Olen kolmekymmentäviisivuotias, huomenna kolmekymmentäkuusi. Ikä on epäkiinnostava numero, joka ei määritä elämää – paitsi yhdessä asiassa. Media ja ympäröivä maailma on tehnyt viimeisen vuoden aikana enemmän kuin selväksi, että minun ja ikätovereideni hedelmällisyys laskee tästä eteenpäin kuin lehmänhäntä.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä mitä muut minulta odottavat, tai mitä minun pitäisi muiden mielestä tehdä. Viime aikoina aihe on alkanut kuitenkin hiipiä ihon alle. Ehkä painostus on viimein tehnyt tehtävänsä, tai ikä? Tai hektisimpien vuosien jälkeen tasaantunut elämäntilanne – voi olla, että aiemmin ei ole ollut edes aikaa ja energiaa ajatella tätä. Mutta syistä viis, olen jokatapauksessa alkanut viimein pohtia mitä itse asiasta tuumaan.

En ole ikinä varsinaisesti halunnut lapsia. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta eivätkä vauvat herätä minussa sen kummempia tunteita (toisin kuin esimerkiksi koiranpennut, jotka saavat minut taantumaan lässyttäväksi idiootiksi alle sekunnissa). Toisaalta en ole tehnyt vakaumuksellista päätöstä siitäkään, etteikö mieleni voisi joskua muuttua. Ajatus perheen perustamisesta on aina ollut minulle sataprosenttisesti sidoksissa siihen onko rinnallani ihmistä, jonka kanssa se tuntuisi mahdolliselta. En ole ikinä kuulunut heihin, jotka ovat tienneet aina haluavansa lapsia ja olevansa valmiita tekemään sen yksin, jos sopiva kumppani ei löydy ajoissa – mad respect teille!

Olen toki ollut pitkissä suhteissa, mutta ensin olin liian nuori ja nälkäinen, halusin elää ja kokea ja onneksi tein juuri niin. Sitten oli sekopäisiä parisuhteita, joihin olisi ollut hullua edes harkita lasta – ei onneksi tullut mieleenkään. Sitten tuli suhde, joka oli kaikin puolin kiva, mutta meille molemmille väärä. Jälkikasvusta ei vaan tullut yhdessäkään suhteessa ajankohtainen aihe. Kun erosin edellisen kerran, olin alkanut ajatella, ettei siitä koskaan tule. Oli sitäpaitsi aina kiire, täpötäyteen ahdettu kalenteri johon en saanut mahdutettua edes pientä lomaa saati lasta, kokonaista uutta elämää.

Monet asiat saattavat muuttua, kun vuosien ajelehtemisen jälkeen löytää itsensä paikasta, joka tuntuu oikealta ja omalta. Olen ensimmäistä kertaa parisuhteessa, jossa en puno öisin salaisia pakosuunnitelmia. On rakkautta ja yhteisymmärrystä, ajatukset ja arvot kohtaavat, näemme yhteisen tulevaisuuden. On helppo puhua, helppo olla hiljaa, hän nauraa huonoille vitseilleni ja minä hänen – toivotaan, että niin on vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen. 

Suhteen alku ei ollut kummallekaan helpoin mahdollinen ja nyt olen siitä kiitollinen, sillä meistä on hitsautunut tiivis ja toimiva tiimi, jolla on hyvässä ja huonossa kohtalaisen realistinen käsitys niin itsestä kuin toisesta. Entä minä ja iänikuiset kiireeni? Olen vihdoin kyllästynyt tekemään töitä ympäri vuorokauden, olen rakentanut jo tovin elämää jossa on tilaa muullekin ja hän tekee siitä kyllä tosi paljon helpomman.

Tämä on molemmille ensimmäinen suhde, johon voimme kuvitella sitoutumista vaativia projekteja – kuten vaikka esimerkiksi perheen – ajautumatta paniikkitilaan. Vähän jopa kutkuttaa pohtia millainen tyyppi sieltä tulisi, jos yhdistäisimme geenimme. Ja miten hauskaa meillä sen tyypin kanssa olisi! Tuskin siitä mikään tylsimys tulisi. Ainakin sillä olisi huonot vitsit ja tosi paljon tukkaa. Jarnosta tulisi ihana isä ja uskon, että minustakin kuoriutuisi tosipaikan tullen aivan kelpo äiti, vaikken perinteistä kotiäitityyppiä edustakaan. On niin monia tapoja olla äiti eikä kukaan meistä ole muutenkaan täydellinen.

Ajatus on vasta orastava, nupullaan. Olemme olleet yhdessä alle kaksi vuotta ja se tuntuu kovin lyhyeltä ajalta, haluaisimme vielä nauttia elämästä kaksin, matkustella ja elää, palata tämän ajatuksen äärelle Sitten Joskus. Me ajattelemme tälläisiä asioita ensimmäistä kertaa ja tuntuu aivan absurdilta, että maailma ympärillämme toitottaa, että on jo kiire ja ihan kohta liian myöhäistä.

Mutta en ole vielä valmis, en edes tiedä vielä haluanko! Rakastan vapaata elämääni, sitä että voimme nukkua pitkään, uppoutua töihin koko päiväksi tai lojua leffojen äärellä vaikka kokonaisen viikonlopun, painella päähänpistosta viinilasilliselle tai elokuviin. Saamme matkustaa osana työtämme, se on molempien unelma joka on nyt totta. Nautin elämästä juuri nyt enemmän kuin ikinä aiemmin, ja se tuntuu ansaitulta – läheltä seuranneet tietävät kuinka paljon olen tehnyt töitä sen eteen, ja kuinka pitkä ja kivikkoinen tie on ollut. Niin paljon on yhä tekemättä, vielä kesken, vasta alussa. En tiedä olenko valmis vielä pistämään koko pakkaa sekaisin – varsinkaan kun lapsihaaveet eivät ole koskaan varsinaisesti kuuluneet kuvioon.

Mikä pelottaa? Lyhyesti sanottuna kaikki.

Raskaus, synnytys – olla toisten kopeloitavana ja tutkittavana, olla muiden armoilla silloin kun on heikoimmillaan, luopua kontrollista ja antautua johonkin tuntemattomaan. Pelkkä kuparikierukan vaihtaminen on osoittautunut haasteeksi, joka on luonteeltaan huomattavasti enemmän henkinen kuin fyysinen. Olen ilmeisesti padonnut sisuskaluihini paljon pelkoja ja suruja, jotka ryöpsähtävät pintaan heti jos niitä käy sorkkimaan.

Ne haasteet olisivat jokatapauksessa ohi yhdeksässä kuukaudessa, mutta pelottaa myös miten selviäisimme arjesta: työskentelemme yrittäjinä, joiden tulot ovat epäsäännölliset ja työtunnit epämääräiset. Pärjäämme kyllä, mutta se vaatii paljon töitä – pidämme harvoin lomia tai vapaapäiviä. Tulot eivät saisi juurikaan tipahtaa, jos on tarkoitus elättää kahden sijaan kolme tai jopa enemmän. Yli viisitoista vuotta yrittäjyyttä on opettanut, että yhteiskunta ei varsinaisesti tue tätä valintaa eikä ole tehnyt myöskään äitiys- tai isyyslomalle jäämisestä helppoa.

Eniten pelottaa vauva- ja pikkulapsivaihe. Olla niin tiukasti sidottu johonkuhun toiseen, aamusta iltaan ja yöt läpi valmiina täyttämään pienen ihmisen tarpeita. Oma elämä menisi moneksi vuodeksi toiselle sijalle. Olen vasta viime vuosina alkanut nukkua kokonaisia yöunia, en haluaisi heti luopua niistä! Riittääkö aikaa enää ollenkaan itselle – tai parisuhteelle? Niin monet pienten lasten vanhemmat eroavat. Jos pitäisi valita koko elämän kestävä kumppanuus tai lapset, valitsisin silmääräpäyttämättä kumppanuuden. Sitä olen halunnut aina, lapset olisivat vähän odottamaton bonus. Onko mitenkään mahdollista saada kaikki – ne lapset, aikaa itselleen ja töilleen sekä onnellisen parisuhteen?

Arveluttaa muutenkin lapsiperheelliseksi heittäytyminen – sopiiko se minulle, meille? Jakaisimme arjen ja juhlan pienen ihmisen kanssa jonka hyvinvointi riippuu sataprosenttisesti meistä. Keittäisimme aamupuuroa, pukisimme ja riisuisimme, kävisimme lastenlääkärissä, veisimme ja hakisimme tarhasta. Ympärillä on lapsiperheen elämästä monenlaisia esimerkkejä eivätkä ne kaikki ole aina kovin rohkaisevia. Haluaisin silti ajatella, että kaikki perheet ovat erilaisia ja ehkä asiat voisi tehdä toisin. Että ei sen tarvitse olla joka päivä aamukuudelta samanlaisena alkava ja toistuva kurahaalarihelvetti, taakka jonka alle uupuu. Kaikkea ei voi elämässä valita, mutta jotkut asiat sentään – voisimme vaikka muuttaa lasten kanssa auringon alle, jonnekin jossa arki on kevyempää. Niin minun isäni ja äitini tekivät, muuttivat Australiaan, niin kauas kuin Euroopan koleudesta pääsivät kun olin vasta muutaman kuukauden ikäinen. Emme värjötelleet toppahaalarissa marraskuun kohmettamassa leikkipuistossa, me vietimme iltapäivämme hiekkarannoilla, metsissä, takapihalla jossa kasvoi kanoja ja passionhedelmiä. Onnellisia, kuumia päiviä.

Mietityttää myös kannattaako tehdä lapsia maapalloon, jossa on niin moni asia huonosti. Jos yhteiskunnallinen ilmapiiri on nyt näin tulehtunut, millainen maailma on silloin kun he ovat aikuisia? Meitä on sitäpaitsi nyt jo aivan liikaa. Siitä näkökulmasta tuntuu erikoiselta, että vapaaehtoisesti lapsettomia – minuakin, vaikka kuulun enemmänkin kattellaan-leiriin – syytetään usein itsekkyydestä. Jos haluaa arvioida ihmisten henkilökohtaisia valintoja kokonaisuuden kannalta, lasten tekeminen on nykypäivän valossa minusta paljon, paljon itsekkäämpää.

Pelottaa ne muutkin vaihtoehdot.

Entä jos päätämme haluta perheen, mutta se ei onnistukaan? En edes tiedä voisinko saada lasta. Olen kärsinyt koko elämäni kovista kivuista (joita vasta sivusin) ja endometrioosia on epäilty vuosikaudet, joskaan ei koskaan diagnosoitu. Sitäpaitsi tähän tehtävään tarvitaan tiettävästi kaksi, eikä yhdistelmän toimivuudesta tiedä ennen kuin kokeilee.

Entä jos päätämme jättää lisääntymistalkoot muille ja kadumme sitä myöhemmin? Me kaikki vanhenemme, lapset tuovat elämään jatkuvuutta. Juuri nyt meitä kiinnostaa seikkailla ja tutkia tätä maapalloa, valokuvata ja kirjoittaa, tehdä musiikkia, viettää aikaa ystävien kanssa, mutta riittääkö se elämänsisällöksi vielä viisikymppisenä vai tuleeko tunne, että jotain tärkeää jäi kokematta? Uskon vakaasti, että elämä voi olla sataprosenttisen täyttä ja tyydyttävää ilman lapsia, mutta uskon myös lapsen saaneita ystäviäni, että vanhemmuus on kokemuksena ainutlaatuinen, unohtumaton ja ravisteleva.

Miehillä on aikaa miettiä, mutta naisena ajan rajallisuus tulee kovin selväksi sen jälkeen kun täyttää kolmekymmentä. Kysymys kuuluukin: kuinka kauan voi vielä miettiä mitä oikeastaan haluaa?

Voisipa vaan olla ja katsoa kuinka käy, antaa maailmankaikkeuden päättää puolestamme. Harmi vaan, että kuparikierukkani antaa kohtalolle niukasti työskentelytilaa. Ainahan sen voisi heittää mäkeen, mutta sekin on aktiivinen päätös, johon en ole juuri nyt tai ensi kuussa tai välttämättä ensi vuonnakaan valmis. Koska mitä sitten jos kaiken pelottelun jälkeen natsaisikin HETI? Sittenpähän olisi jossittelut jossiteltu. En usko, että mitään hyvää syntyy tekemällä paniikkipäätöksiä, joten kattellaan tätä nyt vielä tovi. Ehkä ne ajatukset siitä selkeytyvät. Sitäpaitsi olemmehan jo nyt pieni perhe. Käy niin tai näin, kovin huonoja vaihtoehtoja ei onneksi ole.

Tästä asiasta keskusteleminen ei ole helppoa, niin monille aihe on arka. Toiset haluavat lapsen vaan eivät saa, toiset kipuilevat muista syistä. Ymmärrän hyvin, että näihin asioihin voi liittyä pelkoja, toiveita ja tilanteita, joista ei haluta puhua. Oikeastaan juuri siksi halusinkin kirjoittaa ajatuksistani, sillä ensinnäkin epäilen, etten ole jahkailujeni kanssa yksin ja toisekseen tuntuu, että ihmiset eivät uskalla kovin herkästi ottaa näitä puheeksi edes kavereiden kesken. Jos on kokemuksia, ajatuksia tai muuten vaan jotain sanottavaa, kommenttiloota on auki ja sana vapaa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA