Suomenlinnassa tanssittiin lauantaina häitä, joille ei olisi kauniimpaa päivää voinut sattua. Olin mukana avecina ja tiesin, etten tuntisi ketään muuta – en ollut tavannut aiemmin edes päivän päähenkilöitä. Pukukoodi oli rento, puin siis päälle kauneimman kesämekkoni ja uudet sandaalit, sillä saaren mukulakiviset kadut, juhlapaikan vanhat lattialankut ja kipeät kintut olivat liian haastava yhtälö yhdellekään koroistani.
Ikinä ei tiedä mitä odottaa, kun lähtee juhliin, joissa jokainen vieras on uusi tuttavuus. Olen vähän introvertti – ystävät aina nauravat tuon vähän-sanan kohdalla – ja viihdyn paremmin pikkukemuissa kavereiden kesken kuin isoissa ihmislaumoissa. Ikä, kokemus ja ammatinvalinta on onneksi antanut perspektiiviä tilanteisiin, joissa löytää itsensä tuntemattomien keskeltä. En ahdistu niistä enää, hitaasti olen alkanut jopa nauttia.
Ne tuntuvat siltä kuin saisi lahjaksi lomapäivän omasta elämästään. Ei sillä, että elämässäni olisi mitään varsinaista vikaa! Välillä vaan tekee hyvää loikata hetkeksi omista ympyröistään johonkin uuteen. Voi päivän ajan olla kuka tai millainen vaan, päästää irti odotuksista ja oletuksista. Kukaan ei tiedä minusta mitään, minulta ei odoteta mitään. Se on joskus vapauttavampaa kuin yksikään oikea vapaapäivä.
Selviytymisstrategia on simppeli. Kun ei tunne ketään eikä tiedä mitä tapahtuu, voi vaan nojata taakse tuolissaan ja ottaa iisisti. Heilutella nilkkaa, juoda viiniä. Kuljeskella mekossaan, nauttia sen keveydestä ja siitä, ettei tarvitse katsoa kelloa. Kertoa keskinkertaisia vitsejä, kysellä keitä ympärillä istuu, kuunnella ympärillä syntyviä, kiihtyviä ja katkeavia keskusteluita. Joku kyllä kertoo, jos pitää mennä jonnekin tai tehdä jotain. Kerrankin voi hyvällä omatunnolla vaan haahuilla mitään miettimättä muiden perässä.
Vuosien varrella on löytynyt lempeyttä niin itseä kuin toisia kohtaan. On turha murehtia mitä muut minusta ajattelevat – enimmäkseen eivät mitään, sillä kaikilla on liian kova kiire miettiä mitä muut heistä ajattelevat. Vaivattomin tapa tutustua uusiin ihmisiin on olla kiinnostunut heistä, kysyä lisää ja kuunnella, sillä itseään koskeviin kysymyksiin jokainen osaa vastata. Melkein kaikki ihmiset ovat ihania, nekin jotka eivät heti uskalla tai osaa näyttää sitä. Kaikkien kanssa ei edes tarvitse tutustua tai ystävystyä sen syvemmin. Riittää, kun nostetaan malja yhteiselle illalle ja nautitaan kaikesta niin kauan kun iltaa kestää.
Yksi lempiasioistani Suomenlinnassa on lauttamatka Kauppatorilta saareen ja sieltä takaisin. Menomatkalla katselin lautan perässä parveilevia lokkeja, ne levittivät siipensä ja liitivät, antoivat imun vetää mukaansa. Paluumatkalla oli puolen yön aikaan pimeää sillä tavoin kuin kesäkuussa nyt on, pimeän sijaan enemmänkin pastellisävyillä piirretty hattarainen hämärä. Taivaanrannassa oli auringonlaskusta unohtuneita vaaleanpunaisia viiruja. Meri oli tyynni, pilvet sen sijaan aaltoilivat taivaalla kuin kuvittelisivat olevansa jumalallinen vuorovesi, joka kohoaa kohti kuuta. Lautan valot loistivat yössä, kun se saapui saaren laituriin. Hetken halusin kaikkein eniten maailmassa olla tuon lautan kuljettaja, se joka saa ajaa yön viimeiset vuorot.
Kesäyön kauneutta. Ajatella, että tämä kaikki on vasta alussa.
