Naurattaa vähän lukea lehdistä, että 70-luku on taas muodissa. Tottahan se on! Toisten kohdalla 70-luku ei vaan ole ikinä ehtinyt varsinaisesti mennä muodista pois. Teininä käytin äitini ja enojeni vintiltä löytyneitä vanhoja vaatteita, liehulahkeisia farkkuja ja mokkanahkatakkeja, villakarvaliivejä, leveälierisiä hattuja, nyöritettyjä saappaita. Ne olivat kauniita ja ihanasti kuluneita, sen harmillisena seurauksena rakastin ne puhki muutamassa vuodessa. Onneksi vastaan tulee yhä aarteita, jotka saavat sydämen lyömään kovempaa. Vaatekappaleita, joissa minusta tulee rennompi, onnellisempi, vähän enemmän minä.
En osaa selittää miten on mahdollista juurtua tyylillisesti aikakauteen, jota ei itse elänyt. Voinko vierittää vastuun vanhemmilleni? Ehkä imin kaiken äidinmaidon mukana. Olen yhtäkaikki kroonisesti inspiroitunut yhä täsmälleen samoista asioista kuin tikunlaihana teinirokkarina, siitä saakka kun musiikki alkoi määrittää maailmani värejä. Patti Smithista ja Robert Mapplethorpesta, Marianne Faithfullista, Anita Pallenbergista. The Rolling Stonesta, Led Zeppelinista. David Bowiesta, Iggy Popista, niiden yhteisistä Berliinin vuosista ja siellä tehdyistä levytyksistä. Siitä miten musiikki ja muoti muodostivat erottamattoman kokonaisuuden. Inspiroi hiki ja huolettomuus, vaatteiden siluetit ja nyanssit, yhteenkuuluvuuden tunne joka ensin yhdistää ja sitten erottaa, seksin viattomuus, se miten kaiken sen sekoilun keskellä – tai juuri sen ansiosta – tehtiin niin paljon hienoa musiikkia, elokuvia, valokuvia ja kirjallisuutta.
Jos mennään vielä vähän ajassa taaksepäin 60-luvulle, löytyy lisää: Edie Sedgwick ja Andy Warholin Factory, Nico, Velvet Underground. The Doors sekoitti pääni hypnoottisen musiikin lisäksi paljon muullakin, oli Jim Morrison ja matalavyötäröiset nahkahousut joista en ole vieläkään päässyt yli, mielikuvat Venice Beachesta, Whisky a Go Gosta. Allen Ginsberg ja beat-runous. Tai vähän eteenpäin 80-luvun puolelle, Factory Records, Joy Division ja Haçienda. Postpunk, The Cure ja Robert Smithin suttuiset silmänmeikit. Äitini voi syyttää viimeksimainittuja siitä, että kuljin saksalaisella sinnikkyydellä kolme numeroa liian suurissa maihinnoususaappaissa, jotka olivat ei-tarkoituksellisella tavalla varmasti viihdyttävä näky mustien pillifarkkujen peittämissä (silloin kovin kapoisissa) kintuissani.
Oli minulla silloinkin kaapissa ne leveälahkeiset farkut, aina pyöreät aurinkolasit nenällä. Enolta peritty nyöritetty mokkanahkatakki (joka ihme kyllä istui kuin olisi ollut minulle suunniteltu) ja ehdoton suosikkini, äidin vanha hippihäämekko, jossa rymysin kesäisin kavereiden bändien treenikämpillä, katupölyssä ja festarimudassa. Anteeksi, äiti. Minkäs sille mahtoi, kun oli tämä sekamelska nimeltä Stella Harasekin vaatekaappi täynnä musiikkivaikutteita ja vielä vaarallisempi sekamelska nimeltä Stella Harasekin pää täynnä musiikkia. Minä poljin ihan muina pohjoisen pikkupaikkakunnan omana Anita Pallenbergina pitsimekossa ja kumisaappaissa ratsastamaan ystäväni ravihevosella ja polttamaan tallin taakse tupakkaa. Sitä paheellisuuden määrää kun oli kolmentoista ja yritti tottua taskulämpimän oluen makuun.
MOHAIRTAKKI LAINASSA MARIMEKON TALVIMALLISTOSTA
HOPEASORMUKSET MATKATULIAISIA
PALJETTIPÖKSYT & PITSIPAITA KIRPPARILTA
KORKKARIT IKIVANHAT
Mielessä juuri nyt: paljeteissa säihkyminen, nuoren Robert Plantin tukka, suuret sormukset, täydellisten liehulahkeiden metsästys puhkikuluneiden tilalle, San Fransiscoon matkustaminen, muhkeat villakarvatakit joiden alle voi talvella piilottaa – palelematta! – mitä tahansa ja se, miten Marianne Faithfull oikein onnistui sen seksikkäästi hapsottavan otsatukkansa kanssa. Mysteeri.
Että tervetuloa vaan takaisin, 70-luku.
Kuvat Mikko Rasila
☊ THE ROLLING STONES – GOOD TIMES
