Yhteistyössä Elovena
Terveiset Merimiehenkadulta! Teen tällä hetkellä suurimman osan töistäni Mellakan toimistolla – monet niistäkin, jotka eivät liity viestintätoimiston projekteihin, vaan blogiini. Olen huomannut olevani toimistoympäristössä huomattavasti tehokkaampi kuin kotona, kiusallinen totuus jonka edessä jopa meikän vapaudenkaipuinen sielu on taipunut. Kodin työhuoneesta on turhan helppo paeta viltinmutkaan päiväunille, jos työt eivät suju toivotulla tavalla. Toimistossa on vaikeampaa keksiä sijaistekemistä, joskin kollegoiden kiusaaminen moneen kertaan kuulluilla vitseillä tai toimistokoirien rapsuttelu ajaa toki hätätapauksessa asian.
Työpäiväni ovat harvoin samanlaisia, mutta yhteistä niille on se, että DJ-vuoroista ja päivän musiikkivalinnoista käydään kiihkeäsanaisia väittelyitä neuvotellaan aikuismaisesti, kahvia kuluu laittomia määriä ja jossain vaiheessa joku änkeää syliin. Joskus se on koira.
Joka päivä toistuu myös taistelu nimeltä lounastauko. Ensimmäinen haaste on muistaa, että pitää syödä – ainakin, jos aikoo pitää itsensä käynnissä. Suurin osa tuntemistani ihmisistä odottaa lounastaukoa aamukymmenestä asti, minusta nälkä iskee aina totaalisen väärällä hetkellä. Olen juuri aloittanut jotain tai saamassa jotain valmiiksi, tai sitten olen kaiken keskellä enkä malta lopettaa. Ajatus on kroonisesti kesken eikä muutenkaan horjuvaa keskittymistä huvita (tai kannata) katkaista. Säännöllinen syöminen on kyllä ollut aina meikäläisen kompastuskivi. Treenaaminen on onneksi tuonut siihen vähän ryhtiä ja rutiinia: ellei tankkaa, ei jaksa hikoilla.
Toinen haaste on päättää mitä söisi. Helppous ja nopeus ovat tärkeysjärjestyksessä kaikkein korkeimmalla, joten useimmiten väsään jotain pikaista toimistolla. Jos aika ja kärsivällisyys riittää, keittelen kattilassa puuron. Olin joskus tunnustuksellinen puuropussiaddikti, sittemmin niiden rinnalle on kiireisiä tai kärsimättömiä päiviä ajatellen ilmestynyt jotain vielä näppärämpää. Elovenan Puurokuppi on superkätevä: kuppiin ei tarvitse kuin kaataa kuumaa vettä ja sekoittaa, niin puuro hautuu kannen alla valmiiksi muutamassa minuutissa. Makuja on kaksi, rouhea pähkinä ja vaahterasiirappi. Olin varma, että pitäisin pähkinästä enemmän, mutta vaahterasiirappi on sittenkin vienyt voiton – maku ei ole yhtään liian makea, vaan sopivan mieto.
Joku muukin haluaisi maistaa puuroani. Lunallakin on mielestään lounastauko.
Äidille kuuluu kiitos siitä, että olen puuron suurkuluttaja. Rakastan puuroa melkein kaikissa muodoissaan kaurapuurosta mannapuuroon. Mannapuurolla on helppo lelliä ystäviään -kaikilla on siitä lämpimiä lapsuudenmuistoja, mutta harvalle tulee mieleen, että sitä voi keitellä itselleen aikuisenakin. Riisipuuroon suhtaudun äärimmäisellä vakavuudella ja se onkin ainoa ruoka, jota on jouluisin saatava tai joulu ei tule. Oikeastaan ainut puuro, jolla ei ole sijaa sydämessäni, on tuorepuuro. Kyllä puuron pitää olla lämmin! Kylmänä kauhottava puuro on vaan iso huijaus.
Opiskelijana tuli syötyä puuroa, koska se oli halpaa. Se oli myös hyvää, joten tapa jäi, vaikka valmistuin. Arkisin tulee usein vedettyä puuro treenin jälkeen: kasaan kaurapuuron päälle marjoja ja pähkinöitä, jotka tekevät siitä vielä ruokaisamman. Viikonloppuisin keittelen puuroni pitkän kaavan kautta, täysmaidon ja oikean voin kera kuten mummo aikoinaan. Se on niin hyvää, että harvoin lisään siihen enää mitään. Jos tekee mieli makeaa, saatan lorauttaa siihen tilkan vaahterasiirappia. Ehkä siksi tuo vaahterasiirapilla maustettu Puurokuppi toimiikin niin hyvin.
Ei tarvitse huolestua Mellakalla majailevien eläinten hyvinvoinnin puolesta. Luna-koira sai lounaani lopuksi nuolla kupin pohjat. Sen jälkeen se livahti siskonsa seuraksi viltin alle, puuronokare nenänpäässään.
Kuvat Jarno Jussila
