Matka Vihreään taloon oli yksi niistä toisinaan tielle osuvista onnenkantamoisista, jotka tipahtivat eteen kuin puusta pudonnut kypsä omena. Visiitistä oli pitkään puhetta, sitten yks kaks päivät olikin sen kummempia kursailematta ruksittu kalentereihin, auto lainattu ja kämppäkaveri kiljui, että PAKKAA! Siispä pakkasin. Villapaitoja, verkkareita. Valtavankokoisen vohvelipyyhkeen saunaa varten. Kameran, kirjoja, maaleja, muistikirjan. Sitten reppu olikin täynnä ja päätin, että näillä pärjätään.

Uljaat metsästyskoiramme pakkasivat itselleen puolikkaan puruluun, palasiksi rakastetun pehmovalaan ja ikeahiiren. Ei voi kuin ihailla heidän luottamustaan siihen, että joku muu huolehtii välttämättömyyksistä, kuten safkasta ja univilteistä, joita ilman ei arvonsa tunteva mäyräkoira voi luonnollisesti matkustaa edes maalle.

Menomatka sujui tavanomaiseen tapaansa eli lievän hysterian vallassa. Mikko ajoi, koirat nukkuivat takapenkillä ja muu seurue sekoili. Kanavasurffailimme radiotaajuudelta toiselle sen mukaan mistä milloinkin tuli vähiten huono biisi (“hyvä” ja “huono” ovat näissä yhteyksissä hyvin väljiä käsitteitä). Laskimme kuinka monta kerrostaloa saisimme mistä tahansa pikkukaupungista sillä hinnalla mitä maksamme ahtaista neliöistämme Helsingissä ja mietimme mitä tekisimme työksemme, jos asuisimme jossain niistä. Teimme ruokaostokset pikavauhtia puolityhjässä supermarketissa ja unohdimme ainoastaan sen kaikkein tärkeimmän asian, josta Eeva oli puhunut koko päivän (kertokoon itse kun kerkeää). Instagramiani seuraavat tietävät, että mukaan tarttui sentään jotain muuta.

Aurinko oli juuri kadonnut havumetsän taakse, kun kaarsimme mutkittelevalle mökkitielle. Kuin olisi ajanut postikorttiin. Taivas oli vaaleanpunainen, aivan samanvärinen kuin kirsikankukka tai hattara. Melkein olisi voinut ojentaa kätensä ja maistaa.

Peruutuspeilistä loisti kullanhohtoinen horisontti. Kerrankin kannatti katsoa myös taakse.

PHOTOS BY STELLA HARASEK