Mökkihaaveita

Kaupallisessa yhteistyössä Natural Care ja Asennemedia

Elämme kummallisia aikoja, ystävät. Vannoutunut kaupunkilainen ja (entinen) “en ole mikään mökki-ihminen” -ihminen on huomannut viime aikoina haaveilevansa ihan uudenlaisista asioista. Siitä, että olisi jokin paikka, johon karata viikonlopun tai kesäloman viettoon, kirjoittamaan ja tekemään etänä töitä, nollaamaan päätä kaupunkielämän keskeltä. Koira saisi seikkailla vapaana, mies soittaisi kuistilla kitaraa, minä istuisin nojatuolissa ja lukisin tai kirjoittaisin. Viihtyisimme oman pikkuperheemme kesken, mutta ystävät olisivat aina tervetulleita ja sauna lämpenisi joka ilta. Jep, mökkikuume on tosiasia – mutta millainen paikka se olisi? Annetaanpa mielikuvien laukata hetki miettimättä tylsiä todellisuuden rajoitteita, kuten esimerkiksi yrittäjäperheen rajallista budjettia.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan edelleen asua keskellä kaupunkia, mutta olen alkanut kaivata välillä taukoa sen kohinasta. Kovin kauas ei ole välttämättä pakko päästä. Nämä kuvat ovat ystävämme perhepiirissä olevalta siirtolapuutarhamökiltä, jossa vietimme iltaa muutama viikko sitten: sinne pääsi alle puolessa tunnissa ja tunnelma vaihtui tyystin toiseen. Pienet mökit olivat piilossa rehottavien pensasaitojen ja omenapuiden keskellä, syksyn viimeiset kukat kukkivat vielä, kypsiä omenoita oli pudonnut kaikkialle. Rakastan tuota tummaa ja vihreää valoa, joka tallentui näihin ruutuihin.

Teki mieli leipoa jotain hyvää roseeviinin seuraksi. Katselin ensin sillä silmällä syksyn omenasatoa, mutta päädyin kuitenkin marjapiirakkaan: marjakausi vetelee viimeisiään ja nyt niitä kannattaa pistellä suuhunsa niin paljon kuin suinkin kerkeää. Pulskaksi kypsyneet viikunat kruunasivat komeuden. Taisi olla syksyn viimeisiä iltoja, kun tarkeni vielä istuskella ulkona. Siitä otettiinkin kaikki irti, kääriydyimme viltteihin ja istuimme terassilla vielä pitkään sen jälkeen kun aurinko laski ja pimeys putosi puutarhaan.

Siirtolapuutarhamökki ei olisikaan yhtään hullumpi vaihtoehto. Unelmien mökki olisi ehkä kuitenkin saaressa, ehkä samanhenkisessä kuin Suvisaaristossa sijaitseva lempisaareni Estholmen, tai Porvoon ulkosaaristossa sijaitseva Klovharu, jossa Tove Jansson vietti kesiään. En tiedä miksi saaristo kiehtoo niin kovin, siitä vaan tulee levollinen ja onnellinen olo kun on meri aukeaa ympärillä kaikkiin suuntiin. Haaveilen tuulenpieksemästä kalliosta, jota aurinko lämmittää kesäisin ja johon aallot murtuvat syksyisin. Pitäisi varmaan oppia veneilemään, tai löytää saari, johon on säännöllinen lauttayhteys.

Mökki saisi sijaita mieluiten melko lähellä, jotta sinne viitsisi lähteä viikonlopuksikin. Mutta toisaalta: mitä jos mökki ei olisikaan ollenkaan Suomessa, vaan hankkisimme lomailuun, etätöihin ja erakoitumiseen sopivan majapaikan jostain eteläisestä Euroopasta kuten Italiasta? Sieltä saa satavuotiaita kivitaloja murto-osalla siitä hinnasta mitä saaristomökki (tai oikeastaan mikä tahansa keskivertomökki) Suomessa maksaa ja kesäkausi jatkuu niillä leveysasteilla tietysti paljon, paljon kauemmin. Kiinnostaa! Tätä villeintä versiota mökkiunelmasta olen itseasiassa kantanut mukanani jo vuosia. Selailen joskus myynti-ilmoituksia ja huokailen, tuohon laittaisin keijuvalot ja tuohon puuhun ripustaisin rottinkisen keinun, tuohon Mikko saisi istuttaa laventelipellon, tuohon piharakennukseen Jarno voisi rakentaa vierashuoneen. Tuossa olisi pöytä jonka äärellä istuisimme kaikki isolla ystäväjoukolla syömässä voisalviapastaa ja auringon kypsyttämiä tomaatteja, koirat juoksentelisivat niityllä.

Mökillä, sijaitsipa nyt sitten missä vain, saa jokatapauksessa olla simppeli ja mutkaton meininki. Ei tarvitse olla vimpan päälle, vanhat rakennukset kiinnostavat muutenkin eniten. Saa olla ränsistynytkin, kunnostellaan sitten niitä kohtia jotka sitä kaipaavat ja jätetään muut kertomaan tarinoita ajasta ennen meitä. Sähkö on välttämätön etätöitä ajatellen, tietokoneet ja kamerat täytyy ladata. Juokseva vesi olisi ylellisyys, joka helpottaa kummasti elämää, jos mökillä haluaa viettää pidempiä aikoja. Takka tai kamiina olisi tietysti superluksus, mutta ilmankin pärjää, kunhan pihalla on nuotiopaikka. Terassi pitää ehdottomasti olla: katettu ulkotila jossa voi syödä, lukea ja viettää aikaa sateellakin. Ihaninta olisi, jos katoksen alle mahtuisi ainakin ruokapöytä ja lekotteluun sopiva sohva.

Mökin sisustukseen liittyy tietysti sata suunnitelmaa! Kalustaisin sen väljästi ja rennosti, vanhoilla kirppis- ja antiikkilöydöillä. Tila saisi määrittellä tyyliä, karun kallion päällä sijaitsevaan saaristomökkiin sopii ihan erilaiset kalusteet kuin satavuotiaaseen italialaiseen kivitaloon. Terassille ehkä rottinkiset nojatuolit tai kuluneet ranskalaishenkiset puutarhatuolit. Tupaan vanha puinen ruokapöytä. Liinavaatekaappina palvelisi ehkä vanha talonpoikaiskaappi tai 50-luvun tiikkisenkki, pellavaiset lakanat ja pyyhkeet kuivuisivat kesäisin auringossa. Mökkilukemiston pinoaisin pöydille ja ikkunalaudoille, tai vanhoista laudoista nikkaroituun kirjahyllyyn. Hankkisin keittiövälineet ja astiat läheisiltä kirpputoreilta ja romumarkkinoilta, voisivat olla vaikka kaikki erilaisia. Juuri nyt kiehtoo vanhat antiikkilautaset joissa on kuluneet kultaukset, menköön tämän saman mökkihulluuden piikkiin. Ikisuosikkejani kirppismetsästyksessä ovat vanhat metallikipot, puiset kulhot ja tarjottimet, valurautaiset pannut joita käytämme kotonakin päivittäin, vanhat leikkuulaudat (parhaat ovat painavat ja paksut) sekä kaikenlaiset käsintehdyt keraamiset kummallisuudet. Kuhmuraiset kupit ja tarjoilulautaset ja vänkyräiset vaasit jotenkin herättävät hilpeyttä ja sympatiaa.

Saippuaan suhtaudutaan ystäväpiirissäni hyvinkin vakavasti: niistä puhutaan, niitä vertaillaan ja parhaita hamstrataan kaappeihin pahan päivän (lue: saippuapaniikin) varalle. Mökin keittiöön ja saunaan haetaan saippuat lähimmästä marketista matkalla mökille. Markettien hyllyihin on nimittäin ilmestynyt tarkoitukseen sopivat – eli toimivat ja tyylikkäät – putelit, Natural Caren sataprosenttisesta puhtaasta öljystä valmistetut käsisaippuat. Estetiikka on kohdallaan, yksinkertaisissa pulloissa on kauniit etiketit joista tulee mieleen ranskalaiset pikkukylät. Vaihtoehtoja on yhteensä neljä, suosikkini nyt testatuista ovat sitrukselta tuoksuva verbenaöljy ja vihreältä teeltä tuoksuva oliiviöljy. Kädet jäävät pehmeiksi eivätkä kuivu. Hinnatkaan eivät huimaa päätä, joten varustaisin kaapit useammallakin putelilla.

Puutarha on tietysti äärimmäisen tärkeä! Mieluiten haluaisin villin puutarhan, joka saa kasvaa juuri kuten haluaa. (Tiedän, olette kaikki varmasti jo aivan kyllästyneitä villipuutarhahorinoihini, mutta sovitaan, että vielä kerran tunteella!) Antaisin vanhojen hedelmäpuiden, niittykukkien ja pensaiden rehottaa ja istuttaisin niiden sekaan kaikkea mitä keksin. Syreeneitä saisi olla, mieluiten monta, silläkin uhalla etten pystyisi koko keväänä tekemään muuta kuin nuuhkimaan niitä. Pökertyisin onneen, jos puutarhasta löytyisi muutama omenapuu, joihin voisi ripustaa kesäisin keijuvalot. Kantaisin sen alle ruokapöydän, täyttäisin sen antiikkiastioilla ja kynttilälyhdyillä ja kokoaisin kaikki ystävät hämärtyvään iltaan sadonkorjuujuhlaan.

Palasaippuassa on ehtaa mökkitunnelmaa. Natural Caren Almond Oil -palasaippua sisältää nimensä mukaisesti 100% puhdasta manteliöljyä, jonka luonnolliset rasvahapot ja vitamiinit hoitavat ihoa. Saippuan sisältämät mantelilastut kuorivat ihoa kevyesti. Parasta siinä on silti mieto mantelinen tuoksu! Rakastan oikeastaan kaikkea missä on mantelia. Mantelinen käsisaippuakin muuten löytyy, en saanut sitä käsiini aiemmin, mutta sen ajattelin pakata mukaan viikon päästä häämöttävään saaristoreissuun. Natural Caren tuotteet löytyvät parhaiten isommista päivittäistavarakaupoista, kuten Citymarketeista ja Prismoista.

Mökki tarvitsee tietysti myös saunan. Kyllä sellaisen voi sinne Italiaankin tarvittaessa rakentaa – saunanrakennustalkoot pizza- ja punkkupalkalla, anyone? Jos saunan värin saisi vapaasti valita, se olisi musta tai harmaaksi haalistunutta puuta. En juurikaan arkisin haikaile saunaan, mutta mökillä jokailtaiset löylyt kuuluvat asiaan. Iltasaunassa on jotain rituaalinomaisella tavalla rauhoittavaa, se on ikiaikainen riitti jossa poistuu hiki ja huono mieli. Toisaalta aamusauna on mahtava keksintö jota ei kannata ollenkaan sivuuttaa, sillä päivä saa parhaan mahdollisen alun. Sauna valaistaan lyhdyillä ja kynttilöillä, viileästä ja lämpimästä vedestä sekoitetaan sopivat pesuvedet vanhoihin vateihin, auringossa kuivuneet pyyhkeet on pinottu pukuhuoneen penkille.

Olisi ihanaa, jos mökin läheltä löytyisi vettä, olipa se sitten järvi, joki, lampi tai meri. Olen kuvitellut aina kaipaavani eniten meren ääreen, mutta yksi viehättävimmistä mökeistä, joissa olen käynyt, sijaitsikin lammen äärellä. Sen lämmin musta vesi elokuisessa yössä oli kokemus, joka ei hevin unohdu. Oli pilkkopimeää, kävelin laiturinpäähän yhden ainokaisen lyhdyn kajossa ja pulahdin lampeen. Olisin lillunut siellä ehkä aamuun asti, ellei tuvasta olisi kantautunut kutsu yöpalalle. Koska tottakai mökillä syödään yöpala saunan ja uinnin jälkeen.

Listahan varmasti vielä jatkuisi, mutta annetaanpa puheenvuoro välillä teille. Löytyykö teiltä tai perhepiiristä mökkiä? (Jos, niin saanko kutsun sinne?) Jos ei niin haluaisitko, ja jos kyllä, niin millaisen? Kerro kerro!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hyvää juuri nyt x 5

Vapaat viikonloput. Sellaiset, kun voi vasta aamiaisen jälkeen päättää mitä haluaa tehdä. Pukea päälle hupparin ja hortoilla koirien kanssa kaduilla ilman päämäärää. Olen koittanut jättää kalenteriin viikonloppujen kohdalle mahdollisimman paljon tyhjää, mutta oikeasti vapaita viikonloppuja on yhä sen verran vähän, että jokaista osaa arvostaa. Usein ne toki täyttyvät kaikenlaisesta tekemisestä eikä se haittaa, olennaista on että mitään ei ollut sovittu ennalta eikä mikään ollut pakko. Asiat, joita useimmiten teemme: kuljeskelemme rantaan tai Punavuoreen, kiertelemme kirppareilla, käväisemme jossain haukkaamassa lounasta, pysähdymme koirapuistoon, piipahdamme putiikkeihin moikkaamme tuttuja, lähettelemme viestejä lähellä asuille ystäville: MITÄ TEET LÄHE KAHVILLE! Ja useimmiten ne lähtevät, tai kutsuvat kylään jos eivät ole päässeet vielä sohvaansa pidemmälle.

Löysimme Telakkarannasta auringonlaskun katselemiseen sopivan kahden hengen terassin.

Syksy on kaunis niin kuin aina. Puiden lehdet alkavat loistaa, kiireisimmät kahisevat jo jaloissa. Ilmasta tulee syksyisin erilaista, jotenkin hitaampaa, paksumpaa. Ei huvita yhtään kiiruhtaa sen läpi, löytäköön liikkeet luonnollisen rytmin (lue: huonoryhtistä maleksintaa, mutta on silläkin aikansa ja paikkansa). Päässä soi vuorotellen Arcade Firen Afterlife ja Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä, se soi myös kaksi vuotta sitten kun päässäni surisi enkä osannut pukea sitä sanoiksi edes itselleni. Onneksi oli Teemu Brunilan kirjoittamat sanat, jotka sopivat niin moneen: Ihmisjoukon kohdalla pidät kiinni kovempaa ja pelkoni katoaa. Kappas, tajusin juuri että kirjoitin puolivahingossa lempikohtani – sinä olet kaunis niin kuin aina – melkein sanasta sanaan tämän kappaleen alkuun. Ah Teemu!

Parempi olo. Viime päivät ovat olleet niinsanotusti vaikeita, en nukkunut kunnolla melkein kahteen viikkoon, mutta nyt on ilmeisesti naksautettu universumin akselit takaisin radoilleen. Voitteko muuten uskoa, että lopetin tähän samaan syssyyn kahvinjuonnin? Olen yrittänyt vuosien varrella vähentää kahvinjuontia vaikka kuinka moneen otteeseen, mutta tämä nyt ei tapahtunut mistään tietoisesta päätöksestä, kahvi vaan alkoi yksinkertaisesti maistua pahalta. Ei tee yhtään mieli! Joku päivä varmasti taas. Jotain kuumaa on silti saatava aamuisin, teetä tai kuumaa vettä, jossa on sitruunaa ja loraus hunajaa. Katsotaan kauanko tätä eriskummallisuutta jatkuu.

Olemme vasta nyt löytäneet Basbasin viinibaarin! Se on oikeastaan vähän häpeällistä, sillä paikka sijaitsee kotikadullamme ja sinne kävelee meiltä kahdessa minuutissa. Tunnelma on täydellinen, hämyisiä nurkkia riittää mutta paikka on niin elossa että seinät sykkivät. Viinilista on loistava ja palvelu vielä parempaa, safkatkin superhyviä. Iso plussa siitä, että rafla on erittäin koiraystävällinen: pöytäämme tuotiin ensimmäisenä vesikuppi ja kaksi puruluuta, jotka luvan kysymisen jälkeen tarjoiltiin innokkaille koira-asiakkaille. Ne ovatkin nykyisin ei-kovin-yllättäen sitä mieltä, että meidän pitäisi käydä Basbasin viinibaarissa joka päivä. Se on sitäpaitsi kätevästi siinä lähimmän koirapuiston vieressä.

Alkava lokakuu. Se tietää reissuja, muutamia kiinnostavia kuvauksia, kelsitakin kaivamista kaapista, sukeltamista syvemmälle tähän syksyyn jonka suhteen alkaa pienen alkushokin jälkeen olla hyvä ja luottavainen olo. Hyvä tästä kaikesta tulee! Nautitaan viikonlopusta, siellä ja täällä. Minulla on tänään syntymäpäiväkin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vela, vai vasta päättämässä?

Olen kolmekymmentäviisivuotias, huomenna kolmekymmentäkuusi. Ikä on epäkiinnostava numero, joka ei määritä elämää – paitsi yhdessä asiassa. Media ja ympäröivä maailma on tehnyt viimeisen vuoden aikana enemmän kuin selväksi, että minun ja ikätovereideni hedelmällisyys laskee tästä eteenpäin kuin lehmänhäntä.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä mitä muut minulta odottavat, tai mitä minun pitäisi muiden mielestä tehdä. Viime aikoina aihe on alkanut kuitenkin hiipiä ihon alle. Ehkä painostus on viimein tehnyt tehtävänsä, tai ikä? Tai hektisimpien vuosien jälkeen tasaantunut elämäntilanne – voi olla, että aiemmin ei ole ollut edes aikaa ja energiaa ajatella tätä. Mutta syistä viis, olen jokatapauksessa alkanut viimein pohtia mitä itse asiasta tuumaan.

En ole ikinä varsinaisesti halunnut lapsia. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta eivätkä vauvat herätä minussa sen kummempia tunteita (toisin kuin esimerkiksi koiranpennut, jotka saavat minut taantumaan lässyttäväksi idiootiksi alle sekunnissa). Toisaalta en ole tehnyt vakaumuksellista päätöstä siitäkään, etteikö mieleni voisi joskua muuttua. Ajatus perheen perustamisesta on aina ollut minulle sataprosenttisesti sidoksissa siihen onko rinnallani ihmistä, jonka kanssa se tuntuisi mahdolliselta. En ole ikinä kuulunut heihin, jotka ovat tienneet aina haluavansa lapsia ja olevansa valmiita tekemään sen yksin, jos sopiva kumppani ei löydy ajoissa – mad respect teille!

Olen toki ollut pitkissä suhteissa, mutta ensin olin liian nuori ja nälkäinen, halusin elää ja kokea ja onneksi tein juuri niin. Sitten oli sekopäisiä parisuhteita, joihin olisi ollut hullua edes harkita lasta – ei onneksi tullut mieleenkään. Sitten tuli suhde, joka oli kaikin puolin kiva, mutta meille molemmille väärä. Jälkikasvusta ei vaan tullut yhdessäkään suhteessa ajankohtainen aihe. Kun erosin edellisen kerran, olin alkanut ajatella, ettei siitä koskaan tule. Oli sitäpaitsi aina kiire, täpötäyteen ahdettu kalenteri johon en saanut mahdutettua edes pientä lomaa saati lasta, kokonaista uutta elämää.

Monet asiat saattavat muuttua, kun vuosien ajelehtemisen jälkeen löytää itsensä paikasta, joka tuntuu oikealta ja omalta. Olen ensimmäistä kertaa parisuhteessa, jossa en puno öisin salaisia pakosuunnitelmia. On rakkautta ja yhteisymmärrystä, ajatukset ja arvot kohtaavat, näemme yhteisen tulevaisuuden. On helppo puhua, helppo olla hiljaa, hän nauraa huonoille vitseilleni ja minä hänen – toivotaan, että niin on vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen. 

Suhteen alku ei ollut kummallekaan helpoin mahdollinen ja nyt olen siitä kiitollinen, sillä meistä on hitsautunut tiivis ja toimiva tiimi, jolla on hyvässä ja huonossa kohtalaisen realistinen käsitys niin itsestä kuin toisesta. Entä minä ja iänikuiset kiireeni? Olen vihdoin kyllästynyt tekemään töitä ympäri vuorokauden, olen rakentanut jo tovin elämää jossa on tilaa muullekin ja hän tekee siitä kyllä tosi paljon helpomman.

Tämä on molemmille ensimmäinen suhde, johon voimme kuvitella sitoutumista vaativia projekteja – kuten vaikka esimerkiksi perheen – ajautumatta paniikkitilaan. Vähän jopa kutkuttaa pohtia millainen tyyppi sieltä tulisi, jos yhdistäisimme geenimme. Ja miten hauskaa meillä sen tyypin kanssa olisi! Tuskin siitä mikään tylsimys tulisi. Ainakin sillä olisi huonot vitsit ja tosi paljon tukkaa. Jarnosta tulisi ihana isä ja uskon, että minustakin kuoriutuisi tosipaikan tullen aivan kelpo äiti, vaikken perinteistä kotiäitityyppiä edustakaan. On niin monia tapoja olla äiti eikä kukaan meistä ole muutenkaan täydellinen.

Ajatus on vasta orastava, nupullaan. Olemme olleet yhdessä alle kaksi vuotta ja se tuntuu kovin lyhyeltä ajalta, haluaisimme vielä nauttia elämästä kaksin, matkustella ja elää, palata tämän ajatuksen äärelle Sitten Joskus. Me ajattelemme tälläisiä asioita ensimmäistä kertaa ja tuntuu aivan absurdilta, että maailma ympärillämme toitottaa, että on jo kiire ja ihan kohta liian myöhäistä.

Mutta en ole vielä valmis, en edes tiedä vielä haluanko! Rakastan vapaata elämääni, sitä että voimme nukkua pitkään, uppoutua töihin koko päiväksi tai lojua leffojen äärellä vaikka kokonaisen viikonlopun, painella päähänpistosta viinilasilliselle tai elokuviin. Saamme matkustaa osana työtämme, se on molempien unelma joka on nyt totta. Nautin elämästä juuri nyt enemmän kuin ikinä aiemmin, ja se tuntuu ansaitulta – läheltä seuranneet tietävät kuinka paljon olen tehnyt töitä sen eteen, ja kuinka pitkä ja kivikkoinen tie on ollut. Niin paljon on yhä tekemättä, vielä kesken, vasta alussa. En tiedä olenko valmis vielä pistämään koko pakkaa sekaisin – varsinkaan kun lapsihaaveet eivät ole koskaan varsinaisesti kuuluneet kuvioon.

Mikä pelottaa? Lyhyesti sanottuna kaikki.

Raskaus, synnytys – olla toisten kopeloitavana ja tutkittavana, olla muiden armoilla silloin kun on heikoimmillaan, luopua kontrollista ja antautua johonkin tuntemattomaan. Pelkkä kuparikierukan vaihtaminen on osoittautunut haasteeksi, joka on luonteeltaan huomattavasti enemmän henkinen kuin fyysinen. Olen ilmeisesti padonnut sisuskaluihini paljon pelkoja ja suruja, jotka ryöpsähtävät pintaan heti jos niitä käy sorkkimaan.

Ne haasteet olisivat jokatapauksessa ohi yhdeksässä kuukaudessa, mutta pelottaa myös miten selviäisimme arjesta: työskentelemme yrittäjinä, joiden tulot ovat epäsäännölliset ja työtunnit epämääräiset. Pärjäämme kyllä, mutta se vaatii paljon töitä – pidämme harvoin lomia tai vapaapäiviä. Tulot eivät saisi juurikaan tipahtaa, jos on tarkoitus elättää kahden sijaan kolme tai jopa enemmän. Yli viisitoista vuotta yrittäjyyttä on opettanut, että yhteiskunta ei varsinaisesti tue tätä valintaa eikä ole tehnyt myöskään äitiys- tai isyyslomalle jäämisestä helppoa.

Eniten pelottaa vauva- ja pikkulapsivaihe. Olla niin tiukasti sidottu johonkuhun toiseen, aamusta iltaan ja yöt läpi valmiina täyttämään pienen ihmisen tarpeita. Oma elämä menisi moneksi vuodeksi toiselle sijalle. Olen vasta viime vuosina alkanut nukkua kokonaisia yöunia, en haluaisi heti luopua niistä! Riittääkö aikaa enää ollenkaan itselle – tai parisuhteelle? Niin monet pienten lasten vanhemmat eroavat. Jos pitäisi valita koko elämän kestävä kumppanuus tai lapset, valitsisin silmääräpäyttämättä kumppanuuden. Sitä olen halunnut aina, lapset olisivat vähän odottamaton bonus. Onko mitenkään mahdollista saada kaikki – ne lapset, aikaa itselleen ja töilleen sekä onnellisen parisuhteen?

Arveluttaa muutenkin lapsiperheelliseksi heittäytyminen – sopiiko se minulle, meille? Jakaisimme arjen ja juhlan pienen ihmisen kanssa jonka hyvinvointi riippuu sataprosenttisesti meistä. Keittäisimme aamupuuroa, pukisimme ja riisuisimme, kävisimme lastenlääkärissä, veisimme ja hakisimme tarhasta. Ympärillä on lapsiperheen elämästä monenlaisia esimerkkejä eivätkä ne kaikki ole aina kovin rohkaisevia. Haluaisin silti ajatella, että kaikki perheet ovat erilaisia ja ehkä asiat voisi tehdä toisin. Että ei sen tarvitse olla joka päivä aamukuudelta samanlaisena alkava ja toistuva kurahaalarihelvetti, taakka jonka alle uupuu. Kaikkea ei voi elämässä valita, mutta jotkut asiat sentään – voisimme vaikka muuttaa lasten kanssa auringon alle, jonnekin jossa arki on kevyempää. Niin minun isäni ja äitini tekivät, muuttivat Australiaan, niin kauas kuin Euroopan koleudesta pääsivät kun olin vasta muutaman kuukauden ikäinen. Emme värjötelleet toppahaalarissa marraskuun kohmettamassa leikkipuistossa, me vietimme iltapäivämme hiekkarannoilla, metsissä, takapihalla jossa kasvoi kanoja ja passionhedelmiä. Onnellisia, kuumia päiviä.

Mietityttää myös kannattaako tehdä lapsia maapalloon, jossa on niin moni asia huonosti. Jos yhteiskunnallinen ilmapiiri on nyt näin tulehtunut, millainen maailma on silloin kun he ovat aikuisia? Meitä on sitäpaitsi nyt jo aivan liikaa. Siitä näkökulmasta tuntuu erikoiselta, että vapaaehtoisesti lapsettomia – minuakin, vaikka kuulun enemmänkin kattellaan-leiriin – syytetään usein itsekkyydestä. Jos haluaa arvioida ihmisten henkilökohtaisia valintoja kokonaisuuden kannalta, lasten tekeminen on nykypäivän valossa minusta paljon, paljon itsekkäämpää.

Pelottaa ne muutkin vaihtoehdot.

Entä jos päätämme haluta perheen, mutta se ei onnistukaan? En edes tiedä voisinko saada lasta. Olen kärsinyt koko elämäni kovista kivuista (joita vasta sivusin) ja endometrioosia on epäilty vuosikaudet, joskaan ei koskaan diagnosoitu. Sitäpaitsi tähän tehtävään tarvitaan tiettävästi kaksi, eikä yhdistelmän toimivuudesta tiedä ennen kuin kokeilee.

Entä jos päätämme jättää lisääntymistalkoot muille ja kadumme sitä myöhemmin? Me kaikki vanhenemme, lapset tuovat elämään jatkuvuutta. Juuri nyt meitä kiinnostaa seikkailla ja tutkia tätä maapalloa, valokuvata ja kirjoittaa, tehdä musiikkia, viettää aikaa ystävien kanssa, mutta riittääkö se elämänsisällöksi vielä viisikymppisenä vai tuleeko tunne, että jotain tärkeää jäi kokematta? Uskon vakaasti, että elämä voi olla sataprosenttisen täyttä ja tyydyttävää ilman lapsia, mutta uskon myös lapsen saaneita ystäviäni, että vanhemmuus on kokemuksena ainutlaatuinen, unohtumaton ja ravisteleva.

Miehillä on aikaa miettiä, mutta naisena ajan rajallisuus tulee kovin selväksi sen jälkeen kun täyttää kolmekymmentä. Kysymys kuuluukin: kuinka kauan voi vielä miettiä mitä oikeastaan haluaa?

Voisipa vaan olla ja katsoa kuinka käy, antaa maailmankaikkeuden päättää puolestamme. Harmi vaan, että kuparikierukkani antaa kohtalolle niukasti työskentelytilaa. Ainahan sen voisi heittää mäkeen, mutta sekin on aktiivinen päätös, johon en ole juuri nyt tai ensi kuussa tai välttämättä ensi vuonnakaan valmis. Koska mitä sitten jos kaiken pelottelun jälkeen natsaisikin HETI? Sittenpähän olisi jossittelut jossiteltu. En usko, että mitään hyvää syntyy tekemällä paniikkipäätöksiä, joten kattellaan tätä nyt vielä tovi. Ehkä ne ajatukset siitä selkeytyvät. Sitäpaitsi olemmehan jo nyt pieni perhe. Käy niin tai näin, kovin huonoja vaihtoehtoja ei onneksi ole.

Tästä asiasta keskusteleminen ei ole helppoa, niin monille aihe on arka. Toiset haluavat lapsen vaan eivät saa, toiset kipuilevat muista syistä. Ymmärrän hyvin, että näihin asioihin voi liittyä pelkoja, toiveita ja tilanteita, joista ei haluta puhua. Oikeastaan juuri siksi halusinkin kirjoittaa ajatuksistani, sillä ensinnäkin epäilen, etten ole jahkailujeni kanssa yksin ja toisekseen tuntuu, että ihmiset eivät uskalla kovin herkästi ottaa näitä puheeksi edes kavereiden kesken. Jos on kokemuksia, ajatuksia tai muuten vaan jotain sanottavaa, kommenttiloota on auki ja sana vapaa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA