Pohjoisen makuja

Kaupallisessa yhteistyössä Fiskars ja Asennemedia

Olemme tainneet viettää tänä kesänä enemmän aikaa Lapissa kuin Helsingissä. Ei haittaa yhtään. Napapiirin tuntumassa sijaitseva hirsitaloprojektimme on tarjonnut sopivasti tekemistä lomapäivien puhteeksi – tai toki sitä tekemistä olisi riittänyt just niin paljon kuin olisi jaksanut tehdä, mutta päätimme, että hiljaa hyvä tulee. Olemme puuhastelleet talossa ja pihapiirissä niitänäitä, laittaneet kuntoon rempallaan olevia pikkuasioita ja valmistelleet isompia kunnostustöitä, jotka aloitetaan myöhemmin. Lopun ajan olemme oleskelleet ja elelleet, nauttineet harvinaisesta helleaallosta, kulkeneet koiran kanssa jokivartta, keitelleet kahvia ja laittaneet ruokaa. Paljon ruokaa.

Ah, ruoka. Pohjoisessa on tehnyt mieli pohjoisen makuja: söimme rieskaa joka päivä, kävimme hillassakin. Ensimmäisiä kypsiä mustikoita olemme poimineet suuhun suoraan mättäiltä. Jarno on intoillut siitä, että taloon kuuluu kalastuslupa, mutta sopivat välineet puuttuvat vielä. Voi olla, että ladostakin vielä löytyy, kun vähän pengotaan.

Kantakaupungissa asuttujen vuosien jälkeen tuntuu jotenkin pökerryttävältä, että Suomen luonto on pullollaan puhdasta ruokaa. Lapissa se on kovin konkreettista, sillä luonto on siellä lähellä. Äitini kodissa tehdään paljon ruokaa omien maiden antimista – itse metsästetystä riistasta ja pyydetystä kalasta, itse kasvatetuista yrteistä ja perunoista, itse poimituista marjoista ja sienistä. Sesonkiajattelu on ehtinyt kaupungissa jo vähän unohtua, mutta alkoi pohjoisessa palautua: ensin seurasin marjojen kypsymistä ja kävin äitini kanssa kiihkeitä keskusteluita parhaista hilla- ja mustikka-apajista, sitten aloin suunnitella alkusyksyn sieniretkiä. Juuri nyt tunnen pientä tuskaa siitä, että talon pihalla olevat puna- ja mustaviinimarjapensaat notkuvat kypsistä marjoista enkä ole poimimassa niitä. Äiti onneksi hoitaa.

Yli satavuotias hirsitalo on osin yhä siinä kunnossa missä oli 90 vuotta sitten, mutta nykyinen keittiö on laitettu mitenkuten moderniksi parikymmentä vuotta sitten silloin kun äitini asui siellä. Talon entiseen peräkammariin 1930-luvulla rakennettu keittiö on ihan käyttökelpoinen, mutta melko pieni ja pohjaltaan epäkäytännöllinen, mikä asettaa omat haasteensa säilytystilojen kannalta. Siksi suosimme siellä ruoanlaittovälineitä, jotka ovat mahdollisimman monikäyttöisia, jotta niitä ei tarvita paljon.

Olemme testanneet Lapin viikkoina paitsi lomailua pohjoisessa, myös Fiskarsin uuden Norden-keittiövälinesarjan veitsiä ja valurautaisia pannuja ja patoja. Olimme niistä molemmista jo etukäteen innoissamme.

Ensinnäkään meillä ei ole ollut kunnollisia veitsiä lainkaan, koska emme ole yksinkertaisesti löytäneet sellaisia, jotka sopisivat käteen ja miellyttäisivät silmää. Supermoderni muotoilu ei ole tuntunut omalta kodissa, jossa lähes kaikki muu on hankittu secondhandina tai tehty käsin. Niinpä olemme käyttäneet viime vuosina jotain sattumanvaraisia vanhoja veitsiä ja suunnitelleet ostavamme uudet sitten kun kriteerimme täyttävä vaihtoehto osuu eteen.

Toisekseen olemme valuraudan suuria ystäviä: meillä ei itseasiassa paljon muunlaisia patoja ja pannuja olekaan. En ymmärrä mistä valurauta on saanut epäkäytännöllisen maineensa. Rakastan sen painoa ja kestävyyttä, sehän on hyvin huollettuna käytännössä ikuinen. Valuraudalla paistuu meillä niin kananmunat, kastikkeet kuin kasvikset, uunissa hauduttelemme valurautapadoissa juureksia ja leipäjuustoa. Käytön jälkeen pesemme ne kuumalla vedellä ja laitamme pyyhkeelle kuivumaan, siinäpä se. Valurautaa toki kannattaa tarpeen mukaan huoltaa, mutta meillä pannut ja padat ovat ilmeisesti olleet niin tiheässä käytössä (tai käytämme niin paljon öljyä), että suurin osa on pysynyt iskussa ilman huoltoakin.

Meillä on muuten yksi 1800-luvun lopulta säilynyt Fiskarsin valurautapannu, joka on edelleen käytössä ja toimii hyvin! Valtavassa pannussa on tilaa seitsemälle kananmunalle tai pikkuletulle, joten aamupala valmistuu siinä näppärästi niinä aamuina, kun pöydän ympärillä on paljon nälkäisiä. Täytyy joskus vilauttaa teillekin tuota noin 140-vuotiasta kaunotarta. Siinäpä konkreettinen osoitus siitä kuinka laatu kestää aikaa ja käyttöä.

Pohjolan luonnosta ja perinteistä inspiraationsa saanut Norden-sarja on meille täydellinen: muotoilultaan puhdas, kaunis ja hiljainen, käytettävyydeltään loistava ja loppuun asti ajateltu. Pannujen ja patojen pinta on tarttumaton – näiden kanssa ei voi siis epäonnistua, vaikka ei olisi käyttänyt ennen valurautaa. Kaiken kruunaa se, että pannun kannessa olevaa puurengas toimii alusena kuumalle padalle ja kannen saa ruoan annostelun ajaksi pystyyn padan korvaan. Rakastan yli kaiken asioita, jotka ovat sekä käytännöllisiä että kauniita.

Veitsien lämpökäsitelty koivupuinen kahva istuu tukevasti käteen ja juuresten pilkkominen tuntuu ensimmäistä kertaa ilolta. Aah miten paljon helpompaa voi ruoanlaitto olla, kun välineet ovat kunnossa! Meillä on ollut kokeilussa muutama veitsi Nordenin kuusiosaisesta veitsisarjasta ja tekisi mieli ostaa ne loputkin. En osaa sitäpaitsi päättää pitäisimmekö veitset pohjoisen vai Helsingin kodissa, ehkä jaamme ne kahteen osoitteeseen? Vietämme tietysti pohjoisessa vähemmän aikaa kuin etelässä, mutta toisaalta Lapissa tulee kokkailtua joka ikinen päivä, koska lähellä ei ole ravintoloita (ellei Aavasaksan grilliä lasketa).

Kutsuimme yhtenä iltana perheenjäseniä syömään ja päätin pistää pöytään jotain, jota olen halunnut kokeilla jo pitkään, nimittäin riistapullia. Emme juuri syö massatuotettua lihaa, mutta riista on harvinainen herkku, josta nautin silloin kun se muutaman kerran vuodessa osuu eteen. Koen, että lajinmukaista elämää elänyt riista on eettisintä ja ekologisinta mahdollista lihaa. En söisi sitäkään joka päivä, mutta silloin kun jotain lihaa syö, niin mieluiten sitä. Tajusin, etten ole aiemmin valmistanut mitään riistasta, vaikka eihän se nyt sen vaikeampaa ole kuin muunkaan lihan valmistaminen. Makumaailma on vaan toisenlainen, syvempi ja tummempi.

Tutkin netistä erilaisia reseptejä ja konsultoin perhepiiristä löytyviä metsästäjiä, joille riistaruoat ovat tuttuja. Sovelsin neuvoista lopulta oman ohjeen, joka on maidoton, koska pyrimme pitämään maitotuotteet minimissä. Kaurapohjaiset tuotteet voi toki korvata kermalla ja muussiin lisätä voita, jos siltä tuntuu. Lihapulliin päätyi poroa, jota saa Lapissa kaikkien kauppojen pakastealtaista useammassa eri muodossa. Hirvikin toki käy, jos sitä löytää.

Päätin tavallisen pottumuussin sijaan tehdä perunoista, porkkanoista ja punajuurista juuresmuussia, jossa on juurevan maun ja runsaiden ravinteiden lisäksi myös ihana vaaleanpunainen väri. Ei se väärin ole, jos ruoka on paitsi maistuva myös kaunis.

Harkitsin myös tekeväni jääkaapista löytyneistä kanttarelleista kastikkeen, mutta niitä oli sen verran vähän, että päätin vaan ripotella ne pannulle poropullien sekaan paistumaan.

POROPULLAT

500g poron jauhelihaa (löytyy pakastealtaasta)
2 kananmunaa
2 rkl kaurakermaa
2 rkl dijon-sinappia
2 pientä tai 1 iso sipuli silputtuna
Korppujauhoja tarpeen mukaan (myös murusteltu kuiva leipä käy)
Mustapippuria
Merisuolahiutaleita
Pari rosmariinin oksaa

Poropullien kaveriksi pannulle voi halutessaan sujauttaa vaikka kevätsipuleita ja kanttarelleja, kuten me teimme.

Silppua sipuli ja sekoita jauhelihaan. Sekoita joukkoon kaurakerma ja dijon. Lisää korppujauhoja tarpeen mukaan, jotta saat koostumuksesta sellaisen, että siitä saa pyöriteltyä palloja.

Jos käytät korppujauhojen sijaan kuivaa leipää, murusta leipä kaurakerman joukkoon ja anna turvota hetki ennen kuin lisäät sen lihaan.

Mausta seos mustapippurilla, suolalla ja rosmariinilla (itse rakastan merisuolahiutaleita, mutta toki mikä tahansa suola passaa tarkoitukseen). Laita hetkeksi jääkaappiin vetäytymään.

Pyörittele sopivankokoisiksi palloiksi ja paista öljyssä keskilämpöisellä pannulla.

JUURESMUUSSI

Perunoita
Punajuuria
Porkkanoita
Tilkka kaurakermaa
Valkopippuria
Suolaa

En ole kovin tarkka määrien kanssa. Laitoin kasviksia ehkä yhteensä reilun kilon ja siitä tuli iso padallinen muussia, josta söi (ja santsasi) yhteensä kuusi ihmistä.

Pese ja halutessasi kuori juurekset. Itse kuorin punajuuret, joissa oli paksu kuori, mutta tämän kesän potut ja porkkanat saivat mennä pataan kuorineen kaikkineen. Juurekset kannattaa pilkkoa suunnilleen samankokoisiksi paloiksi, niin ne kypsyvät suunnilleen samaan aikaan. Oikein jauhoiset perunat voi laittaa sekaan isompina paloina kuin muut.

Laita kattilaan vettä sen verran, että juurekset melkein peittyvät. Keitä kypsiksi, kaada vesi pois. Lisää nopeasti kaurakerma ja vatkaa. Tykkään itse survoa muussin käsin ja jättää sinne paljon sattumia, mutta jos haluat sileän muussin, sauvasekoittimella onnistuu.

Mausta suolalla ja valkopippurilla, tarkista maku ja lisää mausteita, jos tarvis. Jos käytät maitotuotteita, voit korvata kaurakerman voilla ja tilkalla tavallista kermaa.

Tarjoile kuumana poropullien kanssa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viime tingan Flow-tärpit

Olen jotenkin kieltäytynyt ymmärtämästä, että Flow Festival on alkamassa aivan näinä hetkinä, koska se on perinteisesti tarkoittanut kesän loppua enkä ole ollenkaan vielä valmis kohtaamaan arkea, täyspäiväistä paluuta töihin saati syksyä. Mutta vähänpä se minun yhden naisen protestini on vaikuttanut – tässä sitä ollaan, on perjantai ja Suvilahdessa raikaa jo päivän ensimmäiset soundcheckit. Mutta mikäs siinä, onhan tämä ollut jo kauan yksi kesän kiistattomista kohokohdista eikä kesän taittuminen kohti loppuaan harmita lopulta kovin paljon, jos se tapahtuu loistavan musiikin, ystävien ja superhyvän festarisafkan siivittämänä.

Kokosin listan keikoista, jotka ehdottomasti haluaisin tänä vuonna nähdä. Flow’ssa on tunnetusti paljon muitakin ohjelmanumeroita kuin musiikki, joten jos haluaa varmistaa olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kannattaa ladata luuriin Flow Festival 2018 -sovellus. Siihen voi merkitä kaikki artistit, jotka tahtoo nähdä ja asettaa hälytykset vaikka varttia ennen tallentamiasi keikkoja. Puhelin muistuttaa keikoista, vaikka itse olisit autuaasti unohtunut samppanjabaariin – kätevää! Myös ruokatarjonta on helppo tsekata sovelluksesta, vaikka aika vaikeaa on Flow’ssa mennä safkan suhteen vikaan.

Patti Smith

Aloitetaan lista tärkeimmästä: nykyisin jo harmaahapsinen Patti Smith on amerikkalainen runoilija, muusikko, kirjailija, aktivisti ja sanalla sanoen yksi inspiroivimmista tällä hetkellä elävistä taiteilijoista. Smithin ura alkoi punk-aallon kynnyksellä New Yorkin 1970-luvun puolivälissä ja niinä vuosina julkaistut levyt on klassikoita. Diggaan kovasti Pattin riisutusta rokista, mutta sitäkin enemmän olen kuluttanut hänen tekstejään – ne ovat niin syvästi inhimmillisiä, hengittäviä ja elossa, että ansaitsevat joskus ihan oman kirjoituksensa. Näin Pattin pari vuotta sitten Ruisrockissa, jossa hän esitti bändinsä kanssa ikonisen vuonna 1975 ilmestyneen Horses-debyyttialbuminsa alusta loppuun. Olin silloin töissä enkä ehtinyt ihan hirveästi keskittyä keikkaan, vaikka seisoin ensimmäisten kappaleiden ajan metrin päässä lavasta, mutta tällä kertaa mikään ei voi harhauttaa minua itse musiikista. Kutkuttaa kuulla millainen tämäniltaisesta setistä tulee.

Lykke Li

Olen vasta tutustumisasteella Lykke Lin uuden levyn kanssa ja vähän alkaa jo väsyttää kaikki se traagisuus ja surun ja masennuksen seksikkyydellä ratsastaminen, mutta tuo biisi on niin utuinen, että olen valmis antamaan kaiken anteeksi ja antautumaan sen ihanaan upottavaan hattaraan. Jep, olen just näin helppo.

Fleet Foxes

Jarno odottaa tätä aivan hulluna ja on saanut innon tarttumaan minuunkin. 60-luvun folkista ja americanasta ammentava Fleet Foxes on lähtöisin Seattlesta ja tekee ihanilla stemmoilla maustettuja ralleja, joissa voi kailottaa mukana leirinuotion ympärillä, olkoonkin että yhtyeen musiikkiin on viime vuosina hiipinyt enemmän kerroksia ja kokeilevuutta. Viime vuonna ilmestynyt albumi Crack-Up on soinut meillä tiheään tahtiin (ja kyllä, Jarno laulaa mukana joka kerta).

Fever Ray

Ruotsalainen Fever Ray on The Knifesta tutun Karin Dreijerin sooloprojekti, joka on aktivoitunut pitkän tauon jälkeen – jännää! Minulla on Fever Rayn uudemmasta musiikista ristiriitaisia tuntemuksia, joita en tässä loppukesään tottumisen ja Flow-valmistautumisen ohessa ehdi analysoida tarkemmin. Täytyy siis luottaa siihen, että uusi materiaali aukeaa parhaiten livenä.

Arctic Monkeys

Tosi moni tuntuu odottavan Arctic Monkeysia kaikkein eniten tänä vuonna, joten kyllä minäkin haluan nähdä mistä kaikesta kohinasta tässä on oikein kysymys. Minulle brittipoppoo on jäänyt aina hiukan etäiseksi, vaikka olen tykännyt tosi paljon monista yksittäisistä kappaleista, kuten vaikka ylläolevasta biisistä I Wanna Be Yours. Sen lyriikkoihin on sovitettu punk-runoilija John Cooper Clarkin teksti, jota runoilija on itsekin esittänyt livenä joskus, tsekkaa vaikka! Mahtava veto sekin. Monkeysin kauan odotettu kuudes levy julkaistiin tovi sitten enkä ole vielä hirveästi ehtinyt sitä kuunnella (koska on ollut niin kiire soittaa luupilla Kevin Morbya), mutta Flow’ssa varmasti kuullaan uusia kappaleita.

Charlotte Gainsbourg

Ah Charlotte on ihana, ja ensimmäistä kertaa Suomessa, joten tätä ei voi missata – varsinkaan kun Charlotte keikkailee harmillisen harvoin. Näyttelijänäkin tunnettu ranskalainen poppari julkaisi pitkän tauon jälkeen neljännen albuminsa nimeltä Rest, josta myös tämä ylläoleva hurmaava kappale on lohkaistu. Rakastan ranskalaisessa elektropopissa sitä, että se kuulostaa aina soundeiltaan jotenkin samalta oli se tehty sitten 80-luvulla tai vuonna 2017. Charlotte on lavalla puoliltaöin lauantaina, nähdään siellä.

Joensuu 1685

Joensuu 1685 on yhtye, jonka hehkutus sosiaalisissa tilanteissa saa minut kiemurtelemaan, sillä olen yrittänyt nähdä heidät livenä noin 38573 kertaa ja epäonnistunut surkeasti joka kerran. He tekevät nyt kymmenvuotissynttäreidensä kunniaksi comebackin monen vuoden tauon jälkeen, joten nyt taitaa olla tilaisuuteni korjata kaikki nämä virheet. Vimmaisesti suriseva shoegaze kiinnostaa.

Grizzly Bear

2000-luvun alussa perustettu brooklynilaisyhtye on ollut jo pitkään yksi nykypäivän isoimmista indieyhtyeistä, mutta saapuu vasta nyt ensi kertaa Suomeen – jee! Pehmeästi vyöryviä kitaravalleja ja psykedeliaa sekoitteleva yhtye soittaa musiikkia, johon voi nojata kuin isoon tyynyyn. Tai ehkä tämä tunne johtuu vain siitä, että kuuntelen Grizzlya Bearia yleensä maaten sohvalla? Pitää ehkä ottaa keikalle mukaan ystävä tai poikaystävä, johon voi tyynyn puutteessa nojata.

Kevin Morby

Olin pudota penkiltä kun ihan viime tingassa vasta tajusin, että Kevin Morbykin saapuu Suvilahteen! Kirjoitin ihan vasta Kevinista, sillä harvaa kappaletta on soitettu meillä tänä kesänä niin ahkeraan kuin Harlem Riveria. Folkia, rokkia ja soul-mausteita sekoitteleva Kevin nousee pallolavalle sunnuntai-iltana kello kymmenen ja siitä taitaa tulla ihan täydellinen festariviikonlopun päätös.

Siinäpä tärkeimmät, mitäs teillä on suunnitelmissa? Olenko missannut jotain aivan ehdotonta? (Varmasti olen, mutta kertokaa pliis mitä.)

Kuumia päiviä pohjoisessa

TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä jokivarresta! Kuten kaikkialla muuallakin, täällä on läkähdyttävän kuumaa, ollut jo tovin. Olen ruskettunut, vaikka olen pysytellyt enimmäkseen varjossa. Talviturkinkin olen heittänyt, uinut jopa useamman kerran. Siis minä, vilukissa, joka viimeksi uin näissä pohjoisen viileissä vesissä kun olin viisitoistavuotias. Helle ajaa ihmisen kaikenlaiseen hullutteluun. Koirat torkkuvat pihalla, päivät ovat pitkät ja venyvät. Aurinko lämmittää iltaan asti, kymmeneltäkin on vielä hiki.

On ollut tarkoitus näiden viikkojen aikana edistää talon kunnostustöitä, mutta kolmenkymmenenkahden asteen helteessä on vähän vaikea motivoida itsensä purkamaan pinkopahveja huoneissa, joiden ikkunat ovat niin lahot, ettei niitä saa auki. Ilma seisoo sakeana, pöly kieppuu valoa vasten. Kaikki vaatteet ovat liikaa, vasara liukuu hikisissä kämmenissä. Päätimme, että parempi ottaa nyt ihan hissuksiin, katsella ja suunnitella. Tehdä pieniä ja sopivankokoisia asioita, ja tarttua niihin isoihin sitten kun uuvuttavin kuumuus on ohi.

On ollut myös tarkoitus purkaa kevään mittaan otettuja kuvia hirsitaloprojektimme ensimmäisistä päivistä, mutta on ollut niin kuuma, etten ole jaksanut sitäkään. Istua nyt tällä säällä pirtin pöydän äärellä penkomassa kovalevyä ja muistelemassa hetkiä kun huhkimme villapaidoissamme 15-tuntisia työpäiviä talon tyhjentämiseksi tarpeettomasta tavarasta? Ei kiitos, palataan niihin tunnelmiin kun vähän viilenee ja villapaidat alkavat taas kiinnostaa. On yö ja kirjoitan tätä paraikaa pelkissä pikkuhousuissa.

Helteeseen tottuu, alkaa elää sen raukeassa rytmissä. Päivät kuluvat varjopaikkoja etsien, vesimelonia ja mansikoita syöden. kaikki on tehtävä hitaasti. Kun mihinkään muuhun ei pysty, lähdemme rannalle: joen varrella tuulee edes vähän.

Iltaisin tekee mieli valvoa pitkään, koska silloin ei ihan yhtä tukahduttavan kuuma. Selaamme lehtiä, puuhastelemme, availemme laatikoita. Katsomme leffoja, joihin emme jaksa keskittyä, kaadamme viinilaseja, joita emme jaksa juoda loppuun. Ihot ovat nahkeat eikä sänky houkuta, sitäpaitsi lusikassa nukkumista on vältettävä kaikin keinoin. Onneksi toimme kotoa tänne vanhan superleveän sänkymme, joka lähti pois uuden tieltä viime keväänä.

Aamuisin herää ensimmäisen kerran kuuden maissa siihen, että joku helvetin lintu pojottaa hereillä ja huutelee ikkunan alla asioitaan. Ja siihen, että on kuuma, vaikka pirtin ikkunat ovat auki ja pimennysverhot kiinni, eikä mistään tule viiruakaan valoa. Kahdeksaan mennessä voi luovuttaa ja nousta keittämään kahvia – muutkin linnut ovat heränneet eikä nukkumisesta tule muutenkaan enää mitään. Lämpö työntyy hirsitalon hengittävien seinien läpi, ikkunoista, ovien alta, tiivistyy iholle kosteudeksi, joka valuu pitkin kylkiä. Nukumme ilman peittoa pelkillä pussilakanoilla, silti ne on aamuun mennessä potkittu lattialle.

Rakastan lämpöä. Tukaliksi yltyneistä lämpötiloista huolimatta olen iloinnut näistä päivistä ja nauttinut joka solullani 23-asteisesta Tornionjoesta ja kuumista illoista, kun ulkona on saanut heilua pikkutunneille asti hellemekossa. Samaan aikaan huolestuttaa: jääkö meiltä nyt näkemättä jotain tärkeää? Keskitymmekö vääriin asioihin, kuten kaupoista loppuunmyytyihin tuulettimiin ja viilentäviin smoothieohjeisiin, kun pitäisi miettiä mistä tämä helleaalto kertoo? Ristiriidat repivät auringon lasta, itsekkäästi en tahtoisi luopua tästä trooppisesta lämmöstä, mutta samaan aikaan en halua, että planeettamme kiehuu yhtään enempää. En tiedä mitä tekisin, joten keskityn mehiläisiin: kokoan niille vanhoihin ruukkuihin niittykukkia ja levitän niitä pitkin pihaa, jätän nurmikon ajamatta että apilat saisivat kasvaa, sirottelen sinne sun tänne pieniin vateihin sekoitettua sokerivettä. Ilahdun jokaisesta villeihin kimppuihini eksyneestä mehiläisestä, tänään niitä oli kaksi ja juttelin niille kaikenlaista. Toivon, että mies tuntee minut jo tarpeeksi hyvin ollakseen kuin ei olisikaan.

Mehiläistarjoilun ohessa olemme tehneet kaikkea muutakin pientä ja keskikokoista. Penkoneet vinttiä ja tutkineet pihapiiriä, jossa koluttavia nurkkia riittää: on vanha lato, navetta ja riihi (tallista ei ole enää kuin luhistuneet laudat jäljellä). Keitelleet uusia perunoita, seuranneet viinimarjojen kypsymistä. Tyhjentäneet vuosia varaston virkaa toimittaneen saunan ja vihkineet sen takaisin käyttöön, mistä uskon saunan olevan yhtä mielissään kuin me. Viettäneet aikaa ja vetelehtineet, mutta aika vähän – olin ajatellut että täällä ehtisin vain lojua viltin päällä ja lukea kirjoja, mutta en sitten kuitenkaan ole malttanut kauheasti olla paikoillani, kun on niin paljon kaikkea. Retki hillasuolle oli tietysti urotekojen uroteko, olen vieläkin ylpeä meistä ja syön tyytyväisenä itsetekemääni hilloa joka päivä.

Olemme uittaneet koiria, jolla tarkoitan, että Luna-koira ui ja Juno-koira kahisee kaislikossa kuin rantakäärme, maistelee lehmänsontaa ja kirmaa hiekalla kärpästen perässä. Mitä näitä nyt on, asioita joilla neropattikoira voi tehdä omistajansa ylpeäksi. Hyvä, että molemmat koirat nauttivat rannasta omalla tavallaan. Ainoa asia, jota Luna rakastaa enemmän kuin vettä, on kepit – ja mikä riemu syntyy siitä, kun nämä yhdistetään! Arviolta kolmannes päivistämme on kulunut heitellen keppejä jokeen. Eli Lunan mielestä ei ollenkaan tarpeeksi paljon.

Olemme toki henganneet myös isolla kirkolla. Marketissa tutkimassa porolaareja, rautakaupassa, sekatavarakaupasta josta saa ämpäreitä, halpoja porakoneita, päiväpeittoja ja hyttysmyrkkyä. Tänään vierailimme kirkonkylän kierrätyskeskuksessa ja ostimme työhaalarin, sillä ennen kuin täällä pääsee käsiksi varsinaisiin pihatöihin, pitää raivata puskakaupalla aikuisen ihmisen korkuisia nokkospuskia ja etsiä se piha niiden alta. Haalistunut maastokuvioillinen haalari maksoi euron, oli mielestämme kohtuuhintainen. Emme ole ajatelleet vielä testata sitä, syssymmällä sitten. Nyt istutaan kuistin portailla, syödään kypsiä persikoita niin että mehu valuu suupieliä pitkin ja ihmetellään tätä kaikkea.

Elämä on solahtanut täällä omiin uomiinsa. Kalenterin sijaan aurinko määrittelee rytmin. Lapin luonto, joka tavallisesti kohisee ympärillä, on kuumuuden takia tavallista hiljaisempi, vai onko siitä vain niin kauan etten enää muista millaista täällä on kesäisin? Mutta illan tullen eläimet heräävät, kuulen niiden risahdukset metsän reunassa. Yksi ilta näin kun kettu jolkotteli pellon poikki, sillä ei ollut kiire mihinkään. Toisena iltana pihan yli porhalsi pöllö.

Olen tänään ajatellut asioita kuten kannonjyrsintää, talon maalipinnan soodapuhaltamista ja sitä kuinka iso homma olisi purkaa romahduspisteessä oleva lato ja siirtää sen tilalle hirrestä rakennettu riihi. En ole peseytynyt yli viikkoon muualla kuin joessa tai saunassa. En tiedä missä meikkipussini on. Olen hukannut höyläni ja olen kaikkialta ihanan pörheä. On vaikeuksia muistaa viikonpäivää, kellonaika ei kiinnosta pätkääkään. Arkeemme liittyvät asiat, kuten palaverit, kirjanpito tai Helsingin kodissa alkava remontti tuntuvat tällä hetkellä todella kaukaisilta.

Meillä on käynyt myös ensimmäiset kesävieraat! Se on saavutus ottaen huomioon, että talo sijaitsee todella kaukana kaikesta, melkein tuhannen kilometrin päässä omasta arjestamme. Helsingissä asuva veljeni ajoi tänne ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Seuraavaksi vierashuoneeseen muutti niinikään Helsingistä Lapin-kiertueelle lähtenyt ystävä, jonka haimme Rovaniemeltä. Ja kun hän lähti, tuli tilalle seuraava, pikkuserkku joka tuntuu enemmän sisarukselta kuin kaukaiselta sukulaiselta. Hän pääsi ihan bussilla melkein perille, kävimme noukkimassa hänet valtatien varrelta bussipysäkiltä ja lähdimme tietysti heti Ruotsiin ruokaostoksille, koska mitä muutakaan täällä tehdään, kun tulee kesävieraita?

Ja toki minulla on täällä muutama vanha ystävä, hekin ovat muuttaneet muualle jo kauan sitten, mutta palaavat kesäisin pohjoiseen lomanviettoon. Niinpä mekin näemme nyt täällä Helsingin kotien ja kahviloiden sijaan, vaikka he eivät olleet aluksi uskoa silmiään: minä näillä leveysasteilla, kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun yritin pysyä pohjoisesta mahdollisimman kaukana. Mutta sellaista se on, asiat muuttuvat ja kun ne muuttuvat, se voi tapahtua nopeammin kuin kukaan olisi arvannut. Ehkä asiat ovat kypsyneet minussa jossain niin syvällä, etten ole itsekään sitä huomannut kuin vasta nyt.

Heinäkuu on mennyt aika lailla lomaillessa, vaikka ei meillä yrittäjinä mitään virallista lomaa olekaan. Sähköposteja on täytynyt pitää (sivu)silmällä, muutamia projekteja edistää. Ja toki tämä blogi on päivittynyt puolilomalaisen laiskaan tahtiin. Se lähtee kiihtymään kohti loppukesää, mutta nämä dediksettömät viikot ovat olleet ihania ja tarpeellisia. On tehnyt hyvää, että aika on kulunut enimmäkseen ihan muualla kuin tietokoneen äärellä. Täytyy vaan toivoa, että lämmön sulattamat aivot heräävät sitten kun työt käynnistyvät kunnolla.

Pian tämä pieneltä ikuisuudelta tuntunut Lappi-loma loppuu ja palaamme ainakin hetkeksi arkeen, mutta ei ihan vielä. Vielä muutamia kuumia aamuja ja hikisiä öitä, heräämistä lintuihin ja kärpäsiin, kahvintuoksu vanhan talon keittiössä. Haluan pitää kiinni tästä kaikesta niin kauan kuin sitä vielä jatkuu.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA