Seuraa suositus! Fredrikinkadulle avautunut Soil Wine Room kaahasi nimittäin eilen suoraan lempipaikkojeni kärkeen. Mikko houkutteli minut lauantai-iltapäivällä spontaanille viinilasilliselle ja olin välittömästi myyty. Koirat toivotettiin tervetulleeksi, cava oli kylmää ja kohtuuhintaista, taustalla soi The National ja tilassa viipyili kiireetön valo. Eipä siihen paljon muuta tarvita. Menkää, minäkin menen uudestaan.
Kuvat minusta Mikko Rasila
Lähikahviloiden aamiaistarjonta on tullut viime viikkoina tutuksi. Brooklyn Cafen bagelit ovat suursuosikkini, mutta kolmen korttelin matka Viiskulmaan on joinakin useimpina aamuina liian pitkä. Aamukärttyiselle sopivan matkan eli alle korttelin säteellä on onneksi muutama muukin passeli vaihtoehto: skonssit Anton & Antonista, kilonpainoinen korvapuusti Succesista (suosittelen akuuttiin sokerinhimoon) tai kinkulla ja juustolla täytetty petit blanc Tehtaankadun Fazerilta. Vaaka on viime aikoina kallistunut erityisesti viimeiseen: ison kahvin ja sinappia tihkuvan sämpylän saa vajaalla kuudella eurolla ja se on hinta, jonka aamiaisestaan maksaa ihan ilomielin.
Omanlaisensa kunniamaininnan ansaitsee Tehtaankadulla sijaitseva kahvila, josta olen käynyt ostamassa kahvin mukaan muutamana aamuna, kun kantapaikat ovat (skandaali!) olleet kiinni. Omistaja järkyttyy joka kerta tilauksestani. Ai kahvi? Ai mukaan? No… Siinä kyllä kestää sitten. Minulle ei ole valjennut millaisia haasteita tavallisen kahvin tilaaminen kyseisessä kahvilassa tuottaa, mutta naurattaa.
Uusin asusteeni: kinesioteipit. Ei ole ollut treenaamisen ja juoksemisen osalta ihan vahvin kuukausi. Takareisien kroonista jumitusta ja penikkatautioireita seurasivat pohjeongelmat eikä lonkan alapuolelta taida löytyä tällä hetkellä yhtään lihasta, joka ei olisi juuri nyt tiltissä, tulehtunut tai vähintään todella, todella tukossa.
Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Ensinnäkin noista teipeistä tulee ihan ninjaolo. Olkoonkin, että mielikuva on kohtalaisen kaukana todellisuudesta, jossa kyykistyminen ei oikein onnistu, puhumattakaan hiiviskelystä savupiippujen seassa. Aina kannattaa kuitenkin vähän keulia – jos ei voi voittaa nopeudella, voi yrittää asenteella.
Toisekseen tämä on – MYÖNNETÄÄN – erinomainen tilaisuus opetella kärsivällisyyttä, tuota taitolajeista jalointa, josta minua ei ole varsinaisesti tunnettu. Yhteiselo kinttujeni kanssa ei ole koskaan ollut kivutonta, päinvastoin. Erilaiset ongelmat ovat kestäneet käytännössä koko elämäni. Viime vuoden alussa aloittamani säännöllinen liikkuminen vei niistä ison osan mennessään, mutta muutama kroonisemmista haasteista jäi vielä ratkottavaksi eikä auta kuin alistua siihen, että se vaatii aikaa ja vaivaa. Kroppaansa kannattaa kuunnella, sekin on opittu kantapään kautta. Vedetään kovaa silloin kun siltä tuntuu ja kevennetään, kun tarvis.
Kolmannekseen: onneksi on kaupungin (ellei maan) taitavimmat tyypit jeesaamassa. Olen käynyt kevään treenien ohella fysioterapiassa, joka löytyy saman katon alta Helsinki Core Trainersilta. Kipeiden kinttujen lihashuollosta – ja noista killerikovista kinesioteippauksista – vastaa huippupaikka nimeltä Helsingin Urheiluhieronta. Molempia yhdistää tinkimätön ammattitaito ja se, että ymmärtävät hyvän musiikin päälle – vai voiko jossain muualla kuunnella hieronnan aikana The Nationalia tai treenata Kavinskyn tahtiin?! Teen molempien kanssa töitä ja sen myötä on tullut entistäkin selvemmäksi, että tämän paremmissa käsissä en voisi olla.
Hitaasti hyvä tulee. Penikoiden ja pohkeiden palautumista odotellessa on ainakin hyvin aikaa venytellä, sitäkään kun ei tahdo kärsivällisyys aina kestää. Kevyesti rullaillen, sanoisi kämppis, ja heittäisi putkirullalla.
Kuva Mikko Rasila