Olen paljon velkaa sille, joka keksi säännöllisen lauttaliikenteen kaupungin edustan sisäsaaristoon. Kuvat Länsi-Mustasaaren kallioilta tulvivat elokuisen illan lämpöä niin että sen melkein tuntee ruudun läpi. Jään paistattelemaan, puhukoon kuvat puolestaan. Ensi kesänä nuo pienet kiipeilijät ovat jo isommat ja me muut ihan muuten vaan vuotta viisaammat, mutta kalliot ovat yhtä lämpimät paljaiden varpaiden alla.
PS. Tuli hirvittävä ikävä keijuprinsessaa perheineen. Heti takaisin pohjoisesta!
A few pics from last summer. Länsi-Mustasaari is one of the eight islands of the Suomenlinna district of Helsinki, five of them connected by bridges or sandbars. A dear friend of mine is lucky enough to live in the archipelago. She has a big family anyway, so I’m sure she wouldn’t even notice if I moved in with them next summer.
Niitä päiviä, kun tajuaa hikoilleensa tietokoneeseensa liimattuna aamuvarhaisesta aamuyöhön ja tehneensä nipinnapin kolmanneksen niistä asioista, jotka suunnitteli saavansa tänään aikaan. Saako täällä kiroilla? Ihan sama. Perkele. Mutta saa kyllä kertoa mihin reklamoida mustaan aukkoon kadonneista vuorokaudentunneista.
Mutta ennen kuin luovutan tämän päivän – siis anteeksi, yön – osalta, ajattelin tulla kertomaan kaksi asiaa, jotka molemmat liittyvät musiikkiin. Ensinnäkin: yhtye nimeltä Minä ja Ville Ahonen julkaisi hetki sitten uuden livetaltioinnin uusimman Mia-pitkäsoittonsa nimiraidasta. Soitin tuota albumia viime keväänä niin kauan, että poikaystävä ja kämppäkaveri liittoutuivat minua vastaan ja ilmoittivat, että nyt riittää tai levy lentää ikkunasta kaaressa ullanlinnalaisten kattojen ylle. Mitäänymmärtämättömät moukat. Solistia sen enempää tuntematta veikkaan silti, että Ville arvostaisi kyllä eleen symboliikkaa.
Olisin oikeasti halunnut liittää livevideon alle vielä kappaleen Syksy, jossa Ville kysyy mikset olisi jo onnellinen. Hyvä kysymys. Minä onneksi olenkin, mitä nyt juuri tällä hetkellä hivenen hikeentyneellä tavalla, kun päivät loppuvat kalenterista ja tunnit vuorokaudesta ja seuraavaksi kai kahvimaitokin jääkaapista. Olen päättänyt, että tänä vuonna en jää talven alle kuin jänis rekan renkaisiin, joten kieltäydyn samaistumasta kappaleen kaikkein samaistuttavimpaan kohtaan pian lumi alkaa pudota ja minä putoan sen mukana.
Liitin nyt kuitenkin livevideon alle aivan toisen albumilta poimitun kappaleen, koska maailmasa olevan virheen vuoksi Syksy ei löydy tähän upotettavassa muodossa internetistä. Eikä edes Kerro minulle rakkaani, joka on mielipuolisin koskaan kuulemani yhdistelmä falsettia, maanista puhelaulua ja vihellysmelodiaa. Sen näennäinen kepeys on vaarallisempaa kuin vedeksi naamioitunut satavolttinen etanoli. Ennen kuin kuolen on onneksi hyvä lohdutuspalkinto – kappale on kaunis eikä pillifarkuissa tanssivia miehiä ole koskaan liikaa.
Ja se toinen asia: Minä ja Ville Ahonen soittaa lauantaina Tavastialla! Kuten kaikilla hyvillä keikoilla, lavalla huojutaan, horjutaan, lauletaan silmät kiinni ja niin, tanssitaan. Kannattaa mennä. Menkää. Minä menen nyt nukkumaan.
These songs won’t give you a ride to any place you’d call happy, but they might take you somewhere interesting.
Viikon uutinen on, että vuodenaika on jälleen vaihtumassa. Jos sitä ei arvaa vielä siitä, että ilmassa tuoksuu routa ja viima nipistelee varpaita kangastossuissa, sen tietää viimeistään siitä, että mäyräkoirat ovat menossa talviunille. Kämppikseni sanoin, talvi tulee ja me ei voida mitään. Paitsi laudoittaa ovI umpeen, vetää villasukat jalkaan, keittää iso pannullinen teetä ja pysyä sisällä. Olen muutenkin miettinyt, että tätä pimenevien päivien aiheuttamaa orastavaa maniaa voisi ehkä hillitä vaihtamalla vaikka puolet päivittäisestä kofeiiniannoksesta teehen. Yhtiökumppanikin esitti tänään viattoman ehdotuksen, että mitäs jos joisin “vähän vähemmän kahvia”. Hmm. Mutta sitä ennen vielä pari caps lock pohjassa kirjoitettua ja huutomerkeillä varustettua sähköpostia.
The coldest season of the year seems to be around the corner. Some of us are preparing for hibernation. Others just plan to stay inside until May.
