Kas kaunokaiset, olemme suuren päätöksen äärellä. Tai siis, minä olen. Mutta minulla on blogi, joten aion häikäilemättömästi hyödyntää viisauttanne.

Viisi vuotta vanhat silmälasini hajosivat kirjaimellisesti palasiksi, sen jälkeen olen turvautunut töissä melkein kymmenen vuotta sitten hankittuihin graafikkolaseihini. (Tämä ei ole hipstervitsi. Olen koulutukseltani graafinen suunnittelija.) Käytän laseja laiskuuttani lähinnä tietokoneen tai television äärellä, muulloin ne unohtuvat laukkuun tai yöpöydälle. Ystäväni ovat onneksi tottuneet siihen että olen likinäköinen kuin lepakko enkä löydä ravintolassa seurueeni luo, jollei joku huido. Ja huuda. Ja tule lopulta hakemaan oikeaan pöytään, kun epäluotettava kuuloaistini on johdattanut minut viisi metriä harhaan ja olen täysin tyytyväisenä mennyt halailemaan aivan tuntemattomia ihmisiä.

Kenellekään muulle kuin hajamieliselle humanistille ei olisi välttämättä tullut valtavana yllätyksenä, että vuosikymmenen vanhat silmälasit eivät ole enää ihan ajan tasalla. Ongelma ei ole, etten näkisi niillä – näen kyllä, oikein moninkertaisena! Se on tilanteesta riippuen hyvä tai huono asia. Kolme puolukkapiirakkaa, hyvä. Kolme pinoa avaamattomia laskuja, hmm. Kuusi mäyräkoiraa. Saatte käsityksen.

Aivan selvästi maailmankaikkeus yrittää pakottaa minut päättämään asian, jota olen puntaroinut viimeisen vuosikymmenen. Jatkanko elämääni onnellisena nörttityttönä? Aidosti siis pidän silmälaseistani, en vaan jaksa käyttää niitä jatkuvasti. Vai uhmaisinko kuolemaa toimenpidekammoani ja marssisin vihdoin laserin alle?

To laser or not to laser?