Kun opiskelin Tampereella, kävin pitkien koulupäivien vastapainoksi (lue: ylläpitämässä fyysistä kuntoani ja mielenterveyttäni) kuntosalini astangajoogatunneilla. Kolme kertaa viikossa. Vuoden ajan. Oppimatta yhtään mitään. Mikä pettymys! Äitini oli joogannut koko lapsuuteni ja kuvittelin, että olin imenyt taipumuksen jo äidinmaidosta.

Lopetin vuoden päästä, kun kyllästyin siihen ettei mitään tuntunut tapahtuvan. Tuli minusta rauhallisempi, vähän notkeampi. Ehkä pitkäpinnaisempikin, koska tuo uudelle harrastukselle omistettu vuoden pituinen koeaika oli kärsimättömälle aivan ennennäkemätön saavutus. Mutta en kokenut suurta valaistusta josta julkkikset puhuivat, kankeasta graafikko-opiskelijasta ei kuoriutunut jäntevää joogia eikä asanoistakaan tullut harjoittelun myötä helpompia, vaikka hampaat irveessä väänsin.

Myöhemmin toki tajusin, että paikka oli ollut väärä, opettajalla oli ollut käsissään aivan liikaa oppilaita ja ennen muuta: oma asenteeni oli ollut ihan pielessä. Olin innostunut muiden oivalluksen iloa uhkuvista joogajutuista ja mennyt tunnille odottaen, että joogan taianomaiset vaikutukset lankeaisivat minunkin ylleni kuin jumalallinen valo taivaalta ilman että minun tarvitsisi tehdä sen eteen muuta kuin saapua paikalle jumppatrikoissani ja kulahtaneessa bändipaidassani.

Ihan varmuuden vuoksi olen kuitenkin aktiivisesti vastustanut joogaa siitä saakka. Melkein kaikki ystäväni käyvät joogassa ja he ovat esittäneet kiusallisia kysymyksiä siitä mihin oma joogailuni jäi, miettineet eikö laji olisi täydellinen kroonisesti jumissa olevalle keholleni? Olen kiljunut aina samaa: kokeiltu on! Ehkä minusta ei vaan ole siihen! Kehoni ei yksinkertaisesti taivu sellaiseen. En oppinut vuodessa tekemään edes perusasanoita kunnolla, enkä saanut kiinni siitä hengitysrytmistäkään. Meikäläisen kärsivällisyys ja notkeus ei vaan riitä. Parempi kun pysyn poissa! Enemmän joogaa teille valaistuneemmille!

Sitten tapasin Katja Kokon, joka viattomasti kysyi voisiko olla, että juuri nämä ajatukset kertovat siitä paljonko voisin joogasta hyötyä, jos vaan antaisin sille mahdollisuuden?

Siinäpä vasta kiusallinen kysymys.

Olemme vuosien varrella ystävystyneet. Katja on huipputyyppi, ehkä tiedättekin hänet bloginsa kautta. Hän on Suomen johtava luonnonkosmetiikkaguru ja loistava joogaohjaaja. Sain jo kauan sitten kutsun Katjan joogatunneille, joilla monet ystäväni käyvät. He ovat kehuneet Katjan opetusta, joka on kuulemma lempää, mutta sopivan skarppia – asanat tehdään täsmällisesti ja oikeaa tekniikkaa harjoitellaan. Lupasin pohtia. Kaksi vuotta siihen meni – vai kolme? Mutta nyt hetki tuntuu viimein oikealta. Takana on pitkä treenitauko. Palasin juuri Kanervan bootcampiin – ja se on ollut muuten ihanaa – ja on täydellinen hetki ottaa sen rinnalle jotain toisenlaista ja täydentävää. Joogalla on toki paljonkin positiivisia vaikutuksia kuntoon ja liikkuvuuteen, mutta erityisesti haluan harjoitella hiljaa olemista ja hengittämistä, keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Lempeämpi suhtautuminen omaan kehoon ja mieleen kiinnostaa myös – ne eivät ole koskaan olleet varsinaisia vahvuuksiani. Alan vihdoin tajuta, että on ihan sama paljonko teen hyvinvointini eteen, jos omat ajatukseni kiertävät negatiivista kehää. Toivon, että jooga auttaa siihen – ja tällä kertaa olen myös valmis tekemään ihan itse jotain sen eteen.

Asioita, jotka jo tiedän astangajoogasta:
– Se on oiva lajivalinta kaltaisilleni vatipäille, jotka eivät koskaan jaksa venytellä, vaikka keho sitä kipeästi tarvitsee. Pidän välillä jumppamattoa ja foamrolleria osoittelevasti keskellä olohuoneen lattiaa enkä siltikään saa aikaiseksi. Toivottavasti Kanerva ei lue tätä.
– Se on kätevä tapa aikatauluttaa kiireiden keskelle aikaa itselle, pieni irtiotto arjesta edes kerran kaksi viikossa. Joogasalin hämärässä et ajattele enää kauppalistaa tai huomisen aamupalaveria, vaan keskityt hengittämiseen ja siihen mitä kehosi tekee. Todella tervettä ihmiselle, joka elää aivan liikaa päänsä sisällä! Tarkoitan paitsi itseäni myös kaikkia teitä, jotka olette samanlaisia bileet omassa päässä -tyyppejä.
– Se on todella tehokasta liikuntaa, ei tosiaan mitään meditaatiohyminää! Otin kerran silloisen poikaystäväni mukaan tunnille, koska hän kuvitteli minun käyvän jossain suitsukkeenkatkuisessa kellarissa laulamassa risti-istunnassa mantroja eikä voinut ymmärtää mihin tarvitsin treenivaatteita. Varttia myöhemmin salin hiljaisuuden rikkoi vain pieni tip kun ensimmäinen poikaystävän otsalta tipahtanut hikipisara osui lattiaan. Ei kuittaillut enää sen jälkeen.
– Mutta eipä väheksytä ollenkaan joogan henkistä vaikutusta! Sain maistaa sitä, vaikka ensimmäinen kosketukseni joogaan ei tehnytkään lähtemätöntä vaikutusta. Jälkeenpäin ajatellen on ollut melkoinen saavutus, että kesken hektisimpien opiskeluaikojeni maltoin ja halusin käydä kolme kertaa viikossa keskittymässä joogasalissa. Jos keskinkertainen joogaopetus saa keskivaikeista asenneongelmista huolimatta aikaan moista, mitä voikaan tapahtua kun menee loistavan opettajan ohjaukseen vihdoin valmiina oppimaan?

Kirjoitan tästä nyt, koska Katjan syksyn kurssit ovat käynnistymässä ja tunneille on vielä muutamia paikkoja jäljellä. Niillä on tapana täyttyä, joten jos kiinnostaa, kurkkaa nopeasti perusinfot kaikista Katjan kursseista sekä kurssivaihtoehdot ja hinnat. On yksittäisiä kursseja ja koko kauden jatkuvia, joiden maksut voi halutessaan jakaa kahteen osaan. Jos haluatte samaan ryhmään kuin me olemme Jarnon kanssa menossa, se löytyy tästä ja sisältää kahden viikottaisen tunnin lisäksi viikonlopun pituisen alkeiskurssin, joka on pakollinen kaikille astangajoogaa vasta aloittaville. Kyllä, aion aloittaa alusta.

Tunnit eivät suinkaan ole tarkoitettu vain säännöllisesti jo treenaaville, vaan sinne ovat lämpimästi tervetulleita myös rautakanget ja huonokuntoiset toimistorotat – saa tulla sellaisena kuin on! Katjan tuntien ilmapiiri on takuulla lämmin ja rento, ja ryhmäkoot ovat pieniä, jotta Katja ehtii keskittyä jokaiseen.

Alkeiskurssi pidetään ensi viikon lopussa enkä malta odottaa. Tällä kertaa haluan tehdä kaiken kunnolla ja keskittyen. Ilman odotuksia, stressaamatta siitä millä tahdilla kehityn ja osaanko tarpeeksi, koska se ei ole tärkeää. Riittää, että teen tätä itseäni varten, omaa kehoani kuunnellen ja ilon kautta.

Mitäs teidän treeneihin kuuluu? Meinaatteko aloittaa tänä syksynä jotain uutta tai jatkaa hyväksihavaitulla linjalla? Vai onko Projekti Sohvaperuna vielä niinsanotusti vaiheessa? Jos on niin tsemppiä, minä niin ymmärrän! Luulen etten tule koskaan rakastamaan mitään liikuntaa niin paljon kuin rakastan sohvaani, mutta onneksi olen oppinut viime vuosina arvostamaan sitä miltä tuntuu keho, joka saa liikkua, hikoilla ja venyä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA