Olen lakannut vihdoin miettimästä mitä ihmiset tarkoittavat kysyessään mitä kuuluu. En jaksa enää arvailla haluavatko he todella tietää vai pitäisikö antaa vakiovastaus kiireistä ja viikonloppusuunnitelmista. Sanon kuten asia on: että onhan tässä ollut kaikenlaista. Väsymystä ja vitutusta. Pienempiä ja suurempia suruja. Syke, jota on tasattu lääkityksellä, kuuntelemalla sateen rummutusta ja syömällä liikaa karkkia. Suunnilleen yhtä tehokkaita keinoja kaikki.
Mutta on ollut paljon muutakin. Aamukahveja parvekkeella. Yökylään unohtuneita ystäviä, viinin inspiroimia ideoita. Sata kertaa soitettuja lempikappaleita ja niiden tahtiin pestyjä ikkunoita. Valokuvaprojekteja. Energiaa, joka on alkanut kaoottisen kevään jälkeen taas kuplia ja pulppuilla kaiken uupumuksen alla. Suunnitelmia tulevalle. Pienempää ja suurempaa onnea, josta on sittenkin vaikeampi puhua kuin ikävistä asioista. Haluaa pitää onnen ihan omanaan niin kauan kuin voi, melkein salaisena.
Taakse katsominen on ehkä turhaa, mutta joihinkin hetkiin haluaa palata ja pysähtyä vielä kerran. Olen ajatellut viime aikoina monia menneitä iltoja, kahvinhakureissuja ja kävelyretkiä, kerrannut keskusteluita, palannut tunteihin ja päiviin kun en tiennyt vielä mihin kaikki johtaisi. Kuten lauantaihin kauan sitten, oli loppusyksy, melkein talvi. Kävelimme siltaa pitkin saareen, yhdessä ensimmäisen kerran. Lunta ei ollut, vain kalpeita kallioita ja horisonttiin hiipuva aurinko. Otimme muutaman kuvan emmekä näyttäneet niitä kenellekään.
Tänä keväänä on tapahtunut niin paljon etten tahdo pysyä perässä. On asioita, jotka valitsin itse ja sitten on niitä, joista maailma ei kysynyt minulta mitään. En ole ihan varma kummanlaisiin muutoksiin on helpompi sopeutua, mutta kaikki tuntuvat kuitenkin oikealta. Nyt kun ilmassa liikkuneet ja leijuneet palaset ovat alkaneet yksi kerrallaan loksahdella paikoilleen, osaa niistä jotain kirjoittaakin.
Kuten siitä, että Tehtaankadulla on kannettu muuttolaatikoita sekä ulos että sisään. Kalusteita ja esineitä on kadonnut ympäriltä, niiden tilalle tullut toisia. Asunnossa näyttää vähän erilaiselta joka kerta kun tulen kotiin. Yritän ylläpitää arkea kahden miehen muuttorumban keskellä, rapsuttelen koiria ja heittelen ikearottaa, keitän kahvia, teen ruokaa. Sellaista ruokaa mitä nyt kesällä tehdään: nakataan kulhoon aineksia, maustetaan suolalla ja sitruunalla ja luotetaan siihen, että hyvä tulee. Tuntuu, että samaa reseptiä voi soveltaa tähän koko elämään.
Työlläni on tapana kuljettaa kaikenlaiseen, joskus aivan konkreettisesti, sillä saimme pariksi viikoksi kokeiluun biokaasuauton. Kirjoitan tätä Porista – mikäs sen parempi kohde roadtripille kuin jazzfestivaalit? Matkalla satoi, tarkemmin sanottuna taivaasta loiskui vettä tuulilasille niin ettemme nähneet konepeltiä kauemmas. Näytti siltä kuin olisimme ajaneet moottoritiellä johonkin apokalyptiseen autopesulaan. Käännyimme Humppilan kohdalla huoltoasemalle odottamaan, että pahin vedenpaisumus on ohi. Euro viisikymmentä pahvikuppikahvista ja munkista, hinta kohdallaan. Kahvion pöydällä oli vahakangas, samanlainen kuin mummolan keittiössä silloin kun en vielä osannut suomea ja keskustelun seuraamisen sijaan toistin sokerintahrimalla sormella kankaan kuvioita. Katselimme sateen piiskaamaa huoltoasemapihaa. Mietimme hakisimmeko vielä santsikupin kahvia. Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
