeisen vuoden aikana paisua.

Kuvaamme paljon myös kotona. Sitä varten metsästimmekin isoa ja valoisaa asuntoa, joka onneksi löytyi. Tilaa meillä on reilusti enemmän kuin kaksi ihmistä ja pieni koira tarvitsisi, mutta juuri se mahdollistaa kahden ihmisen työskentelyn ja kuvausten järjestämisen kotioloissa. Sisustuksemme on aika kevyt ja muuntuu ketterästi erilaisiin kuvaustarpeisiin. Pitkälle pääsee luonnonvalolla, tarvittaessa pystytän studiovaloja. Täydellisesti varustelluksi valokuvausstudioksi emme ole sentään asuntoamme muuttamassa. Sellaistakin joskus tarvitaan, mutta silloin se vuokrataan ja sen mukana saa loputtoman valikoiman taustafondeja ja muita studioherkkuja. Kodin haluamme kuitenkin pitää ilmavana ja viihtyisänä paikkana, jossa on kivaa asumisen ohella tehdä töitä, ja jonne on helppo kutsua ihmisiä kuvauksiin. Esimerkiksi henkilökuvia on usein mukavampi ottaa studion sijaan vähän kodikkaammassa ympäristössä, jossa on tarjolla paljon luonnonvaloa, kauniita kalusteita ja rento ilmapiiri. Myös viini- ja ruokakuvauksiin koti sopii ympäristönä usein paljon paremmin kuin kliininen studiotila.

Uudessa asunnossamme on meneillään poikkeustilanne: siinä missä ennen oli keittiö on nyt aukko eli paljaaksi riivitty työmaa, jossa johdot, putket ja ruuvit repsottavat. Vanha keittiö on purettu pois ja ennen kuin uusi keittiö asennetaan, tehdään uusi lattia. Työskentelemme kotona myös remontin aikana ja kahvia on saatava, vaikka minkäänlaista keittiötä ei tällä hetkellä ole, pelkkä eteiskäytävässä seisova jääkaappi. Me ollaan kumpikin kahvin suurkuluttajia eikä yksikään aamu ala ilman kupillista kuumaa, siksipä tämä yhteistyö osui täydelliseen saumaan. Meille saapui nimittäin elämämme ensimmäinen kahvikone, Nespresson uusi Vertuo, joka on keitellyt zuffetta lähes taukoamatta tulostaan asti. En ole mikään koneiden ylin ystävä, vaan keittiöjutuissa aika old school, mutta tämä laite on kyllä aikamoinen. Oon tätä ennen ajatellut, että kaikki kahvikoneet on monimutkaisia ja kömpelöitä ja useimmiten myös todella rumia. Nyt olenkin saanut vähän korjata näitä selvästi vanhentuneita käsityksiä.

Meillä on Vertuosta Plus-malli, jonka vesisäiliö on liikuteltavissa puolelta toiselle (normimallissa se on kiinteä). Molemmat hyödyntävät kahvinvalmistuksessa keskipakoisvoimaa kuulemma ensimmäisenä kahvikoneena maailmassa.

Olemme Vertuon kanssa tehneet tuttavuutta nyt tovin ja alan toden teolla kiintyä tuohon laitteeseen. Se on löytänyt oman paikkansa työpöydän vierestä omalta tasoltaan ja siinä se nököttää, aina valmiina palvelukseen. Rakastan noita värikkäitä kahvikapseleita, ne ovat kuin pieniä (tai itseasiassa tosi suuria) pyöreitä timantteja. Makuja piisaa peräti kaksikymmentäviisi erilaista ja me saimme kokeiluun niitä kaikkia, joten maisteltavaa on riittänyt. Ei hullumpi tehtävä eikä mitenkään hankala suorittaa, sillä työpäivät alkavat ja monesti myös päättyvät kahviin, ja mahtuu siihen väliinkin niitä kahvihetkiä.

Makuvalikoima on tosiaan laaja, mutta sen äärellä ei tarvitse hätääntyä. Olen nyt käynyt koko tarjonnan läpi eikä kohdalle ole osunut yhtään rosvosektoria. Päinvastoin, mun oma kieltämättä aika suppea kahvimaailma on avartunut kokeilujen myötä. Olen pitkien kaurajuomakahvien ystävä (mitä isompi sen parempi) mutta yllätyssuosikiksi on nyt noussut vahva Altissio-espresso. Se on jotenkin niin konstailematon: lyhyt ja täyteläinen. Eniten silti juon yhä isoja kahveja, joita onneksi löytyy paljon Nespresson valikoimista. Pari napinpainallusta, loraus kauramaitoa ja päivä saa alkaa.

Ensimmäiset käyttökokemukset laitteesta olivatkin hiukan hämmentäviä – voiko se tosiaan olla näin helppoa? Vertuo tunnistaa kahvin koon ja laadun kapselin viivakoodista, mikä tarkoittaa sitä, että kahvin valmistamiseen ei tarvita kuin neljä liikettä: kosketa luukkua (se nousee), pistä kapseli paikoilleen, kosketa luukkua uudestaan (se sulkeutuu) ja paina nappia, niin kone tekee sulle kahvin. Ei asetusten säätämistä tai sormi suussa ihmettelemistä erilaisten nappien äärellä. Yksi hipaisusta toimiva luukku, yksi nappi, that’s it. Tälläisiä ohjeita on helppo antaa myös vieraille, jotka osaavat sen jälkeen hakea itselleen kahvin milloin haluavat eikä sitä tarvitse alkaa erikseen keittää kaiken muun tohinan keskellä. Vesisäiliö täytetään sitten kun se tyhjenee.

Uusi kahvikone on tehnyt kuvauspäivistä kyllä helpommat, kun ei tarvitse kuvaamisen ja muiden kuvauksiin liittyvien asioiden ohella pitää huolta, että tuoretta kahvia on saatavilla. Palaute on ollut ihanan positiivista ja olen ottanut sen jotenkin henkilökohtaisesti, sillä olen esitellyt työtilojemme kahvipistettä baristan ylpeydellä, udellut kahvimieltymyksiä ja osannut jo suositella niiden perusteella tiettyjä kahveja. Onhan tämä meidän toiminta hyvällä tavalla hiukan boheemia, mutta haluan silti tarjota kuvauksiin tai palaveriin saapuville asiakkaille ja tiimiläisille parasta laatua. Monta tuntia pannussa seissyt suodatinkahvi ei mene kenellekään alas edes mustana huumorina, eikä ole kiva käyttää vähiä taukojaan sen pannun jynssäämiseen ennen seuraavan satsin keittämistä. Kapseleiden pakatut kahvit ovat aina takuulla tuoreita ja kahvi kuumaa ja laadukasta. Annos kerrallaan valmistuvat kahvit vähentävät myös turhaa hävikkiä, sillä ainahan sinne kahvipannun pohjalle jää sitä seissyttä tervaa, joka kulautetaan viemäristä alas ja keitetään uutta. Lisäksi on hyvää palvelua, että jokainen voi valita millaisen kahvin haluaa: kokovaihtoehtoja on viisi espressosta isokokoiseen kahvimukiin ja vahvuuksiakin löytyy ihan jokaiseen makuun.

Kahvikoneiden kohdalla on puhuttu viime vuosina paljon vastuullisuudesta ja se kiinnosti muakin. Hyvä juttu on, että kahvin tuoreuden takaavat kapselit on tehty alumiinista, jota voi kierrättää lähes rajattomasti. Käytetty kapseli jatkaa kierrätyksen kautta elämäänsä joko uutena kapselina tai muuna teollisuuden jatkokäyttötuotteena. Tärkeää on tietysti muistaa oikeasti kierrättää ne kapselit eikä kipata niitä sekajätteeseen! Muuten siitä kierrätettävyydestä ei ole mitään hyötyä. Vertuon mukana tuli pieni säiliö, jonne me pudotetaan käytetyt kapselit ja viedään ne sitten pienmetallikeräykseen muun kierrätettävän jätteen ohella.

Yllätyksenä tuli, että Nespresso on tehnyt viime aikoina paljon työtä toimintansa kehittämiseksi vastuulliseen suuntaan. Viljelytiloilla on otettu käyttöön lyhytkiertoviljelyohjelmia, ja yhtiö toteuttaa kattavaa energiansäästöohjelmaa tuotannossaan ja logistiikassaan. Kahviviljelmillä ei käytetä ympäristölle haitallisia tuholaismyrkkyjä tai lannoitteita, ja viljelmien vesihuolto- ja sadevesijärjestelmät on rakennettu ympäristöystävällisiksi. Kahvipavut ostetaan suoraan pienviljelijöiltä, joita onkin aika paljon – Nespresso tekee nimittäin maailmanlaajuisesti yhteistyötä yli 70000 viljelijän kanssa. Yhtiö maksaa heille ostamistaan kahvipavuistaan 30% parempaa hintaa ja tarjoaa heille myös vakuutus- ja eläkejärjestelmiä. Yritys on kertonut myös tavoitteestaan olla lähivuosien aikana täysin hiilidioksidivapaa. Kiinnostavaa nähdä miten hanke etenee.

Palataan vielä työjuttuihin. Kävimme just tulevien viikkojen aikatauluja läpi ja ne alkavat olla töiden puolesta aika täyteen buukattuja. Olen koko alkuviikon mukana tuotantoassistenttina yhdessä isossa kansainvälisessä projektissa: Suomeen lennätetään kuvaustiimi tekemään mainoskuvaa. Tykkään seurata vierestä muiden kuvaajien toimintamalleja ja tapoja, sillä siinä oppii samalla niksejä, joita voi käyttää omissa kuvaustöissä. Sen jälkeen tehotuotantotiimi Jussila & Harasek jatkaa taas omien kuvausten parissa. Tuottaa suurta mielenrauhaa, kun kalenteri on täynnä projekteja ja joka päivä on vähän erilainen, varsinkin kun ne päivät täyttyvät mielekkäillä ja sopivasti haastavilla töillä.

Kiitos kahviseurasta!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Keneen sinä luotat?

Kaupallisessa yhteistyössä FOX Suomi

Arki sai viime viikolla kummallisen käänteen. Sain soiton tuntemattomasta numerosta ja minut kutsuttiin tapaamiseen, jonka luonnetta ei tarkemmin määritelty. Kun saavuin paikalle, minut ohjattiin kellariin hämärään kuulusteluhuoneeseen. Yhtäkkiä löysin itseni kytkettynä valheenpaljastuskojeeseen, vastaamasta kysymyksiin joita minulle esitettiin. En saanut muita ohjeita kuin vastata mahdollisimman lyhyesti ja rehellisesti. Sydän löi varmaan kahtasataa, sillä tilanne oli todella jännittävä. Eihän minulla ollut mitään salattavaa, mutta jos olisikin, siinä tilanteessa olisin takuulla kertonut heille ihan kaiken. Tiesin, että olin se mies, jonka he olivat sinne pyytäneet, mutta en se, jota he etsivät.

Kyse oli tv-kanava Foxin kuvauksista. Minut pyydettiin mukaan uuden tv-sarjan lanseerauskampanjaan, jossa kuvattiin viittä eri ihmistä kuulustelutilanteessa. Sain tietää hyvin vähän kuvausten sisällöstä etukäteen, sillä tarkoitus oli saada mahdollisimman autenttiset reaktiot. Se onnistui: takaraivossa jyskytti jännitys kysymysten sarjatulessa. Tilanne tuntui yllättävän todelliselta. Tiesin tietysti etten ole syyllistynyt rikoksiin ja tilanne on muutenkin lavastettu, mutta se oli silti piinaavaa. Kasper Strömman muuten päätyi samaan kuulusteluhuoneeseen – katso alta kooste kaikkien kuulusteluista. Aivan mahtava projekti!

Jos tulit kateelliseksi tästä julisteesta, ei hätää – voit tehdä oman Deep Staten sivuilla.

Tänään klo 22:00 kannattaa olla television äärellä, sillä brittiläinen toimintasarja Deep State on illalla Suomen ensi-illassa. Sarja on todentuntuinen sekoitus faktaa ja fiktiota poliittisen toimintajännärin muodossa. Tarina kertoo ex-vakoojasta, joka palaa kentälle poikansa kuoleman. Tilanne eskaloituu nopeasti Lähi-itään salaisen tiedustelusodan ja salaliittojen tiimellykseen. Deep State tutkii mailmaa, jossa sota on kaupankäyntiä muilla keinoilla kuin rahalla. Luvassa siis nopeita juonenkäänteitä ja räjähtävää toimintaa parhaimmillaan.

Once more with feeling: Smokin’ Aces

Siitä on melkein kolme vuotta, kun täytin pyöreitä. Ei ollut kriisejä, enemmänkin suuri into löytää elämään jotain uutta. En saanut lahjoja enkä niitä odottanutkaan. Illan päätteeksi löysin itseni tavoilleni orjallisena notkumasta We Got Beefissa. Tuttuja siellä, tuttuja täällä. Mikään ei varsinaisesti huokunut mitään uutta, kunnes ilta sai odottamattoman käänteen. Paikalle tuli hyvä ystäväni Anthony, joka tarjosi kaljan ja saatesanoissaan pudotti pommin: haluutko tulla meidän rumpaliksi Smokin’ Acesiin? Se oli paras mahdollinen lahja, jota en olisi osannut koskaan toivoa – ja siitä todella tuli just se puuttuva pala, jota silloin kaipasin.

Viimeiseen kolmeen vuoteen on mahtunut paljon mahtavia hetkiä. Pestini ensimmäinen keikka Kallio Block Partyissa, johon kerkesimme treenata uudella kokoonpanolla viikon verran yhdessä, heti seuraavalla viikolla meillä oli keikka Tavastialla – siinä oli Pohjanmaan poika hiukan ihmeissään, että minkäslaiseen show’hun sitä on jälleen heittäytynyt. Pieni Suomikiertue, jonka teimme minimaalisella budjetilla ja suurella sydämellä. Musavideon kuvaukset, jotka tragikoomisista käänteistään saatiin purkkiin aikataulussa, joskin valmis video saapui vasta julkistusjuhliin kenenkään bändinjäsenen näkemättä sitä ennakkoon. Baltian rundi, josta saimme kotiinviemiseksi kolme ylinopeussakkoa ja vuokra-auton korjauslaskun. Soitimme siellä kuitenkin parhaimmat keikkamme koskaan, joten pieni taloudellinen takaisku ei tuntunut niin pahalta.

Kaikki hauska kuitenkin loppuu aikanaan. Vielä viime keväänä oli hyvä vauhti päällä, mutta pikkuhiljaa alkoi tuntua, että Smokin’ Aces ei enää kehittynyt: yhtyeen musiikillinen linjaus oli alkanut lopulta enemmän rajoittaa kuin vapauttaa meitä. Olimme yksinkertaisesti kasvaneet siitä yli – meillä on niin paljon enemmän annettavaa eikä se mahdu enää bändin ahtaaksi käyneisiin puitteisiin.

Aika menee eteenpäin, bändejä tulee ja menee, musiikki on ikuista.

Olemme jo pitkän aikaa viettäneet bändin kanssa hiljaiseloa ja keskustelua haudankaivajan kanssa on käyty. Lopettaminen on jäänyt leijumaan ilmaan, ei meillä ole ollut jäähyväiskeikkaakaan. Hiljaiselo on yhteisymmärryksessä muuttunut määrittelemättömäksi tauoksi, jonka aikana jokainen katsoo mihin suuntaan haluaa musiikillista tekemistään viedä.

Sunnuntaina saimme viestin: haluaisimmeko tulla avaamaan Nosturin keikkaillan? Lavalle kipuaisivat jälkeemme ruotsalainen H.E.A.T. ja kotimainen Block Buster. Vatsanpohjasta kouraisi tuttu innostus: edellisestä keikasta on melkein vuosi, mutta mikäs siinä, viikko aikaa treenata ja siitä vaan yhdelle Suomen legendaarisimmalle lavalle. Vielä kerran, tunteella.

Näin tämä lähes kolmivuotinen taival saa arvoisensa päätöksen.

Keikka on tänä iltana – tervetuloa mukaan hautajaistemme hauskanpitoon! Kerrankin voi sanoa, että tämä tilaisuus ei tule toistumaan. Keikka olkoon Smokin’ Acesin siirtymäriitti ajasta ikuisuuteen. Sen jälkeen jatkamme kukin musiikin tekemistä muissa merkeissä ja nähdään keikoilla sitten kun niiden aika on.

Pe 13.4. @ Nosturi, Telakkakatu 8, Helsinki
Illan soittoaikataulu: Smokin’ Aces 20:20, Block Buster 21:30, H.E.A.T 22:45

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK