Jarno Jussila
Jarno Jussila ~

Uusi tukka, uusi elämä

25

*tukanleikkuu saatu ilmaiseksi*

Olivathan ne omalla tavallaan upeat. Pitkät, kiharat ja kaikkea. Pitkään ajattelin, että niissä piilee mun sisäinen voima. Ehkä niin olikin joskus, mutta sittemmin olen tainnut löytää voimaa muista asioista. Pitkä tukka alkoi nimittäin ärsyttää, milloin takkuisuutensa, milloin pörröisyytensä vuoksi. Se oli aina silmillä. Aina tiellä. Viemäreissä, vaatteissa, kaikkialla tukkaa. Puhumattakaan sen pesemisestä, joka oli ihan omanlaisensa operaatio.

Tässä se ENNEN-kuva. Pisimmillään sitä on ollut vielä toistakymmentä senttiä enemmän.

Olen jankannut Stellalle varmaan suhteemme alusta saakka kuinka haluan tehdä hiuksilleni jotain. Siitä on ehtinyt tulla sisäpiirivitsi, joka ei ole enää hetkeen ollut Stellan mielestä hauska. Johtuu ehkä siitä, että puheenaihe oli päivittäinen eikä asia ikinä edennyt puheista tekoihin. Kerran parturiaika oli kyllä jo varattuna, mutta sattuma puuttui peliin enkä päässytkään paikalle. Olin salaa huojentunut, vaikka tiesin, että jankutus tulee jatkumaan, kunnes asialle tapahtuu jotain. 

Huolestuneesta ilmeestä huolimatta olen samaa mieltä Markon kanssa siitä, että polkkapituus toimisi parhaiten. Kerran tein sen virheen, että ajelin koko tukan pois. Instant regret, never again.

Mutta viime lauantaina se parturiaika vähän puolivahingossa vihdoin koitti, enkä sitten enää epäröinyt. Mäkisen Marko otti uudessa Dandyssa mut vastaan – tai tarkemmin sanottuna meidät, koska menimme paikalle koko perheen kera. Parturissa käyminen on tässä porukassa jotenkin aina sosiaalinen tapahtuma. Ja tottakai menin juuri Markolle, Stella on käynyt hänellä varmaan kymmenen vuotta ja se jos mikä todistaa, että oon äärimmäisen hyvissä käsissä. 

Missä sohva, siellä koirat.

Viiskulman Dandy on tullut vuosien mittaan tutuksi, on tullut hengattua siellä useasti kun Stella on ollut Markon käsittelyssä. Mulle tämä uusin (ja järjestyksessä kolmas) Dandy on ensimmäinen, jossa itse asioin. Paikka on auennut juuri Abrahaminkadulle Hietsun torin tuntumaan, ja samassa tilassa toimii myös joogastudio, joten ei ihme, että rennossa ja valoisassa paikassa vallitsee rauhallinen zen. Takahuoneista löytyy myös hierontahuoneet. Isot taideteokset ja persoonalliset huonekalut tekevät paikasta omaleimaisen – pidän siitä, ettei se näytä tavanomaiselta parturi-kampaamolta.

Marko ottaa jatkossa asiakkaita vastaan niin Viiskulman Dandyssa kuin Abrahaminkadulla, ajan voi siis varata kumpaan tahansa. Stellalla on Markon kanssa suora whatsapp-linja (jossa taidetaan hölistä kaikkea muutakin kuin tukka-asioita) mutta jos ei satu olemaan sellaista, niin varauksen voi tehdä nettisivujen kontaktisivun kautta tai rimpauttamalla.

Kaikissa Dandyn pisteissä on aina jotenkin lämmin ja kotoisa tunnelma. Ensin vaihdetaan kuulumiset ja keitetään kahvit, sitten pestään hiukset (ah, se päähieronta) ja istahdetaan parturin tuoliin. Olen ilmeisesti pyörinyt Stellan kanssa Dandyssa sen verran useasti, että proseduuri tuntui tutulta, vaikka olin itse ensimmäistä kertaa Markon tuolissa. Pidin Markon tarkoista ja varmoista otteista. Tulee luottavainen olo, kun toinen todellakin tietää mitä tekee.

Ensimmäiset suortuvat tipahtivat lattialle. Vihdoin!

Siellä se mun kulta kuvailee itseään, vaikka vieressä tapahtuu kauan odotettu ihme.

Reuhka pitkin lattiaa.

Nyt on kevyt olo! Tuntuu, kuin jokin uinuva energia minussa olisi herätetty. Polkkapituisessa tukassa on nyt jotain poikamaista, mutta samaan aikaan olo on aikuisempi. Yhdistelmä tuntuu just hyvältä ja omalta nyt, kun elämä alkaa muutenkin löytää uomiaan.

Uskon yhä, että hiuksissa piilee voimaa – mutta sillä ei ole mitään tekemistä niiden pituuden kanssa. Vaihtelu virkistää! Ja jos tulee ikävä pitkää tukkaa, menen takaisin Markon luo, koska oon aika varma, että hän velhona osaa taikoa sen takaisin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Muistiinpanoja vanhenemisesta

100

Lokakuun ensimmäinen, syntymäpäiväni, tuli tänä vuonna aiemmin kuin edellisinä. Aika se vaan kohisee vuosi vuodelta nopeammin.

Kun olin seitsemäntoista, aikaa oli loputtomasti, tuhlattavaksi. En ajatellut koko asiaa, kuten ei seitsemäntoistavuotiaana tietenkään kuulukaan. Aika oli tyhjä kellotaulu, joka alkoi joka aamu alusta, kas näin, tässä sinulle taas kaksikymmentäneljä tuntia käytettäväksi mihin tahansa haluat. Lapsuus väreili vielä niin lähellä ja asiat kuten aikuisuus tai ajankulu olivat abstrakteja käsitteitä, joista en jaksanut olla kovin kiinnostunut.

Tänään täytän kolmekymmentäseitsemän ja ajattelen, että aika on arvokkainta mitä meillä on. Se on ainoa asia, jota emme saa mistään lisää, eikä kukaan meistä tiedä paljonko sitä on jäljellä.

Kolmekymmentäseitsemän. Luku tuntuu absurdilta. Lakkasin olemasta kiinnostunut iästäni joskus kymmenen vuotta sitten enkä aina muista, että vanhenen siitä huolimatta. Samaan aikaan luku on täysin luonteva: kun katson tätä elettyä elämää taaksepäin, on tässä tapahtunut kyllä kaikenlaista. Niin paljon asioita, että välillä on vaikea tajuta miten ne ovat voineet mahtua yhteen elämään.

En tunne itseäni vieläkään sillä tavoin aikuiseksi kuin aikuisuuden joskus kuvittelin. Olin asiaa sen enempää ajattelematta olettanut, että aikuisilla on selvät sävelet oikeastaan kaiken suhteen ja elämä rullailee eteenpäin kuin auto renkaiden alla kiitävällä valtatiellä elokuvan loppukohtauksessa, jossa soi joku tosi hyvä biisi. Mutta eihän se niin mennyt. Maailma on yhä monimutkainen ja käsittämätön paikka ja elämä on edelleen usein sotkuista ja sekavaa. Aikuisuus taitaa lopulta olla sitä, että se ei vaan tunnu enää niin ylitsepääsemättömältä. On ok, että jokaiseen ongelmaan ei ole aina olemassa täydellistä ratkaisua. Hyväksyn kiusallisen tosiasian, että joihinkin asioihin auttaa vain aika. Täällä sitä luovitaan, kaikki samassa sopassa. Opetellaan olemaan.

Vanhenemisen huomaa peilissä. Näytän nykyään enemmän naiselta kuin tytöltä. Uniset luomeni ovat joka vuosi vähän raskaammat ja silmien väliin on tullut kaikesta keskittymisestä ryppy, joka syvenee kesäisin kun vietän aikaa auringossa. Silti minulta kysytään paperit aina kun menen viiniostoksille ilman meikkiä. Ehkä jotain on jäljellä siitä tyttömäisyydestäkin.

Keho ei palaudu rasituksesta enää samalla tavalla kuin kaksikymppisenä. Viinin äärellä vietyt illat tai työn äärellä valvotut yöt näkyvät aamulla kasvoista ja tuntuvat vielä pari päivää myöhemminkin. Viiniä kuluu aiempaa vähemmän, koska krapula tulee nykyään pienestäkin enkä halua enää tuhlata kokonaisia päiviä huonoon oloon – tuhlaan aikaani mieluummin johonkin ihanaan. En koe luopuneeni mistään, vaan saaneeni enemmän aikaa ja energiaa.

On päiviä kun tuijotan tuota silmien välissä syvenevää ryppyä ja ihmettelen mistä se oikein tuli, mutta näytän silti mielestäni nyt hitosti paremmalta kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten. Kun katson vanhoja kuviani, näen uupuneen ja huonoryhtisen ihmisen, jonka kasvoilla on hymy, mutta silmistä puuttuu ilo. Nyt seison suoremmin, kannan itseni paremmin, katson kohti vakaammin, puhun varmemmin, nauran aidommin. Olen vahvempi ja varmempi. Nautin kaikesta niin paljon enemmän enkä jaksa enää ottaa kaikkea niin kovin vakavasti tai yrittää kontrolloida kaikkea elämässäni. Ne rypytkään eivät ole niin hirveästi huolettaneet sen jälkeen, kun tajusin, että minun silmiini kaikkein kauneimmat ihmiset eivät ole kimmoisia kaksikymppisiä, vaan karismaattisia aikuisia, jotka uskaltavat elää omannäköistä elämää (ja suurimmalla osalla heistä on paljon ryppyjä).

En oikeastaan muutenkaan haikaile mitään nuoruudestani. Mikään ei ollut silloin paremmin kuin on nyt. Kaikki asiat ovat muuttuneet selkeämmiksi ja kirkkaammiksi. Ääriviivat ovat vahvistuneet ja tuntuvat enemmän omalta. Vuodet kuorivat minusta turhia kerroksia kuin sipulista, olen joka päivä enemmän minä. Ei tietenkään valmis, mutta vähemmän kesken, vähemmän epävarma siitä olenko riittävä.

Olen miettinyt viime aikoina kaikenlaista, kuten ihmisen yhteyttä omaan sukuunsa ja juuriinsa ja ilmiötä nimeltä taakkasiirtymää, sitä kuinka paljon kannamme mukanamme vanhempiemme tai heidän vanhempiensa traumoja. Joskus on vaikea erottaa mitkä kivuista ovat oikeasti omia, eikä aina ymmärrä sitä pohjatonta surua, joka alkaa aaltoilla rinnassa keskellä yötä, vaikka kaikki on hyvin ja kunnon ihmiset nukkuvat.

Ehkä pohdin niitä asioita juuri siksi, että olen viimeisen vuoden aikana päästänyt irti monista peloista, jotka aiemmin vaikuttivat valintoihini ja siihen mitä asioista ajattelin. Ihan kuin olisi vapautunut valtava määrä energiaa, joka on ollut tähän saakka lukittuna jonnekin. Ikä tekee toki tehtävänsä, mutta siihen liittyy myös sarja tapahtumia, jotka vasta jälkikäteen olen tunnistanut paluuksi juurille – Australiaan, jonne olen kaivannut siitä saakka kun lähdimme ja Lappiin, jonne en halunnut mennä enää ikinä takaisin sen jälkeen, kun pääsin sieltä kuusitoistavuotiaana pois.

Ilman viimesyksyistä matkaa Australiaan ei olisi voinut olla joulureissua Lappiin – ja ilman joulureissua meillä ei olisi nyt hirsitaloprojektia. Molemmat matkat tuntuivat kotiinpaluulta, vain jälkimmäisen kohdalla olin siitä yllättynyt. Niin kauan vastustin ajatusta, että siellä olisi minulle enää mitään, mutta jokin on muuttunut. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että olen onnekas, kun olen saanut molemmat, sekä Australian että Lapin, isäni henkisen kotimaan ja äitini synnyinseudut. Lapsuuden lämpimässä, varhaisnuoruuden pohjoisessa. Varpaat vuoroin hiekassa ja lumessa.

Hetki, johon olen kuluneen vuoden aikana palanut kerta toisensa jälkeen: Australian matkamme lopussa, toiseksi viimeisenä päivänä, olimme parin viikon roadtripin jälkeen takaisin vanhassa kotikaupungissani Melbournessa ja ajoimme isäni tilalle, paikkaan, jonne hän muutti tyhjäksi käyneestä talostamme sen jälkeen kun me olimme unohtuneet Suomeen. Isä oli lähettänyt siitä kuvia, mutta en ollut koskaan käynyt siellä. Tilalla asuivat uudet ihmiset, joista minä en tiennyt mitään, mutta he tunnistivat minut. You must be Christian’s daughter, totesi ratsastushousuihin pukeutunut nainen kuin olisi odottanut minua kaikki nämä vuodet. Aloin vapista. Kukaan ei ollut sanonut minulle mitään sellaista sitten lapsuuden, kutsunut minua isäni tyttäreksi, puhunut hänestä kuin hän olisi vielä ihan hetki sitten ollut täällä.

Niityllä talon takana seisoi hevonen ja pätevä pieni aasi, ympärillä oli metsää, sitä samaa eteläaustralialaista pusikkoa, jossa leikin koko lapsuuteni. Saimme kutsun sisälle. Astuin huoneeseen, jota isäni oli kutsunut nimellä sun room. Kissa hioi paljaita pohkeitani ja joku puhui, mutta en kuullut enää mitään. Isän aurinkohuone oli kaunein huone, jonka olin nähnyt. Seinien tilalla oli pelkkää ikkunaa, niiden ulkopuolella huonetta kiertävä suuri terassi ja näkymä niitylle. Valo tulvi sisään suurista lasipaneeleista ja yhtäkkiä tunsin kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen isäni läsnäolon, tuntui kuin hän olisi seissyt takanani kaksimetrisessä pituudessaan. En liikkunut tai kääntynyt, annoin vaan lämmön levitä hartioiden kautta rintaan ja valua kaikkiin jäseniin.

En ole uskonnollinen, mutta tähän yhteyteen haluan uskoa, kantaa sitä mukana niin kauan kuin hengitän.

Yksi niistä asioista, joista on tullut helpompia vuosien varrella, on priorisointi. Stressasin aiemmin niin paljon siksi, etten osannut väsymykseni keskellä laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja keskittyä niihin yksi kerrallaan. Isot asiat ja pikkujutut pyörivät päässä samaan aikaan hallitsemattomana kaaoksena ja pelkäsin kaikkea, niin todellisia uhkakuvia kuin kaikenlaisia täysin epäolennaisia skenaarioita. Sitten vaan yksi kaunis päivä tulin järkiini, tajusin ettei näin voi eikä onneksi tarvitse elää ja aloin viis veisata kaikesta turhanpäiväisestä.

Tottakai pelkään silloin tällöin vieläkin kaikenlaista vähän turhaa. Muutakin kuin isoja hämähäkkejä tai korkeita paikkoja, joissa alkaa reunan lähellä huimata eikä voi silti olla katsomatta kuiluun ja miettimättä miltä tuntuisi pudota.

Kuten: saanko pitää tämän onnen nyt kun kaikki on vihdoin hyvin?

PHOTOS FROM AUSTRALIA BY JARNO JUSSILA

Jarno Jussila
Jarno Jussila ~

Valokuvaajan kahvitauko

22

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Nespresso

Moro, Jarno täällä pitkästä aikaa! Kiitos kuuluu hyvää. Kesä ja alkusyksy on mennyt mukavasti Tornionjokilaakson ja Helsingin väliä sahaten. Lapissa on riittänyt tekemistä vanhan hirsitalon kunnostustöiden kanssa, mutta on ollut onneksi aikaa myös rauhoittumiseen ja mulle täysin uudenlaisen energian ihmettelemiseen. Oon tainnut vähän jo kotiutua pohjoiseen. Sinne jää pala minua joka kerta kun autonkeula suuntaa takaisin etelään.

Helsingissäkään ei ole päässyt pitkästymään, sillä syksy on käynnistynyt kunnolla ja sen myötä työkalenteri on täyttynyt mukavaan tahtiin. Mun duuneista tulee aika usein kysymyksiä ja ihmetyksiä, mitä en sinänsä ihmettele. Kun on ihmisenä utelias jokapaikanhöylä, työnkuvakin vaihtelee. Nyt kun kohdalle osui meidän työhuoneeseen sijoittuva kahviyhteistyö, ajattelin tarttua tilaisuuteen ja näin kahvin äärellä avata samalla mun työkuvioita.

Kuten monet ehkä tietävät tai ovat päätelleet, olen valokuvaaja. En ole käynyt sitä varten kouluja, vaan monen muun lailla oppinut vuosien varrella tekemällä ja kuvaamalla, kunnes intohimosta tuli lopulta ammatti. On mulla portfoliokin, en ole vaan ehtinyt oikein päivittää sinne kuin muutaman hassun vanhan kuvan. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja niin edelleen.

Kuvaan aika laajalla skaalalla tapahtumia, ihmisiä, yrityksiä ja ravintoloita. Viime viikkoina on ollut paljon tapahtumakuvauksia, joista otetut kuvat menevät useimmiten some- ja markkinointikäyttöön. Tällä hetkellä suunnittelen esimerkiksi yhdelle yritykselle uusia henkilöstöpotretteja ja pian avautuvalle ravintolalle fiilis- ja annoskuvia.

Teen tietysti paljon kuvaushommia myös tähän blogiin. Monet täällä julkaistavista kuvista syntyvät kahden valokuvaajan kodissa spontaanisti muun elämän ohessa, mutta kampanjoita varten otetaan kuvat vartavasten. Toisinaan kirjoitankin tänne, mutta koen, että mun pääasiallinen panos tulee kuvien kautta.

Teemme Stellan kanssa yhdessä myös osan kuvaustöistä, siis niistä asiakasduuneista, jotka eivät liity mitenkään tähän blogiin. Olemme hyvä tiimi. Stella konseptoi ja rakentaa kuvia ja minä kuvaan ja käsittelen. Välillä kuvataan molemmat ja kamera liikkuu kädestä toiseen lennosta.

Kuvausten suunnittelun ja toteutuksen lisäksi aikaa menee kuvien läpikäyntiin ja kuvankäsittelyyn. Kaltaiselleni ADHD-tohottajalle pitkäjänteiseen päätetyöhön tottuminen on tuottanut rehellisesti sanottuna eniten haasteita. Mun on todella vaikea pysyä paikallani ja ajatukset lähtevät vartin välein harhailemaan. Siksi mun on täytynyt kehittää tietokonehommiin mulle sopivia työskentelytapoja: esimerkiksi biisiloopeilla saa ajatukset pysymään aloillaan (ja voi samalla ajaa tyttöystävänsä hulluuden partaalle, jos biisi ei satu uppoamaan hänen mielentilaansa). Säännöllisin väliajoin täytyy pitää myös pieniä breikkejä – kahvitaukoja, jaloittelutaukoja, koiranriehutustaukoja.

Joskus vietän aikaa myös kameran toisella puolella, kun teen mallikeikkoja mallitoimiston tai casting- ja kuvausjärjestelyfirmojen kautta. Muutamat tutut stailistit pyytävät mua myös suoraan. Olen tehnyt jotain näytöksiä, mutta tykkään eniten mainoskuvauksista. Varsinkin still-kuvauksissa saa välillä heittäytyä ihan kunnolla, tehdä asioita joita itse valokuvaajana toivoisin mallin tekevän. Kun ymmärtää työskentelyä kameran molemmin puolin, siihen osaa suhtautua rennosti. Joskus päädyn malliduunien kautta lehteen, joskus telkkariin ja sitten satelee taas sukulaisilta viestejä. Meijän Jarno se siellä! Voijjettä!

Silloin tällöin olen myös tapahtuma- ja kuvaustuotannoissa lavastamassa, järjestämässä ja assaroimassa. Nämä keikat eivät ole ehkä osa virallisia työroolejani, mutta tutut pyytävät monesti mukaan tuotantoihinsa, kun tietävät, että olen käsistäni kätevä, esteettistä silmää löytyy ja pystyn tarvittaessa liikuttelemaan isoja asioita. Nämä päivät ovat kivaa vaihtelua kuvaamiseen ja kuvankäsittelyyn: monesti pitkiä ja fyysisesti rankkoja, mutta palkitsevia. Eipä pääse tohottaja turhautumaan paikallaan olemiseen.

Rakastan sitä, että saan tehdä luovaa työtä ihan laidasta laitaan. Sanon harvoille jutuille ei, sillä jokainen työkeikka on oiva mahdollisuus kehittää osaamistaan ja tavata uusia ihmisiä. Oon huomannut, että jokaisen hyvintehdyn keikan jälkeen työtilaisuuksia tarjoutuu poikkeuksetta lisää.

Jotkut ehkä tietävät, että soitan ja teen myös musiikkia, mutta toistaiseksi se on lähinnä semihintava harrastus. Kenties muusikon työstä tulee tulevaisuudessa yksi niistä jutuista, joilla elätän itseäni. Silloin mun duunikuviot olisivat complete.

Työviikot ovat todella vaihtelevia. Peruspäivään kuuluu koneella istumista, sillä läpikäytäviä ja käsiteltäviä kuvia syntyy paljon. Sitten on kuvauspäivät ja niihin liittyvät ennakkovalmistelut: suunnittelupalavereita, sopivien kuvauslokaatioiden etsimistä, joskus kuvausrekvisiitan metsästystä. Pari kuukautta sitten hankittu paku on ollut siunaus, sillä raskaan kuvauskaluston ja kuvausrekvisiitan siirtäminen jalan tai julkisilla paikasta toiseen ei ole kovin hauskaa eikä nykyään aina edes mahdollista. Produktiot ovat alkaneet viimeisen vuoden aikana paisua.

Kuvaamme paljon myös kotona. Sitä varten metsästimmekin isoa ja valoisaa asuntoa, joka onneksi löytyi. Tilaa meillä on reilusti enemmän kuin kaksi ihmistä ja pieni koira tarvitsisi, mutta juuri se mahdollistaa kahden ihmisen työskentelyn ja kuvausten järjestämisen kotioloissa. Sisustuksemme on aika kevyt ja muuntuu ketterästi erilaisiin kuvaustarpeisiin. Pitkälle pääsee luonnonvalolla, tarvittaessa pystytän studiovaloja. Täydellisesti varustelluksi valokuvausstudioksi emme ole sentään asuntoamme muuttamassa. Sellaistakin joskus tarvitaan, mutta silloin se vuokrataan ja sen mukana saa loputtoman valikoiman taustafondeja ja muita studioherkkuja. Kodin haluamme kuitenkin pitää ilmavana ja viihtyisänä paikkana, jossa on kivaa asumisen ohella tehdä töitä, ja jonne on helppo kutsua ihmisiä kuvauksiin. Esimerkiksi henkilökuvia on usein mukavampi ottaa studion sijaan vähän kodikkaammassa ympäristössä, jossa on tarjolla paljon luonnonvaloa, kauniita kalusteita ja rento ilmapiiri. Myös viini- ja ruokakuvauksiin koti sopii ympäristönä usein paljon paremmin kuin kliininen studiotila.

Uudessa asunnossamme on meneillään poikkeustilanne: siinä missä ennen oli keittiö on nyt aukko eli paljaaksi riivitty työmaa, jossa johdot, putket ja ruuvit repsottavat. Vanha keittiö on purettu pois ja ennen kuin uusi keittiö asennetaan, tehdään uusi lattia. Työskentelemme kotona myös remontin aikana ja kahvia on saatava, vaikka minkäänlaista keittiötä ei tällä hetkellä ole, pelkkä eteiskäytävässä seisova jääkaappi. Me ollaan kumpikin kahvin suurkuluttajia eikä yksikään aamu ala ilman kupillista kuumaa, siksipä tämä yhteistyö osui täydelliseen saumaan. Meille saapui nimittäin elämämme ensimmäinen kahvikone, Nespresson uusi Vertuo, joka on keitellyt zuffetta lähes taukoamatta tulostaan asti. En ole mikään koneiden ylin ystävä, vaan keittiöjutuissa aika old school, mutta tämä laite on kyllä aikamoinen. Oon tätä ennen ajatellut, että kaikki kahvikoneet on monimutkaisia ja kömpelöitä ja useimmiten myös todella rumia. Nyt olenkin saanut vähän korjata näitä selvästi vanhentuneita käsityksiä.

Meillä on Vertuosta Plus-malli, jonka vesisäiliö on liikuteltavissa puolelta toiselle (normimallissa se on kiinteä). Molemmat hyödyntävät kahvinvalmistuksessa keskipakoisvoimaa kuulemma ensimmäisenä kahvikoneena maailmassa.

Olemme Vertuon kanssa tehneet tuttavuutta nyt tovin ja alan toden teolla kiintyä tuohon laitteeseen. Se on löytänyt oman paikkansa työpöydän vierestä omalta tasoltaan ja siinä se nököttää, aina valmiina palvelukseen. Rakastan noita värikkäitä kahvikapseleita, ne ovat kuin pieniä (tai itseasiassa tosi suuria) pyöreitä timantteja. Makuja piisaa peräti kaksikymmentäviisi erilaista ja me saimme kokeiluun niitä kaikkia, joten maisteltavaa on riittänyt. Ei hullumpi tehtävä eikä mitenkään hankala suorittaa, sillä työpäivät alkavat ja monesti myös päättyvät kahviin, ja mahtuu siihen väliinkin niitä kahvihetkiä.

Makuvalikoima on tosiaan laaja, mutta sen äärellä ei tarvitse hätääntyä. Olen nyt käynyt koko tarjonnan läpi eikä kohdalle ole osunut yhtään rosvosektoria. Päinvastoin, mun oma kieltämättä aika suppea kahvimaailma on avartunut kokeilujen myötä. Olen pitkien kaurajuomakahvien ystävä (mitä isompi sen parempi) mutta yllätyssuosikiksi on nyt noussut vahva Altissio-espresso. Se on jotenkin niin konstailematon: lyhyt ja täyteläinen. Eniten silti juon yhä isoja kahveja, joita onneksi löytyy paljon Nespresson valikoimista. Pari napinpainallusta, loraus kauramaitoa ja päivä saa alkaa.

Ensimmäiset käyttökokemukset laitteesta olivatkin hiukan hämmentäviä – voiko se tosiaan olla näin helppoa? Vertuo tunnistaa kahvin koon ja laadun kapselin viivakoodista, mikä tarkoittaa sitä, että kahvin valmistamiseen ei tarvita kuin neljä liikettä: kosketa luukkua (se nousee), pistä kapseli paikoilleen, kosketa luukkua uudestaan (se sulkeutuu) ja paina nappia, niin kone tekee sulle kahvin. Ei asetusten säätämistä tai sormi suussa ihmettelemistä erilaisten nappien äärellä. Yksi hipaisusta toimiva luukku, yksi nappi, that’s it. Tälläisiä ohjeita on helppo antaa myös vieraille, jotka osaavat sen jälkeen hakea itselleen kahvin milloin haluavat eikä sitä tarvitse alkaa erikseen keittää kaiken muun tohinan keskellä. Vesisäiliö täytetään sitten kun se tyhjenee.

Uusi kahvikone on tehnyt kuvauspäivistä kyllä helpommat, kun ei tarvitse kuvaamisen ja muiden kuvauksiin liittyvien asioiden ohella pitää huolta, että tuoretta kahvia on saatavilla. Palaute on ollut ihanan positiivista ja olen ottanut sen jotenkin henkilökohtaisesti, sillä olen esitellyt työtilojemme kahvipistettä baristan ylpeydellä, udellut kahvimieltymyksiä ja osannut jo suositella niiden perusteella tiettyjä kahveja. Onhan tämä meidän toiminta hyvällä tavalla hiukan boheemia, mutta haluan silti tarjota kuvauksiin tai palaveriin saapuville asiakkaille ja tiimiläisille parasta laatua. Monta tuntia pannussa seissyt suodatinkahvi ei mene kenellekään alas edes mustana huumorina, eikä ole kiva käyttää vähiä taukojaan sen pannun jynssäämiseen ennen seuraavan satsin keittämistä. Kapseleiden pakatut kahvit ovat aina takuulla tuoreita ja kahvi kuumaa ja laadukasta. Annos kerrallaan valmistuvat kahvit vähentävät myös turhaa hävikkiä, sillä ainahan sinne kahvipannun pohjalle jää sitä seissyttä tervaa, joka kulautetaan viemäristä alas ja keitetään uutta. Lisäksi on hyvää palvelua, että jokainen voi valita millaisen kahvin haluaa: kokovaihtoehtoja on viisi espressosta isokokoiseen kahvimukiin ja vahvuuksiakin löytyy ihan jokaiseen makuun.

Kahvikoneiden kohdalla on puhuttu viime vuosina paljon vastuullisuudesta ja se kiinnosti muakin. Hyvä juttu on, että kahvin tuoreuden takaavat kapselit on tehty alumiinista, jota voi kierrättää lähes rajattomasti. Käytetty kapseli jatkaa kierrätyksen kautta elämäänsä joko uutena kapselina tai muuna teollisuuden jatkokäyttötuotteena. Tärkeää on tietysti muistaa oikeasti kierrättää ne kapselit eikä kipata niitä sekajätteeseen! Muuten siitä kierrätettävyydestä ei ole mitään hyötyä. Vertuon mukana tuli pieni säiliö, jonne me pudotetaan käytetyt kapselit ja viedään ne sitten pienmetallikeräykseen muun kierrätettävän jätteen ohella.

Yllätyksenä tuli, että Nespresso on tehnyt viime aikoina paljon työtä toimintansa kehittämiseksi vastuulliseen suuntaan. Viljelytiloilla on otettu käyttöön lyhytkiertoviljelyohjelmia, ja yhtiö toteuttaa kattavaa energiansäästöohjelmaa tuotannossaan ja logistiikassaan. Kahviviljelmillä ei käytetä ympäristölle haitallisia tuholaismyrkkyjä tai lannoitteita, ja viljelmien vesihuolto- ja sadevesijärjestelmät on rakennettu ympäristöystävällisiksi. Kahvipavut ostetaan suoraan pienviljelijöiltä, joita onkin aika paljon – Nespresso tekee nimittäin maailmanlaajuisesti yhteistyötä yli 70000 viljelijän kanssa. Yhtiö maksaa heille ostamistaan kahvipavuistaan 30% parempaa hintaa ja tarjoaa heille myös vakuutus- ja eläkejärjestelmiä. Yritys on kertonut myös tavoitteestaan olla lähivuosien aikana täysin hiilidioksidivapaa. Kiinnostavaa nähdä miten hanke etenee.

Palataan vielä työjuttuihin. Kävimme just tulevien viikkojen aikatauluja läpi ja ne alkavat olla töiden puolesta aika täyteen buukattuja. Olen koko alkuviikon mukana tuotantoassistenttina yhdessä isossa kansainvälisessä projektissa: Suomeen lennätetään kuvaustiimi tekemään mainoskuvaa. Tykkään seurata vierestä muiden kuvaajien toimintamalleja ja tapoja, sillä siinä oppii samalla niksejä, joita voi käyttää omissa kuvaustöissä. Sen jälkeen tehotuotantotiimi Jussila & Harasek jatkaa taas omien kuvausten parissa. Tuottaa suurta mielenrauhaa, kun kalenteri on täynnä projekteja ja joka päivä on vähän erilainen, varsinkin kun ne päivät täyttyvät mielekkäillä ja sopivasti haastavilla töillä.

Kiitos kahviseurasta!

PHOTOS BY STELLA HARASEK