Kaupallinen yhteistyö Kekäläinen & Company

Nykytanssi on hiipinyt vähän vaivihkaa elämääni viime vuosina. Minulla on pari ystävää, jotka ovat vieneet minua katsomaan niin balettia kuin nykytanssia, onneksi niin, sillä oma-aloitteisesti en olisi saanut aikaiseksi. Vasta salin pimentyessä olen muistanut miten hurjaa ja lumoavaa on nähdä ihmisten ilmaisevan kehollaan ja liikkeillään niitäkin asioita, jotka eivät taivu sanoiksi. Tanssilla, kuten kaikella taiteella, on kyky möyriä sielun pohjamutia ja nostattaa pintaan tunteita, joita ei tiennyt tai muistanut itsessään olevan.

Sen jälkeen kun Jarno alkoi harrastaa nykytanssia, olemme käyneet säännöllisesti yhdessä katsomassa erilaisia esityksiä. Yllätyin vähän miten laajan kirjon tekemistä otsikon alle mahtuu, vaikka eihän se tietysti ole mikään yllätys, päinvastoin. Kaikki nykytanssi ei ole keskenään samanlaista sen enempää kuin kaikki elokuvat tai kaikki kirjallisuus.

Ilahduin suuresti kun minulle tarjoutui mahdollisuus haastatella suomalaisen nykytanssin pitkän linjan pioneeria, tanssija-koreografi Sanna Kekäläistä, joka aloitti ammattiuransa 19-vuotiaana 80-luvulla. Mikä täydellinen tilaisuus tutustua lähemmin niin Kekäläisen työhön kuin nykytanssiin, josta en tiedä oikein mitään, mutta haluaisin, sillä mitä enemmän näen, sen enemmän kiinnostaa.

Tällä kirjoituksella sukellankin suoraan nykytanssin syvään päätyyn, sillä Sanna Kekäläinen on koko uransa ajan pyrkinyt laajentamaan käsitystä tanssista ja edustaa kentällä kokeellista, yhteiskunnallisesti kantaaottavaa marginaalia. Syy miksi hän on juuri nyt ajankohtainen on elokuussa ensi-iltaan saapuva If I Would Lose My Voice -teos, joka nähdään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä elokuun puolivälissä. Ensi-illan piti olla jo toukokuun lopussa, mutta se siirtyi koronakriisin takia.

Sannan perustama Kekäläinen & Company on ollut alusta saakka tunnettu nimi nykytanssikentällä, mutta ryhmän toiminta poikkeaa monin tavoin nykytanssin mainstream-nimistä. Tiedän oman työtaustani ansiosta musiikkialasta huomattavasti enemmän kuin tanssista, joten kysyin alalla työskenteleviltä ystäviltä voitaisiinko sanoa, että Kekälänen on indieartisti. Kuulemma kyllä. Vertauksen kautta aukeaa myös millaisia haasteita indietekijä saattaa kohdata maailmassa, jossa valtavirta hallitsee mediatilaa ja myyntilistoja. Toki joka alalla on omat erityispiirteensä, mutta keskustelu Kekäläisen kanssa vahvisti, että näissä on yhtäläisyytensä.

Tapaan Kekäläisen Kaapelitehtaalla, Kekäläinen & Companyn studiolla. Istumme keskellä tyhjää salia, luonnonvalon tulviessa suurista ikkunoista sisään. Olen vähän jännittänyt haastattelua, mutta ihan suotta, Kekäläinen osoittautuu huumorintajuiseksi ja rennoksi naiseksi, joka toki hallitsee asiansa todella moniulotteisilla tasoilla – onhan hän työskennellyt vuosikymmeniä niiden parissa – mutta vastaa mielellään myös uteliaan nykytanssi-newbien peruskysymyksiin perusjutuista. (Olen päättänyt, että ilmaisua “tyhmät kysymykset” ei enää viljellä tässä osoitteessa, koska se sisältää humoristisestikin käytettynä oletuksen, että kaikki kysymykset eivät ole samanarvoisia, ja sellaisesta sanoudun irti!).

If I Would Lose My Voice käsittelee antroposeenia (siitä myöhemmin lisää) ja ilmastonmuutosta, josta Kekäläinen käyttää ilmaisua ilmastokatastrofi, koska siitä on hänen mukaansa kyse. Hän puhuu paljon myös pääomasta ja vallankäytöstä, siitä kuka päättää mikä saa tilaa niin metaforan tasolla kuin konkreettisesti. Aihe on ajankohtainen ja ilmassa on hyviä merkkejä, sillä elokuussa koittava ensi-ilta on samalla ensimmäinen kerta, kun tanssikentän indieartisti pääsee esiintymään näin suurelle lavalle.

Olet ensimmäinen tanssin vapaan kentän tekijä, jonka teos nähdään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä – mikä fiilis? Entä mistä historiallinen yhteistyö lähti liikkeelle?

– Fiilis on mahtava. Alunperin toukokuulle sovitut esitykset siirtyivät epidemian takia, mutta saimme onneksi harjoitella Kansallisteatterissa, joten kaikki on ihan reilassa ja tiedämme mihin olemme menossa. Yhteistyö sai alkunsa klassisesta tilanteesta, sopivan tilan etsimisestä, sillä niitä ei ole liikaa. Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho tarttui aiheeseen, hän on nimenomaan halunnut tätä avautumista yhteistyölle vapaiden tekijöiden kanssa. Tiesin, että heillä on ollut pienellä näyttämöllä esityksiä ulkopuolisten taiteilijoiden kanssa ja olin tyytyväinen. Sitten vasta selvisi, että hän ehdottaakin suurta näyttämöä. Yskin hetken aikaa. En pelkää isoa tilaa, tämä on vaan niin harvinaista herkkua.

Mustavalkoiset kuvat on otettu ryhmän omissa tiloissa teoksen harjoituksista.

Sinut tunnetaan vahvasti kantaaottavista teoksista, joissa olet käsitellyt paljon mm. sukupuolen problematiikkaa. Uudessa teoksessa puolestaan on pääosassa ilmastonmuutos.

– Olen aina kokenut tärkeäksi lähestyä asioita feministisestä näkökulmasta, laajentaen yksityisestä yleiseen. Yksityinen voi olla vaikka muisto, joka teoksen käsittelyssä aukeaa tunnistettavaksi kaikille muillekin. Olen käsitellyt myös vierautta ja esimerkiksi pakolaisproblematiikkaa niin, että ne ovat lähteneet laajenemaan henkilökohtaisesta näkökulmasta. Kaikkihan on poliittista, kyse on näkökulmasta.

En ollut ajatellut ottaa vielä ilmastokatastrofia esiin, mutta kun saimme tämän ison tilan käyttöömme, tuntui että tähän on tartuttava juuri nyt, suurella näyttämöllä. Tällä kertaa halusin lähteä liikkeelle yleisestä: maasta. Maalla tarkoitan sekä konkreettista maata jalkojemme alla että tätä palloa, myös maata metaforan tasolla. Maa ei ole henkilökohtaista, siinä ei ole kenenkään historiaa tai muistoja. Kaikki teoksessa on jostain niinsanotusti yleisestä lähteestä, joka porautuu kohti yksityistä, koska kohtaamiset teoksessa ovat niin intiimejä. Mutta nyt ei puhuta identiteeteistä, vaikka ne ovat siellä mukana.

Miten tällainen aihe löytää muotonsa tanssiteoksessa?

– Olen hakenut uudenlaista tapaa tehdä teoksia ja työstää niitä ihmisten kanssa. Emme esiinny, olemme systemaattisesti poistaneet teoksesta esiintymisen. Olemme ikäänkuin kokemusmaailmassa, joka syntyy siinä tilanteessa. Se on juttutuokio, äärimmäisen strukturoitu, mutta myös äärimmäisen välitön. Juttelemme keskenämme.

Teoksessa on monenlaisia elementtejä: puhetta, tekstiä ja erilaisia materiaaleja, kuten pressuja, sekä yksi vähän rikkinäinen kone. (Kysyn onko se metafora ja Kekäläinen nauraa: kyllä!) Teoksen alussa lähdetään tilasta liikenteeseen ja kuvitellaan siihen maisema, määritellään paikka nimeltä Paikka, ihmisen rakentama miljöö, kuten kaupunki. Tässä on puheosuus, jossa tapahtuu näiden kuvitteellisten paikkojen merkitsemistä näyttämölle, jossa kaikki tapahtuu. Aivan alussa tyyppi vain teippaa lattiaan niitä paikkoja.

Liike on mukana kaikessa, ainakin silloin kun tilanne vie liikkeellisempään ilmaisuun. En tee tavanomaista liikepohjaista tanssitaidetta, jossa tehdään peräkkäin tanssiliikkeitä, vaan teen merkityksiä. Siinä prosessissa tapahtuu kaikenlaista. Merkitykset alkavat elää.

Tapahtuuko siinä vuorovaikutusta yleisön kanssa?

– Kokonaistilanne nimenomaan muodostaa interaktion yleisön kanssa, vaikka emme suoraan keskustelekaan katsojan kanssa. En pidä luennoimisesta ylhäätä alaspäin missään tilanteessa ja erityisesti tämän teeman puitteissa olemme kaikki samalla tasolla niin esitystilanteessa kuin todellisuudessa. Teoksessa elämme samassa kokemusmaailmassa, jossa on liike ja juttelut. Kun sitä seuraa, siitä kiinnostuu, vähän kuin kahvilassa istuessa katselee ohikulkijoita tai muita kahvilan asiakkaita ja kiinnostuu siitä mitä he tekevät. Ihmiset ovat aina kiinnostuneita toisistaan.

Eli yleisö tulee osalliseksi teokseen kiinnostumisensa kautta.

– Kyllä, koska siitä on poistettu se esittäminen, se esityksen suuruus ja fantastisuus.

Taiteessa törmää usein klassiseen lähtökohtaan, että teos on ikäänkuin korokkeella ja sitä katsotaan alhaalta ylös.

– Esittävä taide asettuu melkein aina näin. Mitä isompaan paikkaan sitä menee tekemään, sen enemmän se muuttuu spektaakkeliksi. Olen tosi poliittinen siinä mielessä, että mua kiinnostaa miten paljon tähän tulee se rahan eli pääoman valta. Kenen spektaakkeli se on? Mitä sillä halutaan näyttää? Yleensä halutaan näyttää sitä mikä myy.

Ja se myy mille annetaan tilaa.

– Ja se mikä myy lähtee degeneroitumaan ja muuttuu spektaakkeliksi negatiivisessa mielessä.

Mikä johtaa kompromisseihin ja merkitysten liudentamiseen kun mietitään vaan raha edellä eikä uskalleta ottaa riskejä. Lopputulos on kädenlämpöistä eikä tule sanoneeksi enää yhtään mitään.

– Kun tehdään tuotantoja isolla rahalla, lipunmyyntipaineet ovat kovat. Ajattele mitä kaikkea mielenkiintoista voitaisiin tuottaa, jos ei satsattaisikaan puitteisiin ja siihen että on kaikkea lentelevää härpäkettä, vaan tehtäisiinkin halvalla ja painotus olisi sisällössä.

Teet ylipäänsä hyvin yhteiskunnallisia teoksia, vaikka tanssin kentällä suoraa kantaaottamista halutaan perinteisesti välttää. Oletko tietoisesti valinnut tällaisen lähtökohdan?

– Se on enemmän peräisin jostain tiedostamattomasta kuin tietoisesta päätöksestä. Olen aina halunnut omalla toiminnallani vaikuttaa.

Halu muuttaa asioita on ajanut sun taidetta?

– Ja kriittisyys sitä kohtaan mitä näin tällä toimintakentällä tapahtuvan. Millaisia roolijaot olivat, miten naiskehoa käsiteltiin. Halusin mennä siihen väliin. Naisen keho asetetaan edelleen aivan toisenlaisen katseen kohteeksi kuin miehen keho. Katseen problematiikka yleisemminkin kiinnosti minua heti alusta lähtien. Vastavetona näille toimintakentän konventioille olin kiinnostunut tuomaan niinsanotun hysteerisen tai ruman naisen liikkeen, mielentilan ja habituksen näyttämölle, luoda tästä poetiikkaa.

Miten kuvailisit teosta ihmiselle, joka ei välttämättä tunne nykytanssia?

– Kuvailisin tätä tapahtumana, jossa lähestytään tätä aikakautta, antroposeenia, tai ilmastokatastrofia, siitä näkökulmasta mitä me teimme ja miksi. Oikeastaan en puhuisi ollenkaan nykytanssista. (Nauraa)

Niin, onko tämä kokeellista nykytanssia vai enemmänkin performanssia tai teatteria? Vai tarvitseeko se edes nimeä?

– Se onkin hyvä kysymys. Toki tämä solahtaa nykytanssin kategoriaan, jos ajattelee taustaani ja koulutustani. Pyrkimykseni on kuitenkin aina ollut laajentaa nykytanssin merkityksiä.

Tutkit teoksessa antroposeenia, joka on joidenkin lähteiden mukaan alkanut 50-luvulla, toisten tutkijoiden mielestä jo paljon aiemmin, teollistumisen aikoihin 1800-luvulla. Ydinajatus kuitenkin on, että tällä aikakaudella ihminen on jättänyt maapalloon peruuttamattomia jälkiä, aiheuttanut toiminnallaan geologisia muutoksia.

– Antroposeenin aikana ihminen on alistanut maapallon omaan käyttöönsä siinä mitassa, että perinteinen ero ihmisen ja luonnon välillä on jo kadonnut. Se on hyötysuhde, olemme riistäneet ympäristöä. Juuri tämä on teoksessa keskeistä, juuri tästä kysyn ja esitän ehdotuksia. Nykytanssi tarjoaa kiinnostavan tavan tarkastella aihetta. Näkökulmani ei ole journalistinen, jossa tutkittaisiin informaatiota, eikä dokumentaarinen, jossa kuvattaisiin faktaa. Se ei ole teatraalinen, jossa esitetään jotain, eikä kuvataiteellinen, jossa olisi kolmiulotteista pintaa. Se ei ole video tai elokuva. Se on livetapahtuma, jonka osaksi voi mennä. Tuli muuten hiki, kun pyysit kuvailemaan teosta nykytanssin näkökulmasta! Tanssi on Suomessa usein jotenkin vaikea sana.

Outoa, kun ajattelee, että tanssi on kuitenkin taiteenlajeista se, joka on kaikkein helpoin ottaa intuitiivisesti vastaan. Se on universaali, kehollinen kieli, joka synnyttää kaikissa jonkun reaktion tai tunteen.

– Ehkä se johtuu perinteestä, joka tanssiin helposti kaadetaan. Suomessa on aina ollut hyvin tarkka seula, että millaista tanssin täytyy olla. Ajatellaan, että sen täytyy olla tietynlaista.

Tiesin, että baletissa on tiukka traditio, mutta onko nykytanssissa vastaavaa?

– On ja ei. Tällä hetkellä on paljon ihmisiä, jotka haluavat kyseenalaistaa ja laajentaa sitä, mikä on hyvä asia. He eivät ajattele, että pitäisi tehdä tietyn näköistä, formalistista liikekuviota, vaan tehdään sillä keholla jotain toisella tavalla. Mutta sitä ei juuri kommunikoida isolle yleisölle tai heille, jotka eivät tiedä siitä mitään. Tässä taas mennään median valtaan tai valtaan ylipäänsä: kuka saa tilaa? Suomessa on perinteisesti haluttu määritellä tanssia laadun kautta ja määritelty myös laatu tietynlaiseksi.

Onko yksi laadun mittari juuri se uskollisuus traditiolle? Että se on hyvää ja relevanttia, jos se on sitä mitä on aina ollut ja pysyy ikäänkuin formaatin sisällä? Ja kaikki mikä tulee marginaalista on vierasta?

– Niin, katsotaan, että se mikä tulee niinsanotusta marginaalista ei ole ikäänkuin laadukasta. Että ne eivät osaa, koska eivät tee niin kuin on aina tehty. Nyt tietysti yksinkertaistan. Mutta tämä syö sitä, että uudet asiat voisivat puhutella ihmisiä. Toimintakentän sisäsiittoisuus on vaikuttanut siihen, että uudet ihmiset eivät löydä kovin helposti mukaan. Ilolla seuraan nyt tätä sulkeutuneen kentän aukeamista.

Ilman sinun kaltaisia uudisraivaajia mitään uutta ei ikinä syntyisi eikä mikään kehittyisi. Edelläkävijän rooli on vaan usein tosi epäkiitollinen. Sulla on takana 40 vuoden taiteilijaura, joka on vahvasti yhteiskunnallisen aktivismin värittämää. Saanko kutsua sua suomalaisen nykytanssin Patti Smithiksi?

– Senkun! Olen todella otettu! Rouva Smith on yksi suuria idoleitani.

Palataan vielä sun työhön. Elääkö ja kypsyykö teos vielä paljonkin harjoituskauden aikana?

– Olen tehnyt paljon ajattelutyötä ja suunnitellut rakenteen, eli teoksen muodon, selkeästi päässäni ennen harjoituskauden alkua, joten olen itse hyvin valmis. Mutta kun tulemme tänne harjoitussaliin, ei ole mitään. Vain tyhjää tilaa ja muutama tyyppi. On jännää nähdä miten se alkaa lihallistua ja konkretisoitua niihin ihmisiin ja esineisiin ja miten se alkaa vähitellen muuttua kolmiulotteiseksi.

Tapahtuuko siinä odottamattomia asioita?

– Kyllä! Siinä sitten johdattelen ja ohjaan sitä, mutta sen konkreettisen, fyysisen muodon täytyy myös antaa tapahtua. En usko enkä ole tehnyt pitkään aikaan koreografista tanssia, jossa näytän, että tällaisia liikkeitä me tehdään, vaan lähdemme liikkeelle teemoista ja merkityksistä, joista kehittyy tietynlainen tekniikka, joka on ominaista sille teokselle. Se on aina uniikkia. Se ei koskaan toista itseään samalla tavalla, vaan elää siinä tilanteessa joka kerta. Jos alkaa päsmäröidä niiden pari vuotta hiottujen suunnitelmiensa kanssa, sehän pilaa kaiken.

Tarvitseeko nykytanssista tietää jotain nauttiakseen siitä?

– Ei yhtään mitään! Teosta tehdessä pyrkimys on, että se ei ole tietokirjan kanssa katsottava, vaan se välittyy kenelle tahansa. Meillä on ollut täällä omissa tiloissa esityksiä, ja kerran tänne eksyi eläköitynyt sähköasentaja. Hänestä tuli ihan fani, kävi paljon esityksissämme ja jäi aina esityksen lopussa keskustelemaan siitä mitä oli kokenut. Hänellä ei ollut tanssista yhtään mitään ennakkotietoa.

Ei tarvitse pelätä ymmärtävänsä väärin. Sehän on opittu asia, että pitäisi aina ymmärtää, mutta eihän musiikkiakaan sillä tavalla YMMÄRRETÄ, vaan siihen mennään ja eläydytään ja se voi merkitä yhdelle yhtä ja toiselle jotain ihan muuta. Ymmärtäminen ei ole itseisarvo. Kannattaa tulla avoimin mielin ja antaa itsensä kokea mitä kokee. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Tavoite ei ole, että esitys on kaikkien mielestä KIVA tai IHANA.

Niin, ei taiteen tavoite ole, että kokijassa herää pelkkiä positiivisia tunteita. Taide voi sysätä liikkeelle myös epämukavia tai vaikeita ajatuksia ja tuntemuksia.

– En ole kiinnostunut itseisarvollisesta mässäilystä, mutta henkilökohtaisuus – tai ilmastotilanne voi olla myös kipeää tai vaikeaa. Nykytaide elää aina ajassaan ja kommentoi ajankohtaisaiheita. Joskus se voi olla häiritsevää.

On tervettä ja tarpeellista altistaa itsensä sille. Siten herää kysymyksiä ja syntyy keskustelua. Samalla laajenee ymmärrys itsestä osana tätä maailmaa.

– Ja samalla ilmapiiri muuttuu. Siitä ei ole kymmentä vuottakaan, kun lehdistötiedotteeseen ei voinut kirjoittaa, että teos on feministinen. Se oli ihan kirosana, kuulosti ihmisten korvaan väkivaltaiselta. Se on ihan vasta viime vuosikymmenen loppupuolella muuttunut normaaliksi osaksi keskustelua. Sitä ei tule ehkä tänä päivänä ajatelleeksi, että se on aika uusi normaali.

Kiitos Sanna tuhannesti kiinnostavasta keskustelusta! Se oli todellisuudessa paljon pidempi ja polveilevampi, ja olisi varmaan jatkunut tuntitolkulla, jos olisi ollut aikaa. Odotan kovasti teosta, josta olen nähnyt vasta kuvia sekä trailerin. Kannattaa kurkata! Pidän rätisevästä jännitteestä, joka tihenee kohti apokalyptisiä sfäärejä. Toivottavasti näemme myös mahdollisimman monet teistä Kansallisteatterissa elokuussa! Näytöksiä on kaksi ja liput maksavat 32-38€: klikkaa tästä suoraan lipunmyyntiin. Nopeat syövät hitaat, näytöksiä on todella vain nämä kaksi.

PS. Lisää teoksesta tässä Voima-lehden haastattelusta.

MUSTAVALKOISET HARJOITUSKUVAT JARNO JUSSILA, SANNA KEKÄLÄISEN KUVA STELLA HARASEK JA VIRALLISET PRESSIKUVAT UUPI TIRRONEN