Toisen käden kuteet

Olen ollut kirppishaukka pienestä asti. Kotikulmillani Pohjanmaalla oli monta kirpputoria, jotka kolusin systemaattisesti läpi viikoittain. Perheemme pienet tulot patistivat etsimään vaatehankinnoille edullisempia vaihtoehtoja, mutta siitä kehittyi nopeasti yksi lempiharrastuksistani. Löytämisen riemua ei voittanut mikään! Valikoima ylivieskalaisilla kirppareilla ei ollut järin monipuolinen, joten “löytö” oli suhteellinen käsite.

Tykkään edelleen kahlata läpi kirppisten vaaterekkejä. Nykyään se on myös ekologinen valinta, käytetty vaate on parempi kuin uusi. Sitäpaitsi rakastan ostaa laadukkaita vaatteita murto-osalla uuden hinnasta.

Helsingissä kirppisvalikoimat ovat isot, mutta piipahtelemme kirppiksillä kaikkialla missä liikumme – pohjoisessa, Ruotsin puolella, roadtrippiemme varrella pienemmillä paikkakunnilla. Pikkupaikoista löytyy usein kaikkein parhaimmat helmet.

Mulla syntyy secondhand-löytöihini aina tunneside. Ne on yleensä hankittu jotain tiettyä hetkeä ja tarvetta varten, ja niiden takana on aina tarina, kuten lähes kaiken kaiken hyvän ja itselleni rakkaan.

Hutihelmiäkin on tullut vuosien varrella keräiltyä ihan vaan siksi, että joinakin päivinä on hälläväliä-fiilis ja sitä uskoo olevansa tarpeeksi flamboyant kantaakseen mitä tahansa. Kerran mulla oli päässä karvalakki, porontalja, bootsit ja verkkarit. Tämä tapahtui vain sen yhden kerran eikä siitä tarvitsekaan sen enempää puhua. Kerrotaan vielä, että oli kesä ja lähikioskin myyjä kysyi onko mulla kaikki hyvin.  

Seuraavissa kuvissa vilahtaa mun viimeaikaisia kirppislöytöjä.

Tämä nuori (ja salskea) maatalonisäntä-look on maksanut yhteensä alle neljäkymppiä. Aloitan hatusta, joka löytyi Lapista. Pohjoisessa ajellessa näkee monesti kirppiksille ohjaavia tienvarsikylttejä, Ruotsin puolella niissä lukee loppis. Rakastan kiertää pihakirppiksiä, ihmisten omia aarreaittoja, joista voi löytää ihan mitä tahansa. Tämä hattu löytyi niinsanotusti kotikylältä, naapuritalosta jossa Stella on pienenä hengannut paljon. Samalla kun pengoin vaaterekkejä, Stella hörppi emännän kanssa kahvia ja muisteli vanhoja. Huopahattu kuului aikoinaan emännän puolisolle eli se on totisesti isännän hattu.

Kyllä mies tarvitsee kunnollisen villapaidan. Tämä ylitorniolaiselta kirppikseltä löytynyt käsinneulottu villis on ollut paras hankinta vuosiin. Stella sen itseasiassa löysi ja osti mulle, joten turha yrittää kerätä pisteitä itselleen. Oon pärjännyt lähes näihin päiviin asti tällä villapaidalla ja nahkatakilla, enkä ole kuin kerran lähes paleltunut hengiltä. Syytän siitä Helsingin kirottua merituulta.

Kävipä kerran niin, että lähdin lokakuussa Lappiin pelkissä shorteissa. Helsingissä oli yksi niistä lämpimistä syyspäivistä ja autoa pakatessa tuli hiki, eikä tullut mieleen, ettei perillä olisi välttämättä ihan yhtä lämmin. Lapissa oli toki remppahousuja, joita käytin siellä, mutta en halunnut lähteä ajamaan pölyisissä housuissa takaisin Helsinkiin. Tornion kohdalla tuli jo kylmä. Päätin löytää itselleni matkahousut kirppikseltä, ja niin tein. Nämä seitsemän euroa maksaneet ruskeat mokkanahkahousut täyttivät molemmat asettamani kriteerit: niissä oli lahkeet ja ne olivat halvat. Toki niitä kehtaa käyttää muuallakin kuin autoa ajaessa. C’moon, ruskeat mokkanahkahousut!

Prätkäbuutsimaiset nahkasaappaat löysin Siivouspäivänä Kallion karhupuistosta. Kengänkokoni on iso ja on hyvin harvinaista, että vastaan osuu kengät, jotka ovat sekä hienot että mun kokoa. Nämä olivat juuri sopivasti sisäänajetut ja hintakin kohtuullinen. Neljän tuopillisen hinnalla saat hyvät kengät, sanoi myyjä. Yritin tingata hinnan kahteen tuoppiin, mutta päädyin lopulta maksamaan alkuperäisen pyyntihinnan, koska Kallion kaksi olutta on Punavuoressa yksi (tajusin sen vasta kun aloimme ihan oikeasti puhua maksettavasta rahamäärästä). En ole koskaan saanut mistään kengistä niin paljon kehuja kuin näistä.

Kuvan terkis (eli tekoturkis, ihan itse keksin, saa käyttää) on todennäköisesti 70-luvulta ja naisten mallistoa. Mä sanon, että unisex, sillä se istuu hyvin mun leveille harteille. Ostin sen juuri sellaisena flamboyant-päivänä, se oli alkujaan pitkä ja näytti ystäväämme lainatakseni vähän druidipaskalta, mutta se alkoi toimia ihan uudella tavalla kun leikkasin sen polvipituiseksi. Se on silti vähän erikoisvaate ja näyttää lämpimämmältä kuin on. Tarkoitus olisi löytää talveksi joku aito vintagekelsi tai -turkis, joka lämmittäisi pakkasilla. Turkkeja on vain vaikea löytää miesten koossa.

Virallisesti en pidä raidoista, mutta tämän paidan kauluksettomuus yhdistettynä ohuisiin pystyraitoihin huokui täydellistä shaker-henkeä. Olimme juuri palanneet Lapista takaisin etelään ja ajatukseni seikkailivat ilmeisesti jossain talonpoikaisfantasioissa, joten näin itseni talikko kädessä niityllä luomassa heinää. Druidipaska ei siis ole ok, mutta maatilalarppaus näköjään on. 

Ah, vanha tuttu Levis 501! En olisi uskonut tämän päivän koittavan. Ostin ne, koska ne olivat ainoat kokoani olevat farkut, kun menin kerran farkkupulassa kirppikselle. Ne ovat epäimartelevat faijahousut ja kiristävät vähän sieltä sun täältä, mutta tykkään niistä silti. Pillifarkkuja kauan käyttäneenä olen jollain kierolla tavalla tottunut siihen, että farkut puristavat.

Kirppikseltä niinikään ostettu nahkavyöni on yhtä vanha kuin meret ja vuoret, ollut käytössäni jo vuosia, mutta on edelleen yksi suosikeistani. Let me tell you my friend, mulla on ollut vuosien varrella kymmeniä vöitä, joista osa on päätynyt kitaran hihnoiksi ja patjojen kiristimiksi, mutta tästä en luovu koskaan.

Pidän ajatuksesta, että ostamani vaatteet päätyvät samantien käyttöön – yleensä puen ne päälle heti ja teen niistä omani. Kuten ne ruskeat mokkahousut torniolaisen kirppiksen parkkipaikalla.

Tykkään myös leikitellä ja haastaa itseäni, laittaa välillä päälle jotain sellaista joka ei ole täydellisesti linjassa tyylini tai yleisen pukeutumisilmapiirin kanssa. Kun astuu ulos omalta mukavuusalueelta voi löytää omasta olemuksestaan mielenkiintoisia uusia sävyjä. Sillä on voimaannuttava vaikutus, joka on mun mielestä yksi vaatteiden tärkeimmistä tehtävistä.

Ajattelen tyylikokeiluistani, että ei se ole niin vakavaa. Jos ei muuta niin jääpähän jälkipolville mielenkiintoisia kuvia vanhemmistaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kymmenen lempikorua

Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa puhua koruista?

Korut ovat mulle sydämen asia. Halusin joskus kovasti lähteä opiskelemaan korusuunnittelijaksi, mutta se haave jäi yleisen elämänjanon jalkoihin ja tapahtuikin kaikkea muuta. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan osata tehdä itse. Yksi suurimmista iloistani onkin tutkia ja ihastella muiden aikaansaannoksia. Korut ovat taidetta.

Oma kokoelmani ei ole kovin iso, mutta sitäkin tärkeämpi. Minä en löydä korujani, vaan ne löytävät minut. Ostan koruni useasti ulkomailta. Ennen keräsin jääkaappimagneetteja matkamuistoksi, mutta nykyään metsästän reissuilta jonkin kivan korun. Suosin aitoja metalleja, vintagea ja käsityötä, sillä huonolaatuista rihkamaa on tässä maailmassa muutenkin liikaa. Aito koru on tietysti kalliimpi sijoitus kuin jääkaappimagneetti, mutta siitä on huomattavasti enemmän myös iloa: mieluummin käytän rahani kauniiseen käyttöesineeseen, joka kestää aikaa ja ilahduttaa päivästä toiseen. Esittelen teille omat suosikkini, joita käytän aamusta iltaan. Joskus öisinkin, kun en jaksa riisua niitä.

Tulum cuff ~ Balilla on joka sortin vaatekauppaa ja designputiikkia. Olimme viimeisinä päivinämme siellä etsimässä muutamaa tuliaista ystäville ja kiertelimme varmaan viisikymmentä kauppaa, joissa tuntui olevan myynnissä ihan samat epäkiinnostavat asiat. Poikkeuksiakin löytyi, yhdestä niistä löysin tämän hopeisen, kaiverretun rannekorun. Se tuntui heti omalta. Pyysin myyjää avaamaan vitriinin, jotta pääsen tutkimaan korua lähempää ja mikä hauskinta – sen nimeksi paljastui Tulum cuff. Meksikon Karibianmeren puoleisella rannikolla sijaitseva Tulum oli nimittäin seuraava matkakohteemme ja päätin viedä korun nimensä alkulähteille. Sen jälkeen olemme olleet erottamattomat, sillä en ole elänyt päivääkään ilman sitä ranteessani. Se on myös Stellan ehdoton suosikki kaikista koruistani. Hän havittelisi sitä varmasti itselleen, jos se ei olisi hänen ranteeseensa liian iso.

Hopeinen rannerengas ~ Muuan rouva piti Hietsun torilla pientä korupöytää ja kävin ihailemassa siellä tätä rannekorua pariinkin otteeseen, aina kun hän sattui olemaan siellä. Juttelin rouvan kanssa joka kerta pitkät pätkät, mutta en kuitenkaan koskaan ostanut sitä. Stella oli päätynyt myöhemmin omilla kirppiskierroksillaan saman pöydän ääreen ja tunnistanut korun, jota olin niin useasti käynyt katsomassa. Rouva oli kuulemma tiennyt sen päätyvän mulle ja odottanut milloin tulemme ostamaan sen. Niinhän siinä kävi, sillä Stella toi sen mulle lopulta syntymäpäivälahjaksi.

Koru on painava ja kulunut, sen elämän kerrostumat tuntee. Sen sisällä on pitkään minua askarruttanut numero 8. Kehitin sille mystisiä tarkoituksia ja numerologisia selityksiä. Kun olimme Marokossa, näin vintagekaupan ikkunassa miltei samanlaisen rannekorun, se oli vaan isompi. Utelin myyjältä sen alkuperää ja selvisi, että tälläisiä rannerenkaita tulee Marokon naapurimaasta Algeriasta ja sisäpinnalla oleva numero indikoi renkaan painoa: 8 unssia.

Turkoosisormus ~ Meksikossa myydään koruja siellä sun täällä, mutta Puerto Vallarta ei varsinaisesti ole mikään Meksikon korutaiteen kehto: miltei kaikki siellä on rihkamaa, lukuunottamatta yhtä ihan mieletöntä kivi- ja korumyymälää, jossa on upeita hopea- ja kivikoruja. Se oli kuin taidenäyttely ja kävimmekin siellä vain katselemassa, sillä hinnat ovat huimaavat.

Sitten löysimme pikkukaupungin varmaan ainoan vintagekaupan, ja sieltä vitriinin, jossa oli yksi ainoa sormus. Se oli tämä turkoosisormus, joka solahti sormeeni niin hyvin, että jäi siihen siltä seisomalta. Navajo korutaiteilija W. Spencer on tuottanut muitakin vastaavia koruja 70-luvulla ja tietääkseni jokainen kappale on uniikki käsityön taidonnäyte. Sormukseni on muhkea, kaunis yksilö, jonka haluan kuvitella odottaneen siellä juuri mua.

Tiikerinsilmä ~ Etelä-Amerikassa reissatessani etsin joka puolelta oikeanlaista tiikerinsilmäkorua. Kaikenlaisia kivikoruja riitti jokaiseen kadunkulmaan, mutta se oikea ei vaan kävellyt vastaan. Ongelma on se, että olen allerginen kaikille epämetalleille ja metalliseoksille. Sielläpäin kivikorujen designissa käytetään paljon uushopeaa eli alpakkaa, joka saa ihoni kutisemaan ja menettää käytössä värinsä eli muuttuu RUMAKSI. Löysin lopulta kyyneleen mallisen tiikerinsilmän, joka oli niin kaunis, että olin valmis antamaan anteeksi pienen määrän alpakkaa sen ripustuskohdassa. Ajan saatossa siitäkin tuli RUMA ja hylkäsin sen. Harmittaa ainoastaan sen mukana mennyt nyöri, jonka ystäväni oli punonut varta vasten korua varten.

Tulumin kivikaupoista löysin sattumalta täysin identtisen kyyneleen mallisen tiikerinsilmäriipuksen. Tällä kertaa ripustus oli tehty fiksummin, sillä kiven läpi oli porattu reikä. Lisäpallerot on pieni bonus muuten täysin samanlaiseen riipukseen, jota joskus niin paljon rakastin. Kävi ilmi, että kauppiaat olivat itse kotoisin Argentiinasta, eli aikaisemman koruni alkujuurilta. Tätä rakastan jopa vielä enemmän, tiikerinkyynelsilmä 2.0 ilman RUMAKSI kuluvia metalliosia. Tiikerinsilmiä rakastan siksi, että olen kaksonen ja astrologia kiinnostaa.

Pieni punainen pikkurillisormus ~ Jälleen koru, jonka olen saanut Stellalta lahjaksi – olisiko ollut vielä jopa vuotta aikaisempi syntymäpäivälahja? Olen helppo lahjojen suhteen. Tämäkin lahjakoru on Hietsusta ja tätä en ole kirjaimellisesti ottanut sormestani kahteen vuoteen. Se on saanut matkan varrella hiukan siipeensä, kivi on osittain murtunut ja rengas on enemmän soikea kuin pyöreä, mutta pidän siitä juuri tuollaisena. Mulle korut ovat käyttöesineitä ja niiden tuleekin nähdä elämää. Ne, jotka eivät kestä mun matkassa, hajoavat ja jäävät sille tielle. Mulla on joku kirous sellaisten sormusten kanssa, joissa on musta onyx-kivi. Olen omistanut niitä varmaan yhdeksän ja ne kaikki ovat menneet poikki. Niiden suhteen olen tajunnut luovuttaa, mutta tämän sormuksen kanssa meillä on vielä paljon matkaa edessä.

Hopeinen ranneketju ~ Matkamuisto Ranskasta. Tämä ei ole vintagekoru, vaikka sen ostopaikan historia ulottuu tuhansien vuosien päähän. Osuimme roadtripillämme puolivahingossa Occittanien alueelle ja päätimme viettää muutaman yön lähellä Carcassonnen linnoitusta. Kaunis, idyllinen kaupunki, jonka keskellä kohoaa valtava linnoitus. Näky kaupungista linnoitukseen on upea ja historian havinan aistii kaikilla soluilla. Kävin siellä joka päivä muutaman päivän vierailumme aikana ja sisäinen larppaajasieluni imi irti kaiken mitä vuosituhansia vanhoilla muureilla ja mukulakivikaduilla oli kerrottavanaan. Druidipaskaa, kuten ystävämme Inke sanoisi, mutta mulle ikimuistoinen kokemus, josta tämä koru muistuttaa aina.

Punainen kiviriipus ~ Riipus on muisto Kreikan matkaltamme. Rakastuin siihen välittömästi ja se on ollut siitä saakka yksi ehdottomista lempikoruistani. Ketjun kiinnike on simppeliydessään hieno ja neliömäinen muotokieli koristekaiverruksineen puhuttelee. Kauniisti hiottu punainen kivi ja roikkuvat hetulat muistuttavat hämähäkkimäisiä Sentinel-avaruustappoaseita – jep, nyt larppaan Matrixia. Riipusta kannattelee lahjaksi saatu noin kaksisataa vuotta vanha nepalilainen hopeaketju, jonka olen saanut lahjaksi eräältä antiikkikauppiaalta. Toivon, etten ikinä hukkaa tätä korua.

Hopeinen kaulaketju ~ Tämä on myös Kreikasta, samasta paikasta kuin aikaisempi koru. Harvoin ostan monta korua samasta paikasta, mutta näistä kahdesta en yksinkertaisesti osannut valita. Kiinnostuin sen designista, jossa kaksi ketjua roikkuu vapaina ja etuosa on toteutettu samalla tavalla kuin Bolo-koruissa, joissa on säädettävä solki. Myös mitta on tärkeä: se on melkein choker-mittainen ja asettuu muiden korujen yläpuolelle. Mikään ei ole nimittäin ärsyttävämpää, kuin toisiinsa sotkeutuneet kaulakorut. EI MIKÄÄN. Tämä asettuu lempiriipukseni kanssa nätisti limittäin solisluiden väliin. Ostohetkellä tuntui, että ne luotu olemaan yhdessä, muutenkin kuin hetuloidensa takia.

“Kelttikoru” ~ Tämä taitaa olla suomalaista käsityötä. Mulle harvoin uppoaa kelttiläinen ornamentiikka, mutta tämä on poikkeus. Se saa kelttiläisyytensä anteeksi, koska kuviointi muistuttaa mua hyvällä tavalla Led Zeppelinistä, tarkemmin sanottuna bändin jäsenten muinaisesta symboliikasta ammentavista logoista (ne tyypit ovat kyllä olleet true larppaajia). Korun lukkosysteemi on erittäin, miten sen nyt ilmaisisi mahdollisimman kuvaavasti, PASKA ja siksipä rengas onkin seikkaillut vähän siellä sun täällä. Se on jäänyt baareihin, treenikselle, keikoille ja silti se on aina palautunut takaisin. Kerran se oli jopa päätynyt kaverini ranteeseen. Hassu juttu, mutta tämänkin Stella on antanut mulle, ihan suhteemme alussa. Koru oli Fidan vitriinissä ja olin käynyt katselemassa sitä jo jonkin aikaa. Se oli silloin mielestäni liian kallis ja jäi kerta toisensa jälkeen vitriiniin odottamaan. Kerran kävimme Stellan kanssa siellä yhdessä ja Stella osti mulle kauan haikailemani korun lahjaksi. Itse puolestani ostin hänelle sieltä tiikerinsilmäsormuksen. Tästä sai alkunsa tapa, että ostamme toisillemme koruja ilman mitään erikoisempaa syytä. 

Hopeinen sulkakorvis ~ Ostin sulanmallisen korvakorun Oulun torilta vuosia sitten, kun isoveljeni sai vaimonsa kanssa esikoislapsen. Olin käymässä heidän luonaan ja halusin siitä muiston. Jostain syystä löysin silloin peräti kolme sulkakorua ja heillä on nyt kaksi ihanaa lasta, joten ken tietää käykö sulkaprofetia toteen kolmannen kohdalla. Tämä on itseasiassa kaulakoru, mutta ujutin sen korvarenkaaseen, koska kaulakorukiintiö oli täysi. Se on roikkunut siinä siitä asti, yli kuusi vuotta. 

Mistä teidän korut kertovat, onko niillä tarina? Millaisista koruista tykkäätte?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

33 vastausta miehen suusta

Tartunpa minäkin tähän blogimaailmaa kiertävään poikaystävähaasteeseen! Seuraa siis kolmekymmentäkolme kysymystä ja vastausta aiheesta tyttöystäväni Stella.

1. Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitapaamisellamme? 

Tapasimme ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, kauan ennen kuin aloimme olla yhdessä. Olin silloin toisessa parisuhteessa enkä oikein muista mitä ajattelin, mutta tuntuu, että sen jälkeen meillä on ollut monta “ensitapaamista”. Mulla on ollut Stellasta aina tietynlainen tuttuuden tunne, aivan kuin olisimme olleet ystäviä jo ennen tätä elämää. Olemme aina hakeutuneet toistemme lähelle. Meistä on useita ennen suhdettamme otettuja yhteiskuvia – kuten tämä tai tämä – ja jotenkin olemme onnistuneet näyttämään jo silloin pariskunnalta. Tunne Stellasta on ollut aina lämmin, vastaanottavainen ja jollain tapaa tasapainoinen. Hänen vaikutuspiirissään on aina ollut hyvä olla.

2. Nauranko vitseille, joita en oikeasti tajua? 

Emme varsinaisesti kertomalla kerro vitsejä mitä kuuluisi tajuta, vaan huumorintajumme on enemmän tilannesidonnaista ja useasti väsyneen maanista. Mä suollan suustani välillä sellaista dadaa, jota en aina itsekään ymmärrä. Huumorini on usein fyysistä, saatan tanssia tai twerkata tai näytellä jotain hämärää taideperformanssia. Vien sen aina loppuun asti, jotta saisin Stellan nauramaan ja tähän asti oon aina onnistunut, riippumatta siitä onko sekoiluni tajuttu vai ei.

3. Pidänkö halailusta? 

Me molemmat pidämme. Kuka nyt ei pidä halailusta!? Stellan mielestä voisin myös silitellä häntä aina kun lojumme vaikka sohvalla yhdessä, ja yleensä silittelenkin.

4. Haluaisinko pienet vai isot häät? 

Aiheesta on haaveiltu ja tuntuu, että minä olen se primus motor, joka haluaa ne isot häät. Stella haluaisi intiimit eli varmaankin melko pienet häät, joissa ei olisi hirveä järjestäminen tai valtava budjetti. Siellä olisi vain tärkeimmät ihmiset (ja koirat) ja meidännäköinen meininki.

5. Olenko koskaan rikkonut lakia? 

Puhutaan aika pienistä rikkomuksista, mutta kyllä – she has!

6. Millainen on voileipäni? 

Yleensä minun tekemä, jota minä yritän syödä.

7. Millaista musiikkia kuuntelen? 

Kaikenlaista hyvää musaa vanhasta rokista ja postpunkista elektrovetoiseen indiepopiin ja folkhönkäilyyn. Väliin mahtuu kyllä kaikkea muutakin The Nationalista niihin kahteen räppibiisiin, joita Stella aina välillä soittaa. Rakastan sitä, että naisellani on hyvä musiikkimaku – eli melkein samanlainen kuin minulla. Stellan musiikkivalinnoista on helppo päätellä millainen maanisuuden vaihe on milloinkin meneillään. Viime aikoina olemme tosin molemmat taantuneet rauhallisemman musiikin pariin.

8. Mitä pelkään? 

Läheisten menettämistä ja sitä, että koirille sattuisi jotain. Kaikista eniten hämähäkkejä. Tämän pelon Stella on ihan itse kehittänyt itselleen joskus teinivuosinaan, sillä ei hän niitä kuulemma pelännyt vielä lapsena kun asui hämähäkkimaassa Australiassa.

9. Kestänkö stressiä? 

No kyllä. Välillä meidän elämässä on tosi stressaavia aikoja, mutta en ole koskaan tavannut ketään, joka pystyisi handlaamaan niitä niin hyvin. Stella on kertonut kuinka hänen elämänsä oli joskus monin verroin stressaavampaa. En voi kuin ihmetellä kuinka kovassa liemessä hänet on keitetty, sillä itse ajaudun paljon pienemmästä stressistä jo ihan hajoamispisteeseen.

10. Oudoin tapani? 

Peili-ilme! Aina peilatessaan Stella tekee huulillaan ilmeen, mitä en koskaan näe muuten. Jaksan aina huomauttaa asiasta, vaikka ei siinä mitään pahaa olekaan. Se vaan aina ihmetyttää mua. Ärsyttäviä tapoja on sitten enemmän, mutta sitä ei onneksi kysytty.

11. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?

Kirjanpitäjäksi. Omienkin kuittien järjestelemisessä näyttää olevan ihan tarpeeksi hommaa.

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävän, kuolleen tai ihan kenen kanssa tahansa. Kuka se olisi?

Hänen isänsä Christian.

13. Jos voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?

Paljon hyvää niin itselleen, läheisilleen kuin koko maailmalle. Yhteinen haaveemme on perustaa jokaiseen maailman kolkkaan eläinhoitolaketju haavoittuneille ja hylätyille eläimille. Idea sai alkunsa viime vuonna Balilla, kun ihmisiä evakuoitiin aktivoituneen tulivuoren ympäriltä ja alueella oli paljon hätää kärsiviä ja hylättyjä eläimiä, kuten kaksi koiranpentua, jotka pelastimme ojasta. Alueella oli pari animal shelteriä, jotka olivat niin täynnä, etteivät pystyneet enää ottamaan uusia eläimiä vastaan. Olemme konseptoineet tätä ideaa jo pitkälle, puuttuu vain rahoitus. Pitääkin pistää taas lotto vetämään.

14. Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?

En tiedä väripersoonallisuusasioista juuri mitään. Vastaan, että punainen, koska Stella on kuuma.

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?

Stellaa risoo eniten öykkäröinti ja moukkamaisuus, empatiakyvyttömyys, tahallinen tyhmäksi heittäytyminen ja henkinen laiskuus.

16. Mikä on suosikkiroskaruokani?

Old skool grilliruoka. Kun liikumme pakulla ympäri Suomea, koitamme aina etsiä autenttisia lippakioskeja ja grillejä. Aavasaksan grilli on klassikko, sieltä yleensä ranut kaikilla mausteilla. Stella pyytää aina ekstramajoneesia, sipulihakkelusta ja sinappia, ja voi sitä järkytystä jos sipulihakkelusta ei ole.

17. Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?

Me ollaan rasittavan yksimielisiä myös tyylijutuissa, mutta jos joku on nyt pakko keksiä niin Stellan jotkut loppuun asti rakastetut lempivaatteet on mun mielestä vähän turhan kulahtaneet. Eivät ne varsinaisesti ole rumia, mutta sanotaanko, että ne ovat asiansa ajaneet. Osa niistä onkin siirtynyt ajasta ikuisuuteen palautteeni perusteella, kuten yhdet farkut, joita Stella sinnikkäästi käytti, vaikka niistä oli pelkät riekaleet jäljellä.

18. Mikä oli viimeisin tekstiviesti minkä lähetin sinulle?

Messenger: “Haluan kuvan myös siitä toisesta”. Kuva nukkuvasta Luna-koirasta ei riittänyt, hän vaati kuvan myös toisesta viereeni käpertyneestä koirasta. Tämä viestinvaihto käytiin työhuoneen ja olohuoneen välillä.

WhatsApp: “Ah, ihanaa <3”. Vastaus siihen, kun kerroin olevani pihalla hengaamassa lehmien kanssa. Olimme Lapissa, olin ollut aika pitkään kauppareissulla ja Stella oli lähettänyt viestin kysyäkseen olenko eksynyt.

SMS: “Hei rakas, tuleekohan tämä tekstari perille? Me ollaan ehkä matkan puolivälissä, kaikki mennyt hyvin, mutta nyt ukkostaa ja sataa niin, että näkyvyys on 0 ja tiet tulvii. Näätkö säätiedotuksesta mikä meininki, onko tää pahenemassa vai kuuroluonteinen homma? En tiedä saatko näitä viestejä, mulle ei ainakaan tuu vastaukset läpi. Kohta on pimeää ja sade näyttää vaan tihenevän… Toivotaan että pysytään tiellä.”  Tämä viesti saapui mun nukkuessa jetlagia pois jakartalaisessa hotellissa ja Stellan matkatessa Balilta halki Jaavan luokseni.

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan?

Tottakai! Ja silloin minä myös haluan hoitaa.

20. Kun riitelemme miten käyttäydyn?

Stella on riidellessään ärsyttävän looginen ja haluaa käsitellä kaiken heti ja suoraan. Useimmiten hän toimii reilusti ja perustelee kantansa eikä vaan huuda tai riitele riitelemisen vuoksi. Stella on oikeastaan paljon parempi riitelijä kuin minä. Itsehän mieluiten pakenisin konfliktitilanteesta ja siirtyisin suoraan tunnekuohun jälkeiseen sovintovaiheeseen, jossa yritetään ymmärtää toista ja etsitään ratkaisuja.

21. Menemme ravintolaan, mitä tilaan?

Stella tilaa alkuun kuplivaa, pääruoaksi yleensä pastaa tai kalaa. Tilaamme useasti eri pääruoat, jotta molemmat pääsevät maistamaan toisen annosta. Tämä on vähän riskaabelia, sillä monesti toinen on hitti ja toinen huti ja se olen yleensä minä, jonka arpaonni on kehnompi.

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

Taide tai esimerkiksi hyvä kirja heittää Stellan aikapoimuun. Myös ystävien parissa Stella unohtaa ajantajun. Musiikki, viini ja naposteltavat liittyvät usein asiaan.

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?

Vaikka Stella on monessa asiassa suurpiirteinen, saksalainen suoraviivaisuus tulee esiin asioiden hoitamisessa. Kaikenlainen turha säätäminen saa hänet samantien raivon valtaan.

24. Entäs piristymään?

Pienet pyyteettömät teot ja huomaavaisuus. Sen ei tarvitse kohdistua välttämättä Stellaan, vaan riittää, että hän todistaa jotain tällaista tapahtumaa. Ja söpöjen eläinvideoiden voimaa ei pidä koskaan aliarvioida.

25. Millainen olen tyttöystävänä?

Rehellinen, reilu ja avoin. Stella antaa mulle tilaa olla sellainen kun olen, eikä mun tarvi taistella saadakseni ääntäni kuuluviin. En tiedä minkälainen hän on ollut muiden tyttöystävänä, mutta mulle hän on sielunkumppani. Hän saa mut pyrkimään olemaan parempi mies joka ikinen päivä.

26. Kumpi sanoi ensin “rakastan sinua” ja missä se tapahtui?

Stella sen sanoi ensimmäisenä ääneen, Tehtaankadun kämpässä ennen kuin itse asuin siellä. Se tuli ulos mutkan kautta jonkun kinan yhteydessä.

27. Mitä teen heti ekana aamulla?

En itseasiassa edes tiedä, koska nukun yleensä vähän pidempään kuin Stella. Luulen, että hän tarkastaa puhelimesta sähköpostit, viestit, kellonajan ja kalenterin, jonka jälkeen menee aamupesulle.

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?

Vaihtelee vähän vuodenajan mukaan. Kesäisin pelkkä ohut aamutakki ja talvella iso villapaita, joogapöksyt ja villasukat.

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?

Kaiken varmaan osaisi hoitaa, jos vaan haluaisi ja ehtisi. Mutta suurimman osan mä hoidan mieluusti, koska nämä on niitä pyyteettömiä tekoja, joilla kerään itselleni helppoja poikaystäväpisteitä. Toki tämä on myös mun koti, joten tekisin jokatapauksessa osani.

30. Kumpi määrää kaapin paikan?

Just nyt remontin keskellä tuntuu, että rakennesuunnittelija, taloyhtiö tai rakennusvirasto. Meillä kahdella on melko hyvä yhteisymmärrys kaapin paikasta eikä kukaan varsinaisesti määrää ketään. Ajattelen, että meillä on aika moderni parisuhde, jossa molemmat ottaa vastuuta itselleen luontevista asioista ja arvostaa toisen tekemisiä. Mutta silloin kun Stellalla on jostain asiasta vahva visio, hän jakaa ohjeita, joita kannattaa noudattaa ellei halua joutua keskelle kriisineuvottelua.

31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?

Viisaus, ehdottomasti. En tarkoita kirjaviisautta, vaan sellaista elämänkokemuksen tuomaa ymmärrystä itsestä, muista ja ympäröivästä maailmasta.

32. Entä paras piirre ulkoisesti?

Hymy ja varsinkin silmät hymyillessä.

33. Ihanin yhteinen muisto?

Näitä on lukemattomia, mutta yksi mieleenpainuvimmista muistoista oli koko Australian matka ja etenkin se päivä, kun ajoimme hänen isänsä vanhalle tilalle. Siihen liittyi niin paljon tunteita, että se täytti ihan joka paikan. Oli hienoa saada jakaa se Stellan kanssa. Koko matka oli vaikuttava kokemus ja tiedän, että palaamme Australiaan vielä.

Kuvituskuvista kiitos italialaiselle valokuvaajalle Silvia Falcomerille, jonka ottamat yhteiskuvat kuvittivat myös edellistä kirjoitusta, jossa vastasin kysymyksiin.

PHOTOS BY SILVIA FALCOMER