Kappas, jäi näköjään Jamie xx -luuppi päälle viime viikosta. Käynnistetään viikko kappaleella, jota olen soittanut rasittavuuteen asti viimeiset pari päivää. Girlin virallinen video on vähän ankea, tykkäänkin enemmän tästä, jossa on kuvituksena tyylilyylejä vuosien takaa. Huonomminkin voisi viikkonsa aloittaa kuin heitä katselemalla.
☊ JAMIE XX – GIRL
JAHAS! Olemme lähdössä varhain torstaiaamuna matkalle ja ehdinkin jo ihmetellä missä tavanomainen lähtöpaniikki viipyy. Mutta saatiinhan näihin edeltäviin päiviin sitten vähän lisäjännitystä, kun laukkuni – käsittämätöntä kyllä – varastettiin viime yönä suljetuista syntymäpäiväjuhlista. Olimme jo lähdössä, laskin laukun pöydänkulmalle ja käänsin hetkeksi selkäni kun etsiskelin päivänsankaria. Sillä välin laukku oli napattu mukaan ja sille tielle se sitten jäi. Olen saksalaisen tarkka tavaroideni kanssa (vastuuttomana seitsentoistavuotiaanakin reissasin passi ja pennoset piilotettuna salataskuun, jonka olin ommellut farkkuihini) eikä minulta ole ehkä juuri siksi ikinä varastettu mitään. Kerta se on ensimmäinenkin – ja kyllä ketuttaa. Ettäs kehtaavat, pölliä kamaa kemuista, joissa juhlijat kuvittelevat olevansa omiensa keskuudessa.
Filippa K:n pikkulaukun ja lempilompakon, kosmetiikan ja laukun pohjalla ajelehtivien korujen menetys harmittaa toki, mutta erityisesti riepoo samalle tielle jäänyt ajokortti, oma ja firman pankkikortti, kotiavaimet ja puhelin. Maanantaiaamuna alkaakin ihan omanlainen amazing race, kun pitää saada kolmen päivän sisällä uusittua kortit ja puhelin, avattua liittymä, sarjoitettua taloyhtiön lukot, tehtyä rikosilmoitus ja vakuutushakemus. Siis kaikkien omien töideni ja pakkaamisen lisäksi. Että! Eipä tule tylsää.
Viimeinen kuva kimallekuoristani! Nyyh.
Jospa keskittyisimme kuitenkin hetken kaikkeen mikä oli tänä viikonloppuna ihanaa. Perjantaina näin ystäviä joita en ole nähnyt aivan liian pitkään, seuraan liittyi spontaanisti liuta muitakin ja ilta päättyi pitkästä aikaa Coronaan, joka oli joskus kaiken sosiaalisen elämän keskipiste (ja aika usein myös toimisto, aamukahvipaikka ja lauantai-iltapäivän lukunurkka). Lauantaina teimme pienen päiväretken Kallioon, sekin oli omalla tavallaan paluu kulmille, joissa tuli vuosia sitten sekoiltua. Ja ne syntymäpäiväjuhlat. DJ soitti New Orderia, sain tanssia, ottaa pari kuvaa ja säihkyä paljettitakissa, joka viiden vuoden rakastamisen jälkeen alkaa olla vähän rähjääntynyt, mutta pitää silti paikkaansa lempivaatteideni joukossa.
PHOTOS BY JARNO JUSSILA
Kävimme viime lauantaina katsomassa La La Landin uudessa Kallioon auenneessa Rivierassa. Liput oli varattu viikkoja aiemmin ilmeisesti jossain tilapäisessä mielenhäiriössä, jossa olin kuvitellut, että olisimme musikaali-ihmisiä. Tai ainakin voisimme olla, jos musikaalin on ohjannut Damien Chazelle, jonka edellinen elokuva oli Whiplash – rakastin sitä palavasti ja näin sen yhteensä varmaan viisi kertaa.
Syy saattoi olla myös se, että halusin palavasti saada syyn vierailla uudessa elokuvateatterissa, jossa saa leffan lisäksi eteensä viinilasin. Ajatella, että tämäkin virhe maailmassa on vihdoin korjattu! Sieltä saa safkaakin, ja ahtaiden penkkien sijaan saa istua upottavalla sohvalla.
Ajoitus ei lauantaina ollut puolellamme. Päivä oli ollut umpisurkea eikä oikeastaan mikään olisi voinut kiinnostaa vähempää kuin joku riivatun musikaali. Saavuimme paikalle myöhässä ja ehdimme nipinnapin elokuvan alkuun. En jaksanut iloita edes siitä, että pikkuinen leffasali punaisine plyysisohvineen oli millä tahansa mittarilla mitattuna varmasti viihtyisin, jossa olen naismuistiin käynyt. Tilasimme isot oluet, rojahdin nojatuoliini ja valmistauduin elämäni pisimpään lauantai-iltaan.
No ei se sitten niin huono musikaali ollutkaan. Surkea päivä unohtui ensimmäisen vartin aikana. Tykkään paljon tavasta, jolla Chazelle kuvaa musiikkia, sen soittamista ja siihen liittyvää paloa. Ryan Goslingin silmät eivät puhuttele minua yhtä paljon kuin monia tuntemiani ihmisiä, mutta hän sopi hyvin rooliinsa omasta musiikkiklubista haaveilevana pianistina, joka haluaa pelastaa jazzin unohdukselta. (Ainiin! Jos et ole nähnyt elokuvaa, varoitan että seuraava kappale sisältää pienen spoilerin!)
Sanomattakin selvää, että puolitoista tuntia myöhemmin kun elokuva veteli viimeisiä minuuttejaan, nyyhkin tyhjään tuoppiini (enkä ollut ainoa). Elokuva oli salakavalasti hiipinyt ihon alle ja onnellinen loppu, jossa Sebastian ja Mia olivat molemmat tahoillaan saavuttaneet urallaan sen mistä olivat aina haaveilleet, ei tuntunutkaan yhtään onnelliselta. Se seitsemän minuutin kohtaus, jossa käydään pikakelauksella läpi kaikki mitä olisi voinut tapahtua, mutta ei tapahtunut! Apua! En voi vieläkään ajatella sitä kuivin silmin.
En tiedä ovatko pääpari Ryan Gosling ja Emma Stone kovinkaan kummoisia laulajia, mutta tykkäsin silti aivan hulluna heidän esittämästään elokuvan teemakappaleesta – elokuvan soundtrackilla nimellä Mia and Sebastian’s Theme – joka toistuu pitkin tarinaa. Kuunnelkaa – ja menkää katsomaan, jos ette ole vielä nähneet. Tarvitsen analysointiseuraa, jotta pääsen siitä lopusta yli.
☊ CITY OF STARS – DUET BY RYAN GOSLING & EMMA STONE FROM LA LA LAND