Musiikilla on taipumus löytää tiensä luokseni juuri silloin kun tarvitsen sitä. Samalla tavalla kun on olemassa ihmisiä, jotka astelevat eteen ja muuttavat kaiken, on kappaleita ja levyjä, joiden jälkeen kaikki on yhtäkkiä toisin. Maailma ei vaan ole enää sama.
Kuuntelen musiikkia oikeastaan aina. Kotona. Töitä tehdessä. Kun kävelen kadulla. Silloinkin kun kuulokkeet eivät ole päässä, sillä pääni on noin 268 473 kappaleen kokoinen jukebox. Kuuntelen musiikkia usein myös suihkussa, sillä elänhän taloudessa, jossa on ihan normaalia ottaa suihkuun mukaan kaiutin ja kahvi (joskus viinilasi).
Soitan joskus päiviä tai viikkoja toistolla samaa kappaletta, mutta kuuntelen joka kerralla vähän eri asioita. Ensimmäinen asia, johon uudessa biisissä tartun, on tunnelma: jos se vie mukanaan, se tekee sen yleensä heti. Kun kuulen kappaleen kymmenennen kerran, erotan taustasta kastanjetin nakutuksen tai bassolinjan, jota en aiemmin huomannut. Kun kuulen kappaleen sadannen kerran, olen löytänyt siitä kymmenen uutta tasoa, jotka kuljettavat taas uusiin paikkoihin.
Joskus haluan tietää mistä kappaleet kertovat ja mitä niiden tekijät ovat säveltäessään ja sanoittaessaan ajatelleet. Joskus en. Olen lukenut ja katsonut kymmeniä Robert Smithin haastatteluita saadakseni selville mistä Curen alavireisessä maniassa on oikein kyse. Olen järjestelmällisesti välttänyt kaimansa Robert Plantin haastatteluita, jotta Led Zeppelinin taika säilyisi koskemattomana mielessäni. En halua muuttaa siitä mitään.
On ollut myös kausia, kun en ole pystynyt kuuntelemaan musiikkia ollenkaan. Päässä käy joskus niin kova kohina, ettei sinne mahdu mitään muuta. En osaa suhtautua musiikkiin jonain taustalla tapahtuvana, se tahdittaa ja määrittää aina kaikkea, halusin tai en.
Monet levyt ja kappaleet vievät takaisin paikkoihin, joissa olin joskus. Toisissa on ilo vierailla, joihinkin en enää halua palata. Grungesta tulee mieleen teinivuodet Lapissa, valtatie neljä ja jaettu yksinäisyys. Alan ajatella lumen loputtomuutta enkä pysty enää hengittämään. Grunge on pilattu minulta lopullisesti, joskin ainoa jota se harmittaa on Jarno, joka haluaisi silloin tällöin kuunnella Alice In Chainsia ja muita ysärisuosikkejaan.
En voi myöskään kuunnella The Curen Wish -albumia luisumatta takaisin taidekoulun neloskerrokseen, tietokoneluokkaan, jossa taitoin kaksisatasivuista valokuvakirjaa, annoin Robert Smithin huutaa niin lujaa kuin luokan kaiuttimista lähti ja keräilin siinä sivussa sydämeni säpäleitä luokan lattialta. Jos siellä luokassa olikin välillä muita niin ne eivät uskaltaneet puuttua toimituksiini.
The Afghan Whigsin Crazy on yhtä kuin Los Angeles, sirittävä helle ja ystäväni rämisevä auto, jolla ajoimme aavikolle – katsomaan keskellä ei-mitään esiintyvää The Curea, kuinkas muuten. He soittivat monta kappaletta Wish -levyltään ja minä lähetin postikortin toiselle puolelle kirjoitetun keikan settilistan miehelle, joka oli vastuussa niistä säpäleistä. Mutta se oli silkkaa ilkikurisuutta, merkki siitä, että olin alkanut jo toipua.
Musiikki voi avata patoja varoittamatta. On kappaleita, jotka saavat minut aina itkemään, kuten Samae Koskisen Kaiken pitää aina jatkua – varsinkin silloin kun istuin Ylen studiossa ja kuulin Samaen esittävän sen jousikvartetin kanssa, kummallakin puolellani ystäviä, jotka minun laillani tiesivät millaista on menettää rakkaita liian aikaisin.
On myös musiikkia, jota ei voi kuunnella ollenkaan. Koskaan. Cliff Martinezin säveltämä score-musiikki uudemmalle Solaris-elokuvalle (2002) ajaa minut kuilun partaalle. Kokeilkaapa itse kuunnella tunnin ajan toistolla tätä ja tätä kappaletta. Minä ja Ville Ahosen musiikki tarjoaa turvallisemman tavan tunnustella horjuvan mielenterveyden pohjamutia.
Säätelen tunnetilojani musiikin avulla. Kun tarvitsen energiaa, kuuntelen yhtä kaameaa räppirenkutusta, joka saa minut tanssimaan ja hyppimään. Silloin kun haluan keskittyä, kuuntelen monotonista, mieluiten rytmikästä musiikkia, joka imaisee ihanasti kiihtyvään tunneliin. Kun haluan hullaantua ja lumoutua, kuuntelen edesmenneen Tigerbombsin Honey Junkie -kappaletta ja soitan samanaikaisesti päässäni sitä versiota, jonka kuulin niin monet kerrat livenä – se oli niin paljon säkenöivämpi livenä kuultuna kuin levyllä. Kun kaipaan inspiraatiota, soitan Velvet Undergroundia ja kuvittelen istuvani tupakanhajuisella sohvalla The Chelsea Hotelin aulassa, jonne Lou Reed saattaa astua hetkenä minä hyvänsä.
Musiikilla on myös sosiaalinen ulottuvuus. Joidenkin ihmisten kanssa tulee usein kuunneltua musiikkia tietyllä tavalla. Mikon kanssa ajaudumme kaikenlaisiin musiikillisiin luuppeihin, jotka oikeastaan kaikki johtavat samaan paikkaan eli hysteriaan (ja joskus humalaan).
Ilman musiikkia nykyistä parisuhdettani ei ehkä edes olisi. Olimme olleet ystäviä monta vuotta, mutta yhtäkkiä näin Jarnon uudessa valossa, kun hän soitti kappaleen, jota kukaan ei yleensä tiedä ja josta en ikinä puhu, mutta jota rakastan enemmän kuin monia muita maailman kappaleita yhteensä. Ehkä kerron joskus sen tarinan täälläkin.
Muitakin ulottuvuuksia on. Ilman musiikkia en kirjoittaisi. Musiikki kuroo umpeen haavat, vuodet, hiljaisuuden, halkeamat, henkiset ja todelliset etäisyydet ihmisten välillä, sieluun puhkotut aukot.
PHOTOS BY JARNO JUSSILA
