Muutto meni niin kuin muutot nyt menevät. Tavalla tai toisella maaliin, vaikka jossain vaiheessa matkaa tulee aina epätoivo ja tekee mieli a) lahjoittaa omaisuus kissojen katastrofiyhdistykselle ja muuttaa hotelliin, b) tuikata tavarat tuleen tai b) paeta paikalta, sulkea puhelin ja leikkiä, ettei tiedä mistään muutosta mitään. Ilmiö on sama oli tavaraa sitten vähän tai paljon, meillä sitä toki oli ns. hitosti. Asunnossa oli paljon neliöitä ja monta huonetta, joista jokaisessa kalusteita kookkaista kaapeista sohviin ja pöytiin. Puhumattakaan kaikista 50-luvun raheista ja jakkaroista, joita en näköjään pysty kirppiksillä ohittamaan.

Kiire tuli kuten aina, mutta onneksi edellispäivän pakkausurakkaan osallistunut ystävämme Outi tuli avuksi vielä muuttopäivänäkin. Kamat olivat muuttopäivän aamuun mennessä kaikki lajiteltuina laatikkoihin, mutta pinnoiltaan arimmat kalusteet ja isot kasvit kaipasivat vielä suojausta. Keräilimme hetken itseämme takeaway-kahvin ja karjalanpiirakoiden äärellä, sitten alkoi vimmattu kääriminen ja kelmutus. Luulin olevani hyvä organisoimaan, pakkaamaan ja roudaamaan, mutta sitten muistin olevani amatööri verrattuna Outiin, jolla on vuosien kokemus myymälävisualistin työstä – eli esimerkiksi juurikin siitä, miten isot, hankalat ja painavat asiat suojataan (ja varustetaan varoituksilla) niin, että ne pysyvät ehjinä kuljetuksen ajan. Tuotantotiimi Pyy-Jussila sai homman haltuun päätähuimaavalla vauhdilla ja minä sain keskittyä organisoimaan kokonaisuutta.

Niin kiire ei sentään ollut, ettei tuotantotiimin toinen jäsen olisi ehtinyt heittää pari skeittitemppua keskellä Tehtaankadun jalkakäytävää ennen kuin rahi ja skeittilauta pakattiin autoon.

Muuttomiehet, joihin Jarno suhtautui etukäteen suurella epäluulolla, osoittautuivat kullan arvoisiksi: he olivat oikeilta ammateiltaan palomiehiä ja saivat isojenkin kaappien nostamisen näyttämään helpolta. Tuotantotiimi Pyy-Jussila sai paljon kiitosta erinomaisesta työstään tavarakuorman suojaamisessa, minä sain (varmaankin säälistä) kunniamaininnan pakkausurakan johtamisesta.

Annika laati muuten tovi sitten erinomaisen oppaan onnelliseen muuttoon. Itse lisäisin listaan muuttomiesten palkkaamisen. Olen tehnyt viimeiset kolme muuttoa muuttomiesten avulla ja sen ansiosta oli esimerkiksi tällä kertaa aikaa ja energiaa napata pari kuvaa muistoksi.

Kerkesin myös vastaan uuteen osoitteeseen ohjaamaan tavaroita suoraan oikeisiin paikkoihin, mikä nopeuttaa ja helpottaa huomattavasti uuden kodin saattamista asumiskuntoon. Allaolevan kuvan nimi on “Outi Pyy varaa päättäväisellä olemuksellaan parkkipaikkaa matkalla olevalle muuttorekalle”.

Havaintoja purkuoperaatiosta: miten purkaminen on aina niin paljon nopeampaa kuin pakkaaminen? Lainalaatikoiden pinot tuntuvat sen sijaan paljon suuremmilta määränpäässä kuin lähtöosoitteessa ihan kuin ne olisivat hilpeästi lisääntyneet matkalla. Seisoin uuden kodin ovella ja osoitin sormella suuntaa, sohva tuonne, nämä laatikot tänne, tuota en muistanut omistavani, jätä vaikka siihen.

Iltaan mennessä vanha koti oli tyhjä.

On eriskummallista kuinka asunto on muuton jälkeen yhtäkkiä vain asunto eikä enää kenenkään koti. Mykät seinät, joista äänet kimpoilevat kuin kuulat. Tunnistin ovenkarmit ja lattialautojen narinan, mutta en saanut enää kiinni tuttuuden tunteesta. Hetken ajan kaikki tuntui unelta, Tehtaankadulla vietetyt kolme vuotta ja kaikki siellä tapahtunut.

Koirat juoksentelivat villisti ympyrää tyhjissä huoneissa, kunnes hiljaisuus sai heidät kiinni. Juno mökötti kun sen lempisohva ja kaikki viltit olivat kadonneet, Luna kiertyi närkästyneelle kerälle kylmän takan eteen odottamaan lähtöä.

Olin viimeinen, joka lähti. Oli jo myöhä, kesäillan ohut kajo valaisi vielä huoneet. Kävin jättämässä hyvästit parvekkeelta aukeavalle näkymälle Telakkarantaan. Seisoin hetken keskellä tyhjää olohuonetta, katselin sen vaaleanpunaista seinää. Sitten jätin avaimet takanreunukselle, kävelin ovelle ja painoin sen kiinni. Otin postiluukusta pois lapun, jossa luki Stella ja Jarno. Sen alla oli vielä minun ja entisen kämppäkaverin sukunimi.

Viiden kerroksen mittainen koliseva hissimatka kohti katutasoa: monta sekuntia aikaa tehdä rauha kaiken kanssa, nielaista pala kurkusta ennen kuin uusi elämä alkaisi kohista ympärillä ja imaisisi minut mukaansa.

Mukulakivinen matka uuteen osoitteeseen oli lyhyt, mutta ehdin juuri napata valokuvan pienestä perheestäni ja auringonlaskun värittämistä pilvistä kadun päässä. Jalat painoivat, mutta olo oli kevyt, leijuva kuin tuulenpuska olisi voinut kuljettaa minut kotiin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Huusholliamme on tällä viikolla kohdannut kriisi nimeltä muutto.

Ihanaa muuttamisessa: uuden alun mahdollisuus. Saa käydä kaikki tavarat läpi ja pohtia mitä haluaa ottaa mukaan, millaisen arjen haluaa. Kaappeja tonkiessa löytyy unohtuneita aarteita kuten vanhoja kuvia ja kirjeitä, joita selaamalla saa helposti välteltyä pakkaamista vaikka kuinka kauan. Uuden kodin sisustuksen pohtiminen! Rakennamme nyt ensimmäistä oikeasti yhteistä kotia, sellaista johon muutamme yhdessä. Sitä on odotettu ja nyt se tapahtuu.

Hirveää muuttamisessa: ihan kaikki muu. Infernaalisen säädön ja hoidettavien asioiden määrä. Sähkösopimus, osoitteenmuutos. Muuttolaatikot, muuttoauto, loppusiivous (jumalille kiitos Freskasta). Me muutamme berliiniläisittäin keittiö mukanamme, joten kaiken perussäädön lisäksi listalta löytyy asioita kuten kaasuhanan sulkeminen, taloyhtiön vesisulku, liesituulettimen purku ja se miten hitossa liikutetaan kolmemetristä kivitasoa.

On myös sekopäistä miten paljon sitä tavaraa on, vaikka kuinka on raivannut kaappeja pitkin alkukesää ja kierrättänyt eteenpäin kaiken tarpeettoman. Kivaahan se on pakata taideteoksia, lempikirjoja, kauneimpia kenkiä ja rakkaimpia kiviä, mutta kummasti ei inspiroi ollenkaan niin paljon lajitella laatikkoihin ikkunantiivistysnauhaa, astianpesuaineita tai talvihanskoja, joista ei just nyt heinäkuun kynnyksellä halua tietää mitään.

Kaikki käytännön asiat ovat sujuneet ihan aikataulussa eikä minkään suhteen ole tullut takapakkia, mutta siitä huolimatta tuntuu koko ajan siltä, että sydän tulee rinnasta ulos. Ihan kuin leposyke olisi sataviisikymmentä, vaikkei ole. Olen nukkunut huonosti ja heräillyt siihen että on kuuma ja sitten kylmä, ravannut aamuviidestä eteenpäin pissalla puolen tunnin välein ja luovuttanut koko nukkumisen suhteen seiskaan mennessä. Hirveää olla uuvuksissa siksi, että on öisin niin kiireinen. En voi edes kuvitella miltä krooniset uniongelmat tuntuvat, kaikki sympatiani heille jotka niistä kärsivät.

Yksi päivä kun käärin lautasia pyyhkeisiin mietin, että tässä pakataan kokonainen elämä. Ei ole kyse vain lautasista, vaan kaikista niistä kerroista kun niillä on syöty, kaikista keittiön pöydän äärellä vietetyistä illoista ja käydyistä keskusteluista, yhdessä kokatuista aterioista. Itse lautaset ovat lopulta merkityksettömät kaiken muun rinnalla. Mutta kun jokaiseen esineeseen tiivistyy symbolista arvoa, alkaa pakkaaminen kuristaa hiukan kurkkua.

Olen elänyt melko juuretonta elämää ja muuttanut miljoona kertaa, aloittanut alusta milloin missäkin, muuttanut joskus ihan päähänpistostakin. Luulisi, että olisin jo paatunut eikä uuteen osoitteeseen muuttaminen tuntuisi tässä vaiheessa enää miltään, mutta olen tainnut päinvastoin herkistyä vuosien mittaan. Uusi koti tuntuu yhtäkkiä hirveän isolta muutokselta, vaikka kaikkein isoimmat ja tärkeimmät asiat pysyvät samoina. Mietiskelen ja jännitän kaikkea pientä ja kummallista, kuten sitä miltä tuntuu käydä uudessa lähikaupassa, onkohan lähin puisto kiva paikka ulkoiluttaa koiraa, kuinka paljon pidempi matka on merenrantaan? Onkohan siellä aamuisin kaunis valo, entä kuinkahan paljon enemmän kuuluu ratikkakiskojen kolinaa?

Muistuttelen itseäni, että uusi koti sijaitsee tosiaan vain muutaman korttelin päässä nykyisestä ja nekin kulmat ovat minulle tutut, mutta ei auta. Sydän takoo kurkussa, vaikka kaikki on hyvin, kaikki on reilassa ja kaikki menee kuitenkin hyvin, ellei jopa paremmin kuin odotan.

Kokonaisen elämän pakkaaminen on sujunut omasta henkilökohtaisesta kriiseilystäni huolimatta kohtalaisen hyvässä yhteisymmärryksessä: ei yhtään riitaa, vain pientä hermojen kiristymistä kun tekemisen tavat eivät osu yksiin. Suhtaudumme molemmat toisiin asioihin äärimmäisellä perfektionismilla ja toisiin hyvin suurpiirteisesti – harmi vaan, että täysin eri asioihin. Itsehän esimerkiksi pakkaan valaisimen kääräisemällä sen vilttiin ja nakkaamalla laatikkoon. Kun Jarno pakkaa valaisimen, hän ensin pyyhkii pölyt, sitten irrottaa osat toisistaan, käärii jokaisen huolellisesti kuplamuoviin, teippaa ne kauniisti ja sen jälkeen vasta kaivetaan esiin laatikko, johon osaset asetellaan millintarkkana tetriksenä. Oma perfektionismini kohdistuu kaikenlaiseen täysin epäolennaiseen kuten esimerkiksi kirjojen pakkaamiseen tietyssä järjestyksessä, joka ei liity kirjan kokoon, aihepiiriin tai edes väriin, vaan selittämättömään tapaan, jolla minun päässäni juuri tietyt kirjat nivoutuvat yhteen. Ja kyllä, haluan, että ne matkustavat yhdessä myös uuteen kotiin, koska juuri tämä on tärkeää (ei esimerkiksi se kolmemetrinen kivitaso, jonka siirtämiseen suhteen minulla on tällä hetkellä nolla ideaa).

Elämää keskeneräisyyden keskellä. Muuttolaatikoiden tornit kohoavat huoneiden seinustoilla, mutta niiden keskellä on idyllistä: on muuttoevakkoon Mikon luo lähteneen Juno-koiran oma tuoli, pieni pöytä, kirppikseltä löytynyt jalkavalaisin (viimeinen, joka ei ole joutunut vielä avomieheni pikkutarkan käsittelyn kohteeksi) ja lasi viiniä. Olemme pakkaamisen ohessa polttaneet iltaisin takassa viimeisiä puita ja muuttohygge on ollut kohdallaan, kunhan ei ole katsonut hirveästi ympärilleen.

Huomenna häämöttävään muuttoon on palkattu ihan muuttomiehet, mutta taloudessa vallitsee hienoinen epäluottamus heitä kohtaan ennen kuin miehet ovat edes ehtineet paikan päälle. Sieltä sun täältä kuuluu mutinaa: “Tämä viedään kyllä itse.” “Tästä täytyy kyllä suojata nämä kulmat, kun ei ne kuitenkaan varo niitä.” Saa nähdä mihin he saavat koskea vai käykö tässä niin, että epäilevä pohjalainen kantaa kaapit ja kalusteet muuttoautoon yksin sillä välin kun muuttomiehet seisovat pitämässä ovia auki.

Hjördis tuli avuksi pakkaamaan Juno-koiran leluja ja suoritti tehtävää ansioituneesti, kunnes nukahti omistajansa polvitaipeeseen. En kestä tuota mininenää.

Olimme ei tartte auttaa! ja me kyllä pärjätään! -puuhakkuuskohtaustemme kourissa kaavailleet saavamme talouden pakattua kaksin, mutta Mani ja Outi tulivat kuitenkin tänään viimeisen päivän muuttoavuksi. Onneksi, sillä en todellakaan tiedä mitä tästä olisi tullut ilman heitä. Olin kuvitellut pakkausurakan olevan ihan hyvällä mallilla, mutta olihan siinä sitten vielä melkoinen määrä hommaa, sillä nelisinkin ilta venyi pikkutunneille. Molemmat muuttajat horjuivat jossain hysterian ja hermoromahduksen huterassa välimaastossa siinä vaiheessa kun joku muisti, että kaksimetrinen kaktuskin pitää pakata. Jumalille kiitos Manin maadoittavasta läsnäolosta ja Outin käsittämättömästä organisointikyvystä.

Illan viimeiset asiat hoituivat kynttilänvalossa, sillä lähes kaikki asunnon valaisimet on jo purettu ja pakattu. Kiertelin kynttilä kädessä huoneissa kuin eksynyt kummitus ja yritin ymmärtää, että tämä on viimeinen yömme täällä. Rinnassa läikkyy vuorotellen helpotus ja haikeus, tuntuu samaan aikaan aivan mahtavalta ja ihan hirveältä lähteä. Tyhjentyneet huoneet muistuttavat siitä mistä kaikki alkoi. Nämä seinät, me maalasimme Mikon kanssa ne kaikki valkoisiksi ennen kuin yhtäkään laatikkoa kannettiin sisään.

Muuttomiehet saapuvat aamulla. Sitten elämä jatkuu uusien seinien sisällä. Jotain päättyy, jotain alkaa. Sitä kohti, mitä onkaan.