Kuka olisi uskonut! Elämä vuoden viisaampana on yllättävän samanlaista kuin elämä ennen sitä. Syksy tummuu, öisin sataa. Koirat kiertävät lätäköt kaduilla ja arki humisee uomissaan. Herääminen aamuisin on joka viikko vaikeampaa, mutta se taitaa johtua pimenevistä päivistä. Olen aloittanut jokasyksyisen d-vitamiinin kilpavarustelun ja ajautunut taas kofeiinin ongelmakäyttäjäksi, joka laskee montako kuppia kestää kumota ennen kuin muuttuu kiusankappaleeksi ja tulee teljetyksi rappukäytävään. Joo. Pitäisi lopettaa. Toistaiseksi tässä on kuitenkin ollut näitä isompia ongelmia, kuten se herääminen.
Olen – kahvin avulla tai siitä huolimatta – viilettänyt muina voittajina ja tehnyt arkisia urotekoja, kuten esimerkiksi siivonnut. Olen myös (toisin kuin yleensä) onnistunut itselleni ominaisissa suunnitelmissa, jotka uhmaavat kaikkia modernin tieteen aikakäsityksiä ja ovat omasta mielestäni täysin aukottomia. Eräänäkin päivänä oli ns. hoppu. Onnistuin vartissa huijaamaan koirat peittonsa alta, maanittelemaan ne pihalle tekemään vastahakoisen pissan, hakemaan kukkakaupasta neilikoita, nyysimään kukkakaupan karkkilaarista seitsemän lätkälakua, noutamaan kiinalaisesta paistettuja nuudeleita, nappaamaan lennosta taksin ja ehtimään perille, kaikki tämä kahden semisuivaantuneen mäyräkoiran kanssa, ruokakassi kädessä, kamerakalusto olalla, myöhästymättä, kiroilematta.
Se on kaikki tämä kartutettu viisaus katsokaas.
Jotta maailmankaikkeudessa säilyisi tasapaino, on toki ollut niitäkin päiviä, kun samanlaiset arkiset pikkuasiat riittävät nujertamaan naisen. Viime viikkojen tahmeus ja takkuilu johtuvat kuulemma perääntyvästä Merkuriuksesta – tiedä siitä sitten.
Viime viikonloppuna päädyin juhliin, joissa en tuntenut ketään. Olin iloinnut ajatuksesta: mikä määrä mahdollisuuksia, ihan uusia puheenaiheita, vieläpä paikassa jossa en koskaan käy! Puin mekon ja kiskoin jalkaan uudet kengät, mutta edes hapsukorot eivät pelastaneet. Ilta oli väärä, tai ihmiset. Kun viides juhlavieras tönäisi minua ohikulkiessaan, aloin epäillä olevani näkymätön. Muistutin itseäni, että muut olivat tulleet tapaamaan vanhoja tuttujaan, ei tutustumaan uusiin. Yritin hymyilemällä pakottaa itseni takaisin hyvälle tuulelle, kunnes poskia pakotti ja silmien takana kirveli.
Luovutin, lähdin juhlista ja päätin poiketa tuttuun paikkaan selvittämään onko vika minussa vai perääntyvässä Merkuriuksessa. Portsari hymyili ystävällisesti: mene vaan, mutta valomerkkiin on minuutti. Vilkaisin sisälle, ilma oli sakeanaan loppuillasta, gintonicin tahmeudesta. Rauenneet ryhdit, silmissä levinneitä rajauksia. Vastaukset vähissä.
Suuntasin kadun yli kohti kotia. Isoroban kulmalla on kioski, joka on auki koko yön. Siellä on sama väliaikainen tunnelma kuin lentokentällä, kaikki ovat vain piipahtamassa, tulossa jostain tai menossa jonnekin. Ikkunan läpi näin tytön ja pojan, he seisoivat hyllyjen välissä ja nojautuivat juuri suudelmaan. Melkein tunsin purukumin maun ja makean partaveden.
Erottaja, Korkeavuorenkatu. Johanneksenkirkon tornit kohosivat pimeässä puiden keskeltä, katselivat alas vaitonnaisina kuten aina. Kapteeninkatu, Sikalan vaaleanpunaisena loistavat porttolan valot. Ravintola oli mennyt kiinni, tyhjässä salissa oli vielä valot päällä. Ulko-oven eteen vedettyjen verhojen välistä näin tarjoilijan, joka nojasi tiskiin ja kohotti arvatenkin ansaitun viinilasin huulilleen.
Tehtaankatu. Tiesin jo kymmenen vuotta sitten muuttaessani kaupunkiin, että tällä kadulla haluan joskus asua. Se toteutui lopulta, vähän vahingossa, vaikka uskon vahinkoihin päivä päivältä vähemmän. Muutosta ei voi olla kovin kauaa, kun muistan vielä melkein kaikki myöhäiset kotimatkani. Sen miltä mukulakivet tuntuivat sandaalien alla kun kävelin kesällä kotiin, kuljin keskellä tietä koska kello oli viisi aamulla ja tilaa oli. Olin täynnä irrallisuuden onnea ja sitä pelottomuutta mitä loppukesän hitaat yöt ja uudet ihmiset (ja ehkä muutot Tehtaankadulle) teettävät.
Yhtenä viikonloppuna kävin kuuden tunnin treffeillä. Oli ihanaa. Mitään ei tapahtunut. Aika oli väärä, tai ihmiset. Entinen minä olisi sellaisen illan päätteeksi tarttunut hihasta ja pussannut. Nyt halusin, että joku tarttuisi minuun. Tulin tosi onnelliseksi siitä, että maailma on ihan täynnä mahtavia tyyppejä, monia joita en ole vielä edes tavannut. Edessä on iltoja, joista en tiedä vielä mitään, kohtaamisia joiden ei tarvitse johtaa mihinkään. Kipinät riittävät, katseessa tai hipaisussa sähkön lailla elävä aavistus kaikesta mitä voi vielä tapahtua.
Arki-iltaisin olen polkenut treeneihin. Matka Tehtaankadulta Hernesaareen kestää viisi minuuttia kaksikymmentäyksi sekuntia, sekunnilleen saman ajan kuin Diana Kingin Ain’t Nobody. Laitan sen soimaan kun hyppään armeijanvihreän sotaponini selkään ja kappale loppuu juuri kun kurvaan Helsinki Core Trainersin pihalle. Olenko ainoa, josta tuntuu, että tänä syksynä aurinko on loistanut kirkkaammin kuin koskaan? Reittini kulkee Tehtaankatua pitkin kohti telakan taakse laskeutuvaa aurinkoa, se paistaa vaakasuoraan silmiin. Rakennusten ja nostureiden heittämät varjot ovat jyrkät. Olen alkanut odottaa vähän vaarallisia hetkiä, kun sukellan vaakasuorasta valosta varjoon tai toisinpäin, enkä moneen metriin näe mitään sokaisevan kirkkauden tai pilkkopimeän keskellä.
Palatessa on jo hämärää. Mereltä työntyvä myötätuuli antaa vauhtia kotimatkaan, mutta silloin ei ole enää kiire. Huppu alas, antaa tukan tuivertaa. Tykkään tästä ystävällisestä tuulesta. Kotona avaan kaikki ikkunat. Kun etelästä tuulee, pitää tuulettaa.
Kuvat viime viikoilta. Kuva minusta Mikko Rasila.
