Lomani huipentui tänään siihen, että nousin sängystä neljältä iltapäivällä. Hereillä olin sentään ollut jo monta tuntia, juonut sänkyyn kannetun kahvinkin. Viideksi kokosin kaiken tahdonvoimani ja painelin piiskattavaksi treeneihin, muutama tunti myöhemmin istahdin suihkunraikkaana sushi takeaway -fiestan ääreen (lähimmässä sushiravintolassa oli kuulemma muutama muukin jouluruokaan kyllästynyt kansalainen). Sanoisin, että kaikin osin onnistunut sunnuntai.
Luulin viettäväni koko loman peiton alla nukkuen ja torkkuen, ehkä lueskellen, jos silmät pysyvät auki. Ilmeisesti en ollutkaan niin loppuunajettu luuska kuin kuvittelin, sillä nukkumisen ohella olen touhunnut kaikenlaista. Tutkinut kirjahyllyäni ja tyhjää kalenteriani, punonut vihreiden kuulien voimin suunnitelmia alkavalle vuodelle. Ja kyllä, lukenut – en vain kokonaisia sivuja vaan kokonaisia kirjoja.
Olen yrittänyt myös siivota ja kohdannut matalajalkaisen metsästyskoiran kokoisia haasteita. Lohikäärmettä ja lentoliskoja ei saa siivota pois. Ei myöskään ikearottia, pihipossua (ent. vinkupossu), Kalevi-kumikanaa, naamatonta nallea tai psykopupua.
Ei riitä, että saa leikkiä yhdellä lelulla kerrallaan. Yksi lelu ei kelpaa. Pitää olla kaikki lelut. Mielellään siroteltuna jokaiseen asunnon sadasta neliömetristä.
Ennen muuta olen kirjoittanut kuumeisesti. Täyttänyt tietokoneen tyhjiä sivuja toisensa perään. Se tekee onnellisemmaksi kuin yksikään lomasuunnitelma (vaikka lomillakin on välitön onnellistuttava vaikutus ja niitä on kaikeksi onneksi siunaantumassa ensi vuodelle lupaavan monta). Olin kaiken kiireen keskellä vähän unohtanut miltä se tuntuu.
Useimpiin asioihin on olemassa kovin yksinkertaiset ratkaisut. Pari päivää lomaa, väljäksi kaavoitettu kalenteri ja koko muija seisoo jotenkin suoremmin. Siitä tietää, että kuorma kevenee, kun happi alkaa vihdoin virrata vapaammin. Tulee uusia ajatuksia. Ne eivät vitkastele, vaan tulvivat sisään kuin olisivat jonottaneet ovella, odottaneet vaan että se avataan.
Kuvissa vilahtavat susirumat voisarvet ovat muuten samaa purkkikamaa, jonka uskolliseksi käyttäjäksi Hanna juuri tunnustautui. En olekaan yksin! Petitpasin mantelicroissanteille ne eivät toki vedä vertoja, mutta mikäpä vetäisi.
Aurinkoa vuoden viimeisiin päiviin!
