Mitä tulikaan luvattua

Uusi vuosi on puhdas valkoinen pinta, joka huutaa värejä. Kaikki on vasta edessä. Ennen ensimmäisiä siveltimen vetoja pitää suunnitella ääriviivat, miettiä värit. Päättää aihe tai vähintäänkin hahmotella teemaa.

Olen aina rakastanut tehdä uuden vuoden lupauksia, mutta vain harvoin kyennyt pitämään niistä kiinni. Niin monesti olen suunnitellut tulevaan vuoteen kuut ja tähdet, maalannut tauluun kokonaisen avaruuden, mutta mahtipontiset aikeet ovat hautautuneet jonnekin vanhojen tapojen alle. Tänä vuonna kokeilen itselleni vieraampaa aikuismaista lähestymistapaa: jospa muuttaisinkin ensin ajatteluni? Ehkä kaikki muu seuraa silloin perässä.

Vuoden tärkein päätös on nimittäin prokrastinaation lopettaminen. Olen vitkuttelun mestari, välillä ihmettelen miten olen edes saanut elämässäni mitään järkevää aikaan. Syitä voi hakea seikkailevan sielun etsikkoreissuista ja sitoutumiskammosta, josta kärsin kauan, mutta suurin syy asioiden lykkäämiseen on ollut omien taitojeni vähättely. Jos ei edes yritä, ei voi myöskään epäonnistua.

Ihan alusta ei tarvitse onneksi aloittaa, olen päässyt viimeisen kolmen vuoden aikana enemmän eteenpäin kuin koko elämäni aikana yhteensä. Teen jo kaikkea mistä olen aina haaveillut, en vaan täydellä potentiaalilla. Tänä vuonna haluan keskittää vitkastelusta vapautuneen energian erityisesti kolmeen asiaan.

Ensimmäinen liittyy työhöni. Olen onnekas, kun saan valokuvata työkseni. Se tarjoaa sopivassa suhteessa tuttua tekemistä ja haastetta, jotka kehittävät osaamista. Kuvaan paljon asiakastöitä (ja tietysti tähän blogiin) mutta en ole vielä aloittanut yhtään omaa valokuvaprojektia. Sellaista, jota tekisin ihan puhtaasti omaksi iloksi. Nyt on sen aika, sillä päässä muhii monenlaisia ideoita, jotka haluan laittaa alulle.

Henkilökohtaisia projekteja löytyy myös musiikin saralla, jonka suhteen olen kaikkein itsekriittisin. Musiikin tekemistäkin aion tänä vuonna viedä eteenpäin. Kaikella tällä on jo ääriviivat, enää täytyy vaan tehdä.

Toinen asia liittyy fyysiseen kuntooni. Myönnän, olen rapakunnossa. Hengästyn jo ajatellessani liikuntaa, vaikka samalla uskottelen itselleni, että pystyn fyysisesti samaan kuin kymmenen vuotta sitten. Paljon mukavampaa elää valheessa ja olla liikkumatta kuin alkaa treenata ja kohdata oma rapistuminen. Reilu vuosi sitten aloitin joogan, mutta viime syksynä sille “ei ollut enää aikaa”. Tänä vuonna uusi yritys, sillä tykkäsin siitä kyllä. Tarkoitus on myös elvyttää vanha skeittiharrastus, joka on yllättävän tehokas tapa liikkua.

Nyt kun tätä energiaa tuntuu olevan, ilmoittauduin myös modernin tanssin tunneille. Jos jotain vuodet ovat ovat opettaneet, niin sen, että kehoni rakastaa liikkua. Tavan vaan pitää olla tarpeeksi mielenkiintoinen. Alan myös tajuta, että mun ei tarvitse olla kaikissa lajeissa paras. Että voi liikkua myös itseään varten, eikä tehdä kaikesta kilpailua.

Kolmas asia on parisuhde. Teemme paljon töitä yhdessä ja välillä unohtuu, että olemme silti ensisijaisesti pariskunta emmekä työtiimi. Olemme tietysti onnekkaita, kun saamme viettää usein työpäiviä yhdessä, mutta on tärkeää myös elää yhdessä työn ulkopuolella. Loma muistutti siitä kuinka hauskaa on hengata yhdessä ilman mitään agendaa, ja sitä haluan tältä vuodelta enemmän. Kävelyretkiä, keikkoja, leffailtoja – ihan mitä tahansa. Koska kaikista maailman ihmisistä nautin eniten juuri hänen seurastaan. Olkoon 2019 myös hempeilyn ja hellien tunteiden vuosi.

Koiraa huolettaa riittääkö sillekin helliä tunteita.

Listassa ei oikeastaan ole mitään uutta. Tuntuu vaan, että nyt on oikea aika syventää näitä asioita. Viime vuosina on ollut paljon kaikkea uutta ja mielenkiintoista tekemistä, mutta kaikkea on varjostanut tunne, etten ole päästänyt vielä itseäni irti, kuin ajaisi käsijarru päällä moottoritiellä. Nyt täytyy vaan antaa mennä, päättää että olen riittävä. En ole valaistunut tai valmis, päinvastoin, olen kaiken alussa ja tuijotan pensseli kädessä tuota tyhjää taulua. Mutta just tässä hetkessä olen paras mahdollinen versio itsestäni ja se on tarpeeksi.

Aikuisuus ja suunnitelmallisuus on hyvästä, mutta ystäväni on oikeassa, sen lisäksi tarvitaan ripaus anarkiaa, jotta asiat alkavat edetä. Väriläiskä sinne, roiskaisu tuonne, kunnes kuva alkaa elää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Out of office

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Uskomatonta mutta totta, lähdimme lomalle! Oikealle lomalle, jossa sähköpostiin laitetaan lomavastaaja eikä loman aikana ole yhtään dedistä, kuvausta tai muutakaan projektia päällä. Stella epäilee, että konsepti on joku yrittäjien kiusaksi keksitty urbaani myytti, mutta on valmis antamaan sille mahdollisuuden. On kuulemma kuullut siitä paljon hyvää.

Olemme reissanneet paljon työmme puolesta. Yhtä muutaman päivän piipahdusta lukuunottamatta itseasiassa jokainen yhteinen matkamme tähän mennessä on ollut työmatka. Tällä kertaa emme aio kahteen kokonaiseen viikkoon edes lukea sähköpostejamme ja sovimme, että jos jompikumpi mainitsee työt joutuu ostamaan toiselle oluen. Saa nähdä tuleeko tästä helppoa vai hiton vaikeaa. Laukut on jokatapauksessa pakattu, lentopäästöt kompensoitu ja päätetty, että kamerakalusto jää kotiin. Mukaan lähtee vain pikkukamera, jolla voi ottaa lomakuvia – jos tuntuu siltä.

Tauko tulee täsmälleen oikealla hetkellä. On ollut hektinen syksy, töitä on piisannut enemmän kuin ikinä ja remontti on vaatinut veronsa. Vapaapäiviä ei olla juuri pidetty ja sen huomaa. Akku riitti nipinnapin jouluun asti, viimeisten töiden ja velvollisuuksien kohdalla homma alkoi rakoilla. Kaiken kruunasi puhelin, jonka unohdin taksiin matkalla lentokentälle – en edes huomannut sitä ennen kuin puuskuttava uberkuski juoksi meidät kiinni just ennen kuin olimme menossa turvatarkastukseen. Sitten olin unohtaa passini turvatarkastukseen, sitten olimme unohtua lounaalle lähettämään viimeisiä sähköposteja. Sitten olimmekin onneksi jo lentokoneessa eikä kukaan voinut unohtaa enää mitään. Terveisiä yläilmoista. Hullua elää ajassa, jossa keksitään asioita kuten kilometrien korkeudessa toimiva wifi.

Olen seikkailijaluonne ja aina valmis valloittamaan tuntematonta, mutta nyt alan tajuta miksi ihmiset matkustavat takaisin tuttuihin paikkoihin. Aina ei tarvitse nähdä ja kokea uusia asioita, joskus riittää että pääsee pois arkiympyröistä ja saa imeä itseensä jotain ihan muuta energiaa. Eikä aina tarvi sekoilla ja seikkailla. Kerrankin emme ole kiipeämässä keskellä yötä tulivuorelle katsomaan toista purkautuvaa tulivuorta (ollaankohan me kerrottu tämä tarina?) tai ajamassa tuhansia kilometrejä pitkin kapeita rannikkoteitä tai trekkaamassa kameleilla Saharan autiomaahan. Ajattelimme tällä kertaa kerrankin vaan olla ja ladata ne tyhjiin käyneet akut, tankata lämpöä ja aurinkoa ja fish tacoja – ja nukkua niin paljon kuin nukuttaa.

Fish tacot mainittu! Palaamme siis Meksikoon, Puerto Vallartaan, jonne jäi vuosi sitten pala sydäntämme, tarkemmin sanottuna koiranpentu nimeltä Gilbert. Tuo kuusi kuukautta vanha rescue-pentu oli hilkulla lähteä mukaamme Suomeen, mutta saimme lopulta sen pelastaneen miehen ylipuhuttua pitämään sen – ja olemme pitäneet yhteyttä ever since. Tämä tarina ansaitsee vielä oman postauksensa, mutta lupasimme heille tulla takaisin ja nyt on se hetki.

Muutenkin mahtavaa palata Meksikoon, sillä edellinen reissumme teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vietimme silloin aikaa sekä itä- että länsirannikolla, molemmat ovat näkemisen arvoisia. Idässä minua puhutteli muinainen mayakulttuuri ja koko Jukatanin niemimaan historia, joista menen ihan sekaisin. Karibianmeressä on sitäpaitsi omaa taikaansa. Länsirannikko on rennompi, paikallisempi, jotenkin mutkattomampi. Kun palasimme itärannikolta takaisin Puerto Vallartaan, tuntui kuin olisi tullut takaisin kotiin. Jännää, että johonkin itselle uuteen ja vieraaseen kaupunkiin voi kiintyä niin nopeasti. Ehkä lainakoiralla oli osuutensa asiassa – paikalliseen rytmiin solahtaa yllättävän äkkiä, kun herää seiskalta aamulla ulkoiluttamaan sinkoilevaa koiranpentua ja vastaantulijat alkavat moikkailla.

Tarkoitus on Puerto Vallartassa hengaamisen lisäksi kierrellä myös vähän lähiseutuja ja vietämme vuodenvaihteen Sayulitassa, pienessä surffikylässä Puerto Vallartan pohjoispuolella, vuorten toisella puolella. Suunnittelin jo, että vuokraamme prätkän, jolla ajelemme Sierra Madren vuoriston yli, kun Stella muistutti jetlagista ja meksikolaisista vuoristoteistä. Onneksi toinen meistä on aina vuorollaan järkevä. Ehkä mennään bussilla ja vuokrataan se prätkä vasta siellä.

Suljen nyt tietokoneen ja avaan sen toivottavasti vasta parin viikon päästä. Blogiin on ajastettu matkamme ajaksi muutamia kirjoituksia, kommentteihin vastaamme todennäköisesti vasta palattuamme. Instagramin puolelta voi mahdollisesti bongailla lomakuulumisia!

PHOTOS FROM JANUARY 2018 BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

On siis joulu

Riisipuuron tuoksu herätti lapsena aattoaamuun. Telkkari napsautettiin päälle tottumuksesta: sieltä tuli lastenohjelmia, joiden jouluinen äänimaisema säesti aamupalaa. Walking in the Air jäi soimaan päähän koko päiväksi. Ulkona oli pimeää ja niin kirpeä pakkanen, ettei sinne ollut mitään asiaa. Naapurit tosin reippailivat toppavaatteissaan kohti kirkkoa niin että lumen narskunta kuului sisälle asti. Kaikki puuhasivat omien askareidensa parissa, joku pelasi pleikkaria, toinen valmisteli saunaa. Joku paketoi vielä lahjaa, kuusi oli jo koristeltu. Oli odottava tunnelma, kaikilla eri syistä. Kohta pääsee saunaan, kohta saa kinkkua. Kohta vieraat tulevat syömään, kohta jaetaan lahjat ja kohta tämä kaikki on ohi.

Muistikuva on monin tavoin perinteinen. Harvoin olen kuitenkaan viettänyt joulua samassa osoitteessa kahta kertaa. Lapsena muutimme monesti, aikuisempana on tullut vietettyä joulua milloin missäkin kumppaneiden kanssa. Joskus on jäänyt joulu kokonaan väliin reissun takia tai siksi ettei vaan huvittanut. Joulu oli mulle pitkään traditioiden täyttämää näytelmää, epäkiinnostavaa pakkopullaa, joka tuntui aiheuttavan ihmisille enemmän stressiä kuin iloa.

Aloin kiinnostua joulusta vasta sitten kun tajusin, että siitä saa tehdä omanlaisen ja viettää sen kuten haluaa. Toki tykkään monista perinteistä, kuten joulusaunasta ja riisipuurosta. Nekin voi tehdä omalla tavallaan siihen tahtiin kun tykkää.

Kolme vuotta sitten olimme alkaneet ihan vaan hengata Stellan kanssa ja sain kutsun joulunviettoon Tehtaankadulle. Toin kollektiiviseksi joululahjaksi kuusen, joka sijoitettiin kunniapaikalle olohuoneeseen. Stella hankki kuusen koristeiksi lasisia palloja, joiden sisään vieraat saivat sujauttaa lapuille kirjoitettuja toivotuksia. Kirjoitin lappuun: rakastu. Se oli ainoa lasipallo, joka jäi avaamattomana kiikkumaan kuusen oksalle, josta hän sen myöhemmin luki ja kysyi oliko se viesti minulta. Vastaus on varmasti helppo arvata.

Olen ajatellut aina, että joulu on perhejuhla, vaikka se ei ole aina siltä omalla kohdalla tuntunut. Olen koko elämäni ollut jonkinlainen joulunomadi, mutta tuona jouluna tuntui, että olen löytänyt oman perheeni.

Siihen liittyy moni parhaista joulumuistoistani. Kuten se, kun olimme Stellan kanssa Tuusulassa hevosrekiajelulla ystävämme luona. Reki oli vuorattu hirventaljoilla, tähtitaivas tuikki koko taivaankannelta ja metsän hiljaisuuden katkaisi vain hevosen pärskintä ja reessä helkkyvät kulkuset. Hetki oli maaginen, toivoin sen jatkuvan ikuisesti.

Tuntuu hyvältä, että on paikka mihin kuuluu. Toivon, että kaikki saisivat kokea sen, mahdollisuuden viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa ja olla kiitollisia kaikesta mitä meillä on. Säteillä positiivista energiaa ympärilleen ja koko maailmaan. Elämme hulluja aikoja. Mikään ei ole tärkeämpää kuin rakkaus ja empatia toisiamme kohtaan.

Hyvää joulua meille jokaiselle, mitä se kullekin sitten merkitsee.

PHOTOS BY STELLA HARASEK