Kuulun siihen ihmisjoukkoon, jolle poikkeustila tuli tarpeeseen. Älkää ymmärtäkö väärin, en ajattele, että kylläpä pandemia tarjosi meille kivan hiljentymis- ja hyvinvointiretriitin. Tiedän kuinka paljon se on kylvänyt ympärilleen surua ja stressiä, miten monia se on kohtuuttomasti kuormittanut. Lähipiirimme on ainakin toistaiseksi pysynyt terveenä ja siitä olemme tietysti kiitollisia, mutta taloudellisesti kevät on ollut katastrofi meidänkin yrittäjäperheessä. (Kertoo toki minun etuoikeutetusta asemastani, että minulla on kaikesta huolimatta mahdollisuus keskittyä tilanteen valoisiin puoliin.)

Silti tarvitsin tämän kaiken. Äkillisesti hiljentyneen arjen keskellä huomasin kuinka täyttä elämäni on ollut, viime aikoinakin, vaikka olen kuvitellut hidastaneeni tahtia ja karsineeni kalenterista kaiken liikenevän. Silti kaikkea oli liikaa. Töitä, tapaamisia ja tapahtumia, sosiaalisia menoja, harvat keskittymisen hetket katkaisevia puhelinsoittoja ja sitä kummallista korvienvälistä kohinaa, joka on seurausta siitä kun on liikaa langoilla, aina tavoitettavissa, koko ajan pää täynnä työasioita, ei ikinä oikeasti vapailla.

Pääsääntöisesti pidän kaikista asioista, joita teen. Mutta kivatkin asiat kuormittavat. Huomasin vasta nyt kuinka paljon tarvitsenkaan taukoja, sellaisia kun ei tarvitse olla näkyvissä tai saatavilla ollenkaan. Päiviä, kun olen olemassa vain itseäni ja läheisiäni varten.

Keväästä tuli taloudellisen paineen takia töiden puolesta niin kiireinen, etten tiedä miten olisin selvinnyt siitä, jos töiden ohella muu arki olisi rullannut normaalisti. Onneksi ei ollut tapahtumia, aikaa ei mennyt palavereihin matkustamiseen, sai vain keskittyä tekemään kaiken minkä oli luvannut. Tekemistä oli lähes koko ajan liikaa, mutta nautin silti päivistä, kun mikään tai kukaan ei keskeyttänyt.

Vaikka ehdin jo raivopäissäni kaivata kodin ulkopuolista elämää, huomaan etten olekaan siihen vielä valmis nyt kun kaupunki on muutamassa päivässä herännyt eloon ja kadut täyttyneet ihmisistä. Suhtaudun epäilevästi täpötäysiin terasseihin, ei kiinnosta yhtään ryysiä sekaan. Hilpeässä humalassa halailevista ihmisistä ei ikinä arvaisi, että käynnissä on yhä globaali pandemia. Ei se ole vielä ohi.

Punavuoren koko kesän kestävät festarit ovat virallisesti alkaneet. Lähimmässä puistossa notkuu satoja ihmisiä yömyöhäiseen, nurmikko lainehtii roskia, tyhjiä pulloja ja puoliksi syötyä noutoruokaa. Kierrän puiston kaukaa, mutta koko Punavuorta ei voi kiertää, jos sattuu asumaan sen ytimessä. Kaduilta kantautuva musiikki ja puheensorina ei haittaa, sehän kuuluu kaupunkiin, mutta piittaamattomuus kiristää pinnaa. Heräsin aamuviideltä meteliin: joku paiskoi ikkunan alla lasipulloja sille samalle kadulle, jonne astuisin muutaman tunnin päästä koiran kanssa. Olen villin nuoruuden, juhlien ja kesäyön jatkojen suuri kannattaja, mutta tätä en tajua. Maailmassa, jossa voi olla mitä vain, miksi olla ääliö?

Oma elämäni on palannut kohti jonkinlaista uutta normaalia, käyn kerran viikossa turvavälijoogassa, piipahdan kirppiksillä ja taidenäyttelyissä, näen viimein ystäviäni. Se on ihanaa, mutta olen aivan poikki. Kiireisestä työputkesta ilman kunnollisia vapaapäiviä, kahdesta ikkunan takana humisevasta rakennustyömaasta, näistä viikoista joihin hiipii taas tekemistä enemmän kuin mihin voimavarani tällä hetkellä riittävät.

Edelleen pitää karsia. Edelleen pitää hidastaa.

En halua takaisin kaikkea mitä oli. Haluan joka puolelle levittäytyvän sirpaleisen arjen sijaan poikkeusajan rauhalliset työpäivät, kun sain istua alas aamulla, tehdä töitä keskeytyksettä lounaaseen asti, jatkaa iltapäivällä ja lopettaa, kun oli valmista.

Onkohan tämä joku salakavala aikuistumisen merkki, että huomaa tarvitsevansa mielenterveytensä vuoksi juuri niitä säännöllisiä rytmejä ja rutiineja, joiden TYLSYYTTÄ JA TASAISUUTTA vastaan on koko elämänsä ajan taistellut.

Tahdon myös vapaapäiviä, taukoja, vapaita viikonloppuja. Miksi se on niin vaikeaa, vaikka olen kokenut tämän monta kertaa ja tiedän tasan tarkkaan kuinka tärkeää palautuminen on? Miksen pääse eroon ajatuksesta, että kaikki luhistuu, jos minä en koko ajan tee tee tee? Yhä näköjään harjoittelen. Itsepä olen puhunut keskeneräisyydestä, siitä kuinka omista toimintamalleista poisopettelu ei ole mikään yksittäisestä oivalluksesta syttyvä valaistuminen ja selviytymistarina, vaan tuskallisen hitaasti etenevä prosessi. Kaksi askelta eteen ja yksi taakse, satunnainen sivuluisu, vähän kompuroiden takaisin kurssille.

Mitä kovemmin kaupunki kohisee, sen enemmän ikävöin Lappiin. Ajattelen syreeneitä, niittyjä talon ympärillä, marjapensaita ja metsänreunaa, saunanpesää joka syttyy rätisten. Suuntaamme sinne juhannukseksi enkä ole ikinä odottanut sitä näin paljon. Ja nyt kun tiedän, että saamme olla elokuuhun asti keskellä hiljaisuutta, yritän nauttia tästä horroksestaan heränneestä kaupungistakin nämä viimeiset viikot ennen lähtöä kesäsiirtolaan.

Kuvat ovat viime sunnuntailta, kun lojuimme koko iltapäivän Tähtitorninmäellä, puistossa joka levittäytyy Helsingin yliopiston vanhan observatorion ympärille ja muodostaa tiheine puineen suojaisan turvapaikan. Jarno soitti kitaralla toisiinsa kiertyviä melodioita, minä luin kirjaa, koira söi kärpäsiä ja kerjäsi maistiaisia eväistämme. Siellä tavoitin sen, kaupungin jota rakastan, tauon joita tarvitsen. Sitä kohti. Sitä lisää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA