Äitini saapui aatonaattoa edeltävänä päivänä pohjoisista postikorttimaisemistaan mustaan pääkaupunkiimme ja koki elämänsä järkytyksen. Hän soitti ensimmäisen reklamaatiopuhelun jo rautatieasemalta Ylitorniolta saapuneen junan laiturilta: MISSÄ ON LUMI? Sääjumalat taisivat säikähtää hänen opettajanauktoriteettiaan, sillä valkoinen joulu laskeutui valtakuntaan sen jälkeen kuin tilauksesta. Seuraa kuvakimara, ajauduin satumaisemista hetkelliseen mielenhäiriöön enkä malta karsia.
Ajelimme aatonaattona toimittamassa asioita: veimme kukkia, toimme viiniä, haimme poikaystävän paketteineen. Oli piipahdettava samalla katsomaan joko kaislikossa ritisi jää. Hullua, että vain muutaman minuutin matkan päässä kaupungin keskustasta löytyy niin kallioita, metsää, saaria kuin rantakaislikoita.
Kantapään kautta opin, ettei kynsikkäillä tarkene enää – kymmenen asteen pakkanen nipistää sormenpäät sinisiksi. Eipä tullut lähtiessä katsoneeksi lämpömittaria. On ollut leutoa niin kauan, ettei ole juuri tarvinnut. Täytyy kaivella kaapista kunnon villakinttaat.
Voi Mikko ja lainakiesi. On miehiä, jotka rakastavat autoja ja sitten on Mikko. Herra valokuvaaja hylkäisi varmasti kameransa kädenkäänteessä, jos joku suostuisi vaihtamaan sen autoon. En tunne ketään muuta, joka itse ilmoittautuu vapaaehtoiseksi hakemaan, tuomaan, kyyditsemään ja kuljettamaan. Tärkeintä on olla tien päällä ja toiseksi tärkeintä on löytää radiokanava, joka soittaa autoiluun sopivaa musiikkia. Kavinskyn Nightcall on yhteinen suosikkimme.
Onnittelut, jos selvisit tänne saakka! Lupaan, ettei lumikuvia ainakaan… seuraavaan vuorokauteen.
