Muistiinpanoja yrittäjyydestä

Huomasin vasta viime metreillä, että tänään vietetään yrittäjän päivää! Olen kuulunut tähän siunattuun ja kirottuun joukkoon jo kauan. Kuvaavaa on, että vasta illalla ehdin tutkia somea sen verran, että huomasin merkkipäivän. Ei sillä, etteikö niitäkin päiviä olisi, etten teekään muuta kuin räplään puhelinta – joko työn puolesta tai siksi, että vitkuttelen varsinaisiin töihin tarttumista.

Mitä kaikkea sitten tein tänään? Heräsin kahdeksalta ja luin sängyssä sähköpostit. Paha tapa, josta haluaisin eroon, mutta toisaalta tarvitsen jotain viihdykettä kannustimeksi heräämiseen. Vastasin kiireisimpiin viesteihin ja pariin puheluun aamukahvin ohella, lähetin laskun ja metsästin kirjanpitäjälle kadonnutta kuittia. Sillä aikaa Jarno palautti kuvauslainoja ja otti koiran mukaan toimittamaan omia aamubisneksiään. Kun hän palasi, kävimme päivän tehtävälistan kimppuun: kahdet kuvaukset, toiset asiakkaalle, toiset meidän omiin kanaviin. Kameran akut olivat latautuneet yön aikana, ei muuta kuin kuvia rakentamaan. Nopsaan kyhätyn lounaan söin seisten keittiössä kuvausten välissä, sekin on paha tapa, josta oudolla tavalla nautin. Kuvaukset olivat ohi iltakuuden jälkeen, vaan ei työpäivä: Jarno purki kuvat koneelle ja alkoi käsitellä niitä, minä puolestani avasin toisen koneen ja aloin kirjoittaa. Keittiö ja olohuone näyttävät kuvausten jäljiltä crack-luolalta, jossa on tosi paljon tuoreita yrttejä. Sitä ehtii siivota huomenna. Tai ylihuomenna.

Olen yrittäjävuosieni aikana ehtinyt aika monenlaista. Tehnyt artistipromoa, tiedottanut,  kirjoittanut ja kuvannut juttuja lehtiin, valmentanut ja kouluttanut, tuottanut tapahtumia ja kuvauksia ja näyttelyitä, suunnitellut viestintästrategioita, lavastanut, somistanut, stailannut sisustus- ja muotipalstoja, konsultoinut brändejä, kuvannut tapahtumia ja mainoskuvia, tuottanut tekstejä markkinointitarpeisiin, kirjoittanut blogia, luennoinut. En varmaan edes muista kaikkea, ehkä hyvä niin. Paljon on näihin vuosiin mahtunut, paljon on opittu, aika paljon kantapään kautta. Onneksi uskon, että virheistä oppii enemmän kuin täydellisistä suorituksista.

Olen kirjoittanut yrittäjyydestä aiemminkin: siitä kuinka on olemassa helpompikin tie yrittäjäksi, siitä miten yhden yritykseni tarina alkoi ja osaltani myös päättyi,
toimistostani tien päällä ja siitä pikkuisesta Suvilahdessa sijaitsevasta työhuoneesta, jota muistelemme yhä riemulla entisen yhtiökumppanini kanssa. Yritän olla toistelematta samoja asioita, joista olen jo meuhkannut, mutta en voi luvata mitään.

Nimittäin pakkohan se on taas huutaa heti kärkeen, se tärkein jota ajattelen joka päivä: kuinka kiitollinen olen siitä, että saan nykyään elää näköistäni elämää ja tehdä töitä omilla ehdoillani. Niinäkin aamuina, kun yöunet ovat jääneet dediksen takia aivan liian vähiin ja työntäisin mieluummin nauloja silmiini kuin nousisin sängystä. Silloinkin olen onnellinen siitä, että kalenterissa on pelkästään asioita, jotka olen itse sinne sopinut.

En luopuisi mistään hinnasta tästä vapaudesta. Että saa valita mitä, milloin ja missä, eikä tarvitse kysellä keltään lupaa. Voin tehdä suurimman osan töistäni missä vaan – Lapissa, Meksikossa tai omassa sängyssäni. Siitä olen kyllä vähän alkanut luopua, sillä tehokkuus on ihan toista luokkaa, jos ensin peseytyy, pukeutuu ja keittää kahvit.

Yksi ihanimmista asioista yrittäjyydessä: saa olla luova joka päivä. Teen monenlaisia projekteja ja niihin kaikkiin liittyy ideointia, suunnittelua ja toteutusta. Saan tehdä monista asioista oman näköisiäni – samalla virkistävää vaihtelua tulee asiakastöistä, joissa toteutan omalla tyylilläni jonkun toisen briiffiä.

Yksi pahimmista asioista yrittäjyydessä: pitää olla luova joka päivä. Aina ei vaan syki yhtä sukkelasti. Joskus kadehdin avoimesti muiden ammattikuntien edustajia, kukkakauppiaita, vaatemyyjiä, metrosiivoajia, kaikkia onnekkaita, joiden ei tarvitse ihan joka päivä keksiä jotain uutta. Fantasioin kashmirneuleiden viikkaamisesta symmetrisiin pinoihin tai tulppaanien sitomisesta kymmenen kimppuihin. Vaikka mistäpä oikeasti tiedän kuinka paljon luovuutta kukkakauppias tai vaatemyyjä työssään tarvitsee, varmasti enemmän kuin kuvittelenkaan. Oikeasti olen ihan tyytyväinen omiin valintoihini ja toivon tietysti, että muutkin ovat.

Muuta huonoa yrittäjyydessä? Ikuinen, loputon byrokratia! Osakeyhtiölainsäädännön helvetilliset kiemurat! Maksan tuntuvan summan kirjanpitäjälleni joka kuukausi siitä hyvästä, että minun tarvitsee tietää siitä mahdollisimman vähän. Nykyisin toimitan hänelle suoraan jopa verotoimiston kryptiset laput, joista ei välillä ota selkoa edes siitä sisältävätkö ne hyviä vai huonoja uutisia. Tuntuu myös, että vakuutusyhtiö lähettelee erilaisia laskuja ainakin seitsemän kertaa kuukaudessa, mutta kuulemma ne kaikki pitää jokatapauksessa maksaa.

Yrittäjänä ei myöskään ole oikein varaa sairastua, ei ainakaan tälläisessä yhden tai kahden hengen minituotantotoimistossa. Aika vähän onneksi sairastelen, uskon runsassipulisen ruokavalion ja vitamiinien voimaan. Se luo toki turvaa, että Jarno on nykyään osa tätä tiimiä – teemme ison osan töistämme yhdessä, myös tätä blogia. Jos jään joskus raitiovaunun alle ja murran käteni, Jarno saa ottaa myös kirjoitushommat haltuun.

Yrittäjyyteen kuuluu vakiomäärä epävarmuutta. Yksikään kuukausi ei ole samanlainen kuin toinen eikä ole mitään vakituisia palkkapäivää, lomarahoja saati lakisääteisiä lomia. Lomien pitämisen kanssa minulla on yhä opeteltavaa, mutta töiden riittämisestä en ole ikinä ollut huolissani. On ollut rutkasti onnea matkassa, projekteja on aina piisannut enemmän kuin tarpeeksi. Olen aina myös tehnyt useampaa kuin yhtä asiaa, niinpä kokemustakin on kertynyt monenlaisista rooleista. Vaikka blogit kuolisivat tai internet räjähtäisi, takataskussa on pitkä liuta muuta osaamista ja koulutusta. Tiedän että pärjään, tapahtui mitä tahansa.

Nämä arkistoista kaivetut seesteiset kuvat antavat työpäivistäni aivan väärän kuvan. Toki istun joskus kahvikuppi kädessä etsimässä inspiraatiota lehdistä ja kirjoista, mutta useammin naputan kuulokkeet korvalla tekstiä tai käsittelen kuvia, juoksen kameralaukkua raahaten kuvauksiin, kokkaan keittiössä reseptiikkaa johonkin tuleviin kuvauksiin tomaattisosetta rinnuksilla tai roudaan tavaraa tukka hikisellä hätänutturalla. Siitä kaikesta tähtipölyä tihkuvasta glamourista ei vaan ehdi oikein ottaa kuvaa.

Onneksi elämä ei ole ihan koko aikaa sellaista – ihan kuin tasapaino olisi jollain maagisella tavalla löytynyt? Toiset päivät ovat yhtä hässäkkää, mutta toisina on aikaa loikoilla villasukat jalassa sohvalla ja suunnitella missä järjestyksessä tekisi ja mitä. Tai pestä pyykkiä, koska tekee mieli pakoilla kuittikaaosta ja kirjanpitäjän puhelinsoittoja.

Työroolit ja projektit vaihtuvat, mutta sen roudauksen määrä on vakio. Aina on ihan tolkuttomasti kamaa, jonka pitää liikkua paikasta A paikkaan B. Siksi käytän nykyään vain pikkulaukkuja silloin kun en ole liikkeellä työni puolesta. Olen opetellut keventämään niin henkisiä kuin fyysisiä taakkoja, koska pari vuotta sitten oli pakko. Nykyisin teen kevyempiä valintoja ihan niiden tekemisen ilosta, sillä yrittäjyyden ei tarvitse tarkoittaa uupumista työtaakan alle. Kovakalloisimmatkin siis voivat oppia uutta.

Onnea kaikille yrittäjäkollegoilleni! Elämme mielenkiintoisia aikoja, sillä meitä on päivä päivältä enemmän. Onko ruudun toisella puolella yrittäjiä tai sellaiseksi haluavia?

Uusi makuuhuone (ja sisustuksen syystuulet)

Kaupallisessa yhteistyössä Familon ja Asennemedia

En ole vielä ehtinyt vilauttaa teille kuin muutamia satunnaisia kuvia uudesta kodista. Syytän siitä pian alkavaa remonttiamme, jonka vuoksi emme ole jaksaneet ihan hirveästi vielä sisustella ja järkkäillä tavaroita paikoilleen. Ei vaan kannata, kun kaikki menee vielä moneen kertaan uusiksi ennen kuin kaikki on tehty ja pääsee oikeasti asettumaan. Makuuhuone on kuitenkin nyt esittelykelpoinen ja hyvä niin – ihanaa, että kodissa on nyt ainakin yksi huone, joka ei ole ihan hävitys.

Täytyy tosin tunnustaa, että makuuhuone ei näyttänyt tältä vielä muutama päivä sitten. Se oli päinvastoin asunnossa vallitsevan kaaoksen keskipiste, sillä siellä säilytettiin mm. ylimääräistä vaaterekkiä, kuutta ruokapöydän tuolia jotka odottavat verhoilua, Lappi-taloa varten pakattuja laatikoita ja kaikkia niitä vaatteita, kosmetiikkaa ja epämääräisiä pikkutavaroita, jotka eivät olleet vielä löytäneet paikkaansa uudessa kodissa. (Tuo kuulostaa siltä kuin ne olisivat kovasti yrittäneet. No eivät ole, senkun lojuneet vaan kasoissa ja olleet tiellä.) Uudessa kodissa on rutkasti vähemmän säilytystilaa kuin edellisessä, joten täytyy joko keksiä jotain luovia säilytysratkaisuja tai karsia tavaraa vielä entisestään. Tällä hetkellä olen ehdottomasti jälkimmäisen kannalla. Makuuhuoneessa lepää sielu ja mieli, kun siellä ei ole nyt mitään ylimääräistä, enkä hirveästi hinkua täyttää muitakaan huoneita nykyistä enempää. Väljyys kiehtoo.

Kuvausten sopiminen omaan kotiin on ehdottomasti tehokkain tapa vauhdittaa raivausoperaatioita: nurkat tyhjenevät kummasti, kun tietää, että niitä esitellään isolle joukolle. Ajattelin nimittäin vilauttaa uuden makuuhuoneen sisustusta teille nyt samalla kun esittelen Familonin syksyn valikoimista poimimiani uutuuksia.

Ensin sananen itse huoneesta. Se on isompi kuin edellinen makuuhuoneemme ja tunnelma on tyystin toisenlainen. Lautalattioiden sijaan huoneessa on muun asunnon lailla vaalea kivilattia, jonka alla on onneksi lattialämmitys, muuten lattia kävisi talvisin vähän koleaksi. Yhden ison ikkunan sijaan huoneessa on kaksi kaarevaa ja korkeaa ikkunaa. Niinpä huoneen sisustuksestakin on tullut ihan itsestään vähän erilainen kuin edellisestä makuuhuoneesta. Se mikä toimi edellisessä osoitteessa olisi näyttänyt tämän huoneen jylhissä mittasuhteissa lähinnä irralliselta.

Meillä ei ole ollut tarkkaa visiota siitä miltä uuden kodin huoneet tulevat näyttämään, lähinnä aavistus siitä millaisen tunnelman toivomme niihin. Sisustus syntyy lopulta puoliksi itsestään, vähän sen mukaan miten vanhasta kodista kannetut kalusteet ja esineet sopivat uuteen huonejärjestykseen ja miten täydentävät vintage- ja secondhand-hankinnat istuvat niiden sekaan. Pientä huonekalutetristä on toki tehty, sitä sun tätä on pakattu Lappi-taloa varten kun osa vanhoista tavaroista ei olekaan sopinut uuteen kotiin.

Makuuhuoneesta olemme ajatelleet, että se saisi olla muita huoneita rauhallisempi ja väljempi, jotta siellä olisi mahdollisimman helppo relata pitkän päivän jälkeen. Paljon valoa, muutama kesken oleva kirja, kynttilä. Seinillä taidetta. Tärkein asia on tietysti kutsuvasti pedattu sänky tai no, ollaanpa rehellisiä – emme me ikinä petaa sänkyä, siksi luotamme kauniisiin lakanoihin.

Valitsimme Familonin syysuutuuksien joukosta parit uudet lakanat ja päädyimme perkaalipuuvillaisiin lakanoihin, joiden napakkuus ja rapsakkuus houkutteli pellavalakanoissa nukutun kesän jälkeen. Teki mieli vähän miksailla ja arvelin, että uusista sävyistä erityisesti viininpunainen ja greige näyttäisivät hyvältä yhdessä. Näissä kuvissa on sekaisin molempia sävyjä ja tykkään kovasti siitä miten hehkuva viininpunainen tuo muutoin melko vaaleaan makuuhuoneeseen syvyyttä ja tunnelmaa. Tuonne sänkyyn tekee koko ajan mieli sukeltaa, niin sukelsin nytkin. Kesken kuvausten. Paheksuva avopuoliso ja koirat estivät sänkyyn unohtumisen, mutta otin päikkärit sitten myöhemmin.

Harsomainen katos on edellisen asukkaan jäljiltä. Näimme sen jo silloin kun hän vielä asui täällä ja iloksemme hän jätti sen meille. Tykkään siitä kuinka katos rajaa nukkumatilan suojaiseksi sopeksi isoon huoneeseen. Kesähelteillä pidettiin kaikki ikkunat auki ja oli ihanaa nukahtaa ja herätä siihen, kun hento tuulenvire liikutteli harsoa. Se on katossa kiinni muutamalla koukulla, ohut kangas ei paina mitään. Vähän tekisi mieli upgreidaa se jollain bambuhenkisellä kehikkoratkaisulla ja laadukkaammalla pellavaharsolla. Just nyt kodissa on vähän isompiakin projekteja meneillään, joten palataan tähän ajatukseen vaikka keväämmällä.

50- tai 60-luvulla valmistettu vaatekaappi on yksi harvoista vartavasten uuteen kotiin hankituista huonekaluista. Oli jo etukäteen tiedossa, että säilytystila kävisi täällä vähiin, joten ostimme kauniin liinavaatekaapin mukaan kirppikseltä Jarnon vaatekaapiksi. Tarkoitus oli alunperin vahata kaappi puuvahalla pehmeän mustaksi. Vähän vielä pohdituttaa kannattaako, sillä nykyinenkin pinta on kaunis. Kodissa on vaan niin paljon puun värisiä asioita, kun monien kalusteiden lisäksi ovetkin ovat ruskeaa puuta. Tekisi mieli terävöittää kodin ilmettä lisäämällä sekaan inanen mustaa, mutta pohditaan, pohditaan.

Marmorinen vati ja muna ovat kirppislöytöjä. Australialaisen Grown Alchemistin vartalovoide on hollilla siltä varalta, että joku päivä muistaisin oikeasti rasvata itseni. Nyt on eletty vähän sellaisia aikoja, että itsestään huolehtimiselle ei ole ollut liikaa aikaa – katson olevani voiton puolella, jos muistan ja jaksan nukkumaan mennessä pestä kasvot ja hampaat.

Olen niin iloinen siitä, että tästäkin kodista löytyy leveitä ikkunalautoja! Tykkään sirotella niihin kauniita asioita, joissa valo saa leikkiä – lempikirjoja, lempikiviä, matkamuistoja. Myös korut ja käsivoiteet löytyvät helposti ikkunalaudoilta. Haluaisin pitää ne aina näin väljinä, mutta käytännössä ikkunalaudoille alkaa pinoutua asioita heti kun silmä vähänkin välttää. Lehtikasoja, kosmetiikkaa, ajelehtivia esineitä jotka ovat menossa jonnekin, kun vaan keksisi minne.

Vanha jalkavalaisin on vintagelöytö tältä kesältä, pidän sen selkeästä muotokielestä. 60-luvun rulokaappi puolestaan matkasi mukana vanhasta kodista. Emme ole laittaneet vielä mitään seinille, sillä koko asunto maalataan vielä remontin yhteydessä ja tuntuu turhalta nakuttaa seinään tässä vaiheessa reikiä. Vähän jo kaipaan Marianne Niemisen teosta, auringonnousua, joka roikkui sängyn yläpuolella vanhassa kodissa ja odottaa nyt muiden maalausten kanssa työhuoneen nurkassa, että remontti olisi ohi. Yöpöydän päällä on kuitenkin vaihtuva taidenäyttelypaikka yhdelle työlle: tällä hetkellä siinä on ystävältä ostettu vanha tussipiirros, joka viihtyy välillä eteisen senkin päällä, välillä makkarissa.

Jarnolla on oma vaatekaappinsa, mutta entäs minun vaatteeni? Niitä on vähän enemmän, ja säilytän niitä valtavankokoisessa jugend-kaapissa, joka kuuluu asuntoon. Se seisoi aiemmin olohuoneessa, mutta meillä ei oikein ole siellä mitään suljettuun kaappiin piilotettavaa tavaraa, joten kaappi siirrettiin neljän palomiehen avulla makuuhuoneeseen toimittamaan vaatekaapin tehtävää. Siinä se onkin oivallinen – vielä kun saisi kaikki vaatteet mahtumaan siihen! Tällä hetkellä säilytämme kaapissa paremman puutteessa pyyhkeitäkin, mutta ne muuttavat eteisen kaappeihin sitten kun kaapit saadaan kunnolla käyttöön. Juuri nyt niiden edessä seisoo parin kuution verran remonttiin liittyvää kamaa.

Tykkään siitä, että perkaalipuuvilla on pellavan tavoin rennosti rypistyvää. Elämä on liian lyhyt lakanoiden silittämiseen saati supersiisteihin petauksiin, jotka verottavat aamuista arvokkaita uniminuutteja. Kauniit, laadukkaat lakanat näyttävät hyvältä ihan sellaisenaan. Sitäpaitsi pidän siitä, että sänky saa tuulettua päivän mittaan: on parasta sujahtaa illalla raikkaisiin lakanoihin.

Kaikki makuuhuoneen kalusteet ovat vintagea paitsi sänky, sitä en kokemuksista viisaastuneena hanki enää käytettynä. Juuri itselle sopiva sänky on paras sijoitus, jonka voi oman hyvinvointinsa eteen tehdä.

Meidän sänky on Familonilta sekin, saapui kotiin viime keväänä ja hurmasi heti. Otsikoin keväisen juttuni sanoilla Uusi sänky, paremmat unet, mutta nyt nukuttuamme uudessa sängyssä puolisen vuotta olen valmis täsmentämään, että hyvä sänky parempi elämä. Laadukkaalla sängyllä on ollut ihan valtava vaikutus omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen. Tukevampi sänky oli meille loistava valinta, sillä molempien joka-aamuiset niska- ja selkäsäryt ovat jääneet sen myötä historiaan. Unikin on syvempää, kun paikat eivät kipeydy tai puudu, vaan sänky tukee kehoa oikeista kohdista.

Vaatekaapin päällä on savulasinen pallovalaisin ja muutama kirppislöytö, kuten puinen käsi ja Kupittaan saven 50-luvulla valmistetut keraamiset kannut, joita olen bongaillut sieltä sun täältä. Ai että miten rakastankin niiden käsityön jälkeä, pyöreää muotoilua, viileää painoa käsissä! Tuntuu absurdilta, että 90 vuotta vanhat esineet näyttävät tällä hetkellä täysin ajankohtaisilta. Mutta ajattomuudesta ja kyvystä näyttää tuoreelta uudessa ympäristössä kai juuri tunnistaa hyvän suunnittelun.

Juno-koiran (ja silloin tällöin lainassa olevan Luna-siskon) nukkumakorin paikka on ikkunan alla pattereiden vieressä. Taljalla vuorattuun petiin kuuluu myös peitto, joka kannettiin kuvausten alta tuulettumaan. Ei näköjään haitannut möheltämistä.

Siinäpä olennaisimmat. Mitäs tykkäätte? Sisustus elää varmasti syksyn mittaan, kun kalusteet ja tavarat alkavat asettua paikoilleen ja keksimme miten ratkaisemme vielä pohdinnassa olevat asiat. Hiljaa hyvä tulee, varsinkin kun makuuhuoneessa näyttää meidän silmään nyt jo ihanalta. (Eipäs mietitä nyt sitä työhuonetta, jonne kaikki ne ylimääräiset romppeet kannettiin.)

Loppuun vielä lakana-arvonta! Jaossa on kaksi Familonin viininpunaista perkaalipuuvillaista pussilakanasettiä, jonka yksi onnekas voittaja saa omakseen. Olet mukana arvonnassa kertomalla miksi toivoisit arpaonnen osuvan juuri sinun kohdallesi! Arvontaan ehtii osallistua tämän viikon ajan sunnuntaihin 9. syyskuuta saakka. Muistathan sähköpostisi, sen näkee vain onnetar.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viikonlopun taidevinkki

Arki on iskenyt vastaan tällä viikolla sellaisella vauhdilla, että olin pökertyä kun tutkailin tarkemmin kalenteriani: kuvauksia kuvausten perään. Sama tahti jatkuu vielä viikonlopun läpi, mutta ensi viikko näyttää jo hyvin toisenlaiselta. Ei varsinaisesti lomalta sekään, mutta taukoa kameran takana olemisesta. Yksi viikon harvoista hengähdystauoista osui vastaan vähän sattumalta, kun piipahdimme ohimenomatkalla Helsinki Contemporaryyn, jossa Hannaleena Heiskan Camouflage -näyttely on auki viimeistä viikkoa. Mikään ei ole nopeampi tapa rauhoittaa hektinen olo kuin astua taiteelle omistettuun tilaan, joka on irrallaan omasta arkitodellisuudesta ja sen kiireistä.

Näyttely koostuu kolmiulotteisista koivuvanerisista veistoksista ja piirustuksista, joissa tutkiskellaan digitaalisuuden luomaa ristiriitaa: kasvojentunnistusohjelmat ovat yleistyneet kaikkialla ja esimerkiksi Kiinassa skannataan kaduilla kulkevien kasvoja. Vaikka virallisena tarkoituksena on lisätä turvallisuutta, yhteiskunnallinen valvonta herättää usein vastakkaisia tunteita varsinkin kun se tapahtuu ihmisten tietämättä. Vastareaktiona on syntynyt heimomaalauksia muistuttavia värikkäitä meikkejä, joiden geometriset muodot vaikeuttavat kasvojen tunnistamista – kasvonsa maalannut herättää ehkä huomiota vastaantulijoissa, mutta saa kulkea valvontakameroiden ohi in cognito. Aihe on samaan aikaan kiinnostava ja todella kuumottava. Hesari muuten kirjoitti biometrisestä tunnistamisesta viime kesäkuussa havainnollistavan jutun.

Tykkäsin piirustusten tummista, samettisista pinnoista. Ne näyttävät vähän ulkoavaruudesta saapuneiden heimolaisten muotokuvilta, mutta ovat samaan aikaan vahvasti inhimmillisiä. Pastelliliidulla tehdyt voimakkaat väritäplät saavat kasvot hehkumaan valkoisessa tilassa kuin ne olisivat valmiita hetkellä millä hyvänsä loikkaamaan ulos kehyksistään.

Piirrosten joukossa on myös tieteen historian saavutuksista ammennettuja rakennelmia, kuin tiloja, joihin katsoja voi mennä sisään. Niissä on samaan aikaan tuttuutta ja outoa irrallisuutta, kuin astuisi unessa tuttuun paikkaan, joka unen todellisuudessa näyttäytyykin isompana, pienempänä tai jollain tapaa vääristyneenä.

Pidin myös erityisesti tuosta veistoksesta, jonka katsoo suoraan takaisin, katsoipa sitä mistä kulmasta tahansa. Se on utelias, veikeä, jopa leikkisä. Samaan aikaan on olo, ettei sille halua kääntää selkäänsä. Sen läsnäolosta on koko ajan tietoinen.

Tummanpuhuvat työt heijastavat todellisia uhkakuvia ja herättävät tarpeellisia kysymyksiä ihmisen oikeudesta yksityisyyteen, mutta samaan aikaan näyttely ei ole yhtään synkkä, päinvastoin. Teoksissa on sykettä, rytmiä ja tumman pinnan alla kuplivaa iloa. Näyttelylehtisestä luin, että Heiska on tavoitellut Shangri-la -tunelmaa, utopistista kuolemattomuuden ja maanpäällisen paratiisin tilaa. Tykkään kovasti tästä lähestymistavasta tieteestä ammentavaan aiheeseen. Ihan kuin turvattomuuden tunteesta olisi syntynyt uusi heimo, joka on vapaa valvonnasta, löytänyt turvapaikan tieteen tuolta puolen.

Näyttely on auki vielä sunnuntaihin saakka – suosittelen! Bulevardilla sijaitseva Helsinki Contemporary on muuten koiraystävällinen galleria, mikä on siitä mahtavaa, että paikalla voi piipahtaa päiväkävelyn varrella. Luna ja Juno ovatkin jo kokeneita taiteen ystäviä ja tietävät, että veistoksia saa katsella, mutta ei nuolaista.

Jäin vielä pohtimaan: miltä tuntuisi tietää, ettei saisi kulkea kadulla anonyymina, vaan jokainen liikkeeni ja reittivalintani tallentuisi johonkin suureen tietokantaan? Ei minulla ole mitään salattavaa, mutta samaan aikaan haluaisin säilyttää oikeuteni olla kadulla kuka tahansa tuntematon.

PHOTOS BY STELLA HARASEK