Äitini ottama kuva kertoo minusta ja isästäni kaiken: haavi auki, horisontti vinossa ja määrätietoisesti menossa ei pienintäkään aavistusta minne. Harasekin perheessä on aina tiedetty, että suurpiirteiselläkin suuntavaistolla pääsee pitkälle, kun luottaa vaan siihen että vauhti korjaa virheet.

Christopher Columbus didn’t need directions, and neither do we.

Moni asia maailmassa on mennyt viime päivinä ohi, mutta siitä ei ole epäselvyyttä, että marraskuu on saapunut kaupunkiin. Puut ovat mykät ja mustat, kadut märät ja aamut sumuisia muistakin syistä kuin siksi, että yritän selvittää onko elämää ilman kahvia. (Hengenvaarallinen tutkimus on tällä hetkellä kriittisessä vaiheessa. Tarkkailemme tilannetta.) Sumu on yksi lempiasioistani syksyssä, siinä on jotain uneliasta ja lempeää. Kuka jaksaa kiukutella, kun astuu aamulla kadulle ja mereltä työntyvä sumu kutittelee poskea.

Viikon haasteista on selvitty vaihtelevalla motivaatiolla ja menestyksellä, tyylipisteitä laskematta. Aamulla on vielä noustava hoitamaan työviikon viimeiset tehtävät, sen jälkeen suljen tietokoneen ja työnnän sen kaappiin, potkaisen korot jaloistani, maastoudun kämppäkaverilta pöllittyyn villapaitaan ja kerään kaikki löytämäni koirat kanssani peiton alle. Sitten ei tarvitse enää kuin kiristää lahjoa suukoilla poikaystävä lämmittämään glögin.

No need for colors, it’s all black and white anyway.

Photo by Mikko Rasila