Täytin torstaina vuosia. Lokakuun ensimmäinen tulee aina vähän varoittamatta, kaahaa kulman takaa juuri kun olen tullut sinuiksi syyskuun kanssa. Tänä vuonna se kehtasi saapua jopa etuajassa. Mikko nimittäin herätti minut tiistaiaamuna kolauttamalla kahvikupin sänkyni viereen ja kailottamalla HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ! Kiljuin takaisin peittoni alta, että VASTA YLIHUOMENNA SAATANA. Tyydyin kuitenkin kohtalooni, kun kahvinkupin perässä saapui synttärikortti ja samppanjapullo. Torstaina oli kuulemma turha odottaa toista samppanjapulloa. Jos edes toinen kahvikuppi, yritin. SAAT RISUN, kuului vastaus. Se on vakiovastaus moneen Tehtaankadulla esitettyyn vaatimukseen (ja Luna-koira ilahtuu aina, sillä Luna-koiran mielestä kepit ja risut ovat aivan mahtavia).
Lapsena (ja vähän myöhemminkin vielä) syntymäpäivä oli vuoden kiistaton kohokohta. Tykkäsin tietysti lahjoista – kuka ei tykkää lahjoista?! – mutta vielä enemmän tykkäsin siitä, että lahjan antajat olivat ajatelleet juuri minua. He eivät olleet tarttuneet ensimmäiseen vastaanosuneeseen esineeseen tai johonkin josta pitäisivät itse, vaan miettineet, mistä minä mahtaisin ilahtua. Tulla nähdyksi, voiko olla suurempaa lahjaa?
Kun täytin viisi, sain isältäni rapisevan pahvilaatikon, johon oli puhkottu ilmareikiä. Laatikosta löytyi hiukan häkeltynyt kana ja se oli ylivoimaisesti paras lahja minkä olin ikinä saanut. Kun täytin kaksikymmentäviisi, sain silloiselta poikaystävältä koiranpennun. Voi Jarvis. Sitä päivää, Porvoon matkaa ja varsinkaan mukaan poimittua pentua ei voi ajatella kuivin silmin. Ei oikeastaan sitäkään, että minulla on ollut elämässäni näin monta miestä, jotka ovat ymmärtäneet minua. Kana, koiranpentu. Kuumaa kahvia sänkyyn. Samppanjaa.
En muista missä vaiheessa syntymäpäivästä tuli vähän vastahakoinen kalenterimerkintä, joka alkoi kiusallisella tavalla muistuttaa ajan kulumisesta. Että mitä oletkaan tänä vuonna saanut aikaiseksi, se on alkanut tivata. Parempia valokuvia? Sen potrettisarjan, jota suunnittelit jo kaksitoista vuotta sitten? Kirjan käsikirjoituksen? HÄH? Lokakuun alussa muistan taas kerran keskeneräiset yliopisto-opintoni, jotka hylkäsin vuosia sitten toisen tutkinnon tieltä, alan miettiä pitäisikö sittenkin palata vielä kirjallisuustieteen pariin, olisiko se lyhyempi tie sinne minne tahdon. Diskurssianalyysi, Nabokovin epäluotettava kertoja, narratologian perusteet osat 1, 2 ja 345. Mutta jos haluaa tutkimisen sijaan kirjoittaa ja kuvata itse?
Joinakin vuosina olen järjestänyt juhlat peittääkseni painostavan kohinan tai ihan vaan pitääkseni hauskaa – syntymäpäivät ovat paras tekosyy koota ystävät yhteen. Tänä vuonna en jaksanut, ajattelin että menköön päivä menojaan. Muut muistavat silti, vaikka itse yrittäisi aktiivisesti unohtaa. Torstaiaamuna sain kun sainkin toisen synttärikahvin enkä voinut olla kärttynen. Illalla minut vietiin syntymäpäiväoluelle. Sain muutakin, monenmonta lahjaa, melkein hämmentävällä tarkkuudella asioita, joita olin itsekseni ajatellut, toivonut ja tarvinnut. Ohuet sukkahousut – juuri kun olin tuijottanut vihamielisesti vaatekaappini paksuja, peittäviä sukkiksia ja päättänyt, etten halua pukea niitä vielä. Mustaan pulloon pakatun seerumin, jonka hankintaa olin suunnitellut. Vaaleanpunaisia kukkia, samana päivänä kun olin katsellut niitä kukkakaupan edessä ja jättänyt kiireen takia ostamatta. Vielä vähän samppanjaa, jonka pakettiin oli kirjoitettu vaimolle. Ja juuri kun olin miettinyt miten saisin karkotettua kodistani ja korvieni välistä viipymään jääneitä ajatuksia, jotka eivät vie eteenpäin vaan pitävät paikoillaan, ystävä antoi minulle Marokkosta tuodun amuletin, joka pitää pahat henget poissa, ja sydänkiven, joka suojelee suruilta. Synttäreistään selviäminen kuivin silmin ei näköjään onnistunut tänäkään vuonna.
Minäkin tulin vahingossa hankkineeksi itselleni lahjan. Synttärikukka sekin, tavallaan. Olin etsinyt kauan vanhaa, korkeaa kaktusta. Syyskuun viimeisenä päivänä piipahdin kukkakauppaan, ainoaan, jossa en ollut vielä käynyt kyselemässä. Kaktuksia ei ollut sielläkään, ei suuria eikä edes pieniä, mutta kauppias lupasi soittaa, jos sopiva osuisi jonain päivänä vastaan. Soitto tulikin heti seuraavana aamuna, syntymäpäivänäni. Aloin muistella, että tukussa olisi tämmönen melkein kaksimetrinen pylväskaktus unohdettuna nurkkaan, hän sanoi, ja täällähän se on, odottanut vissiin sinua. Vuorokauden sisällä kaktus saapui kotiin, otti paikkansa olohuoneen nurkasta kuin olisi koko ajan vaan odottanut milloin saa tulla. Syntymäpäivätaikaa ehkä sekin, että kaktus kotiinkuljetuksineen maksoi niin vähän, että se tuntui ihan lahjalta.
Lokakuun lapsi kiittää ja kuittaa. Syntymäpäivät pitää selvästi palauttaa ansaitsemaansa asemaan. Lopettaa turha kriiseily, laittaa samppanja kylmään. Vuoden verran taas viisaampi – malja sille.
