Kevään ensimmäinen lämmin päivä osui huhtikuiselle tiistaille. Emme malttaneet istua sisällä tietokoneen äärellä, joten siirsimme päivän työt iltaan, hyppäsimme pakuun ja huristelimme Nuuksion kansallispuistoon koirien kanssa. RETKELLE, koska retkeily on parasta. No, retkeily on oikeastaan suurimmaksi osaksi tekosyy syödä eväitä, joten pakkasimme reppuun vesipullon lisäksi sekä ihmisille että pienille koirille syötävää.
Paku hyrisi mielissään, kun kurvasimme liikkeelle Punavuoresta. Kalenterin tyhjennettyä työmenoista se on pääasiassa seissyt toimettomana kadulla ja ollut Jarnon mukaan “selvästi onneton”. (Minun mielestäni pakulla on ollut kyllä kaikenlaista jännittävää ohjelmaa kuten vuosihuolto ja katsastus, jonka läpäiseminen oli jo itsessään yhdenlainen juhlan aihe. Ei se nyt toki mikään huviretki ollut.)
Nuuksiossa ei ollut keskellä arkipäivää ruuhkaa, ainakaan vielä muutama viikko sitten (nyt lämpötilojen hipoessa kesäisiä lukemia on varmasti enemmänkin porukkaa liikenteessä). Haukkalammen parkkipaikalla oli kyllä paljon autoja, mutta alue on valtava, sisääntuloväyliä ja reittejä riittää, järviäkin siellä on yli kolmekymmentä, joten polulla ei tullut montaa ihmistä vastaan. Ainoastaan tulentekopaikalle oli kertynyt isompi joukko väkeä, jonka kiersimme kaukaa. Hassua miten vaistomaista väkijoukkojen välttelystä on tullut viime kuukausien aikana. Saa nähdä miten se vaikuttaa, kun kesäkuun alussa rajoituksia aletaan purkaa.
Nuuksio ei ole meille tuttu entuudestaan, joten tutkiskelin matkalla netistä kansallispuiston reittivaihtoehtoja ja valitsin sieltä meille Haukankierroksen, joka vaikutti sopivalta muutaman tunnin matalan kynnyksen retkeilyyn. Se oli superkiva: maisemat vaihtelivat havuneulasten peittämistä poluista ja tiheästä korpimetsästä kaislikkoiseen rantaan ja korkeisiin kallioihin, joilta on upeat näkymät pienelle järvelle. Jotenkin hullua, että puolen tunnin ajomatkan päässä pääkaupungin keskustasta voi olla tällainen paikka.
Reitin varrelle osui yksi jyrkempi nousu kalliota pitkin kiemurtelevien portaiden muodossa, mäyräkoirat kipusivat sen portaiden vierestä. Lähes 9-vuotiaiksi rouviksi siskokset ovat yhä yllättävän ketteriä, mutta ketteryydestä huolimatta koirien kanssa retkeily on kyllä hidasta hommaa. Ne menevät metsästä vähän sekaisin ja haluavat nuuhkia jokaista juurakkoa, käpyä, kiveä ja puolukanvarpua. Luna tahtoo tutkia kaikki ojat, purot ja lammet, ja raahata kaikki vedestä löytämänsä kepit kuivalle maalle. Välillä pitää pysähtyä kieriskelemään sammalmättäällä.
Pysähdyimme reitin korkeimpaan kohtaan kallioiden päälle pitämään evästauon. Metsällä on sellainen vaikutus, että tunnissa tulee jo kauhea nälkä, vaikka olisi juuri syönyt kotona. Meillä oli termoskannullinen kahvia, pieni pahvitötterö kauramaitoa, tuoreet korvapuustit, pähkinöitä ja hedelmiä sekä koirille purukepit. Saivat kyllä maistaa myös banaania, joka on niiden mielestä suuri herkku.
Havunneulasten peittämistä metsäpoluista tulee aina lapsuus mieleen, vaikka ne neulaset olivatkin toisella puolella maailmaa. Rakastan sitä tuoksua, ja sitä miten pehmeältä polku tuntuu jalkojen alla. Se maadoittaa kiinni johonkin, joka on ollut olemassa ennen minua ja tulee olemaan myös minun jälkeeni.
Oma retkeilyasu nauratti. Olen haahuillut viikkotolkulla joogahousuissa, villapaidassa ja parkassa, mutta sen kerran kun tuli lähdettyä kotikulmia pidemmälle ulkoilemaan, puin sitten mekon ja sukkahousut ja nahkatakin ihan siitä riemusta, että jotain tapahtuu. Mutta mikäs siinä, aurinkoisella kelillä nyt kuljeskelee muutaman tunnin metsässä ilman sen kummempia ulkoilutamineita. Tukevat kengät toki oli.
Luna kävi heittämässä talviturkin heti kun Jarnon silmä vältti, ehdin onneksi napata kuvan tältä metrin mittaiselta uintimatkalta. Onnistunut retki, parempi mieli! Nuuksio on upea, suuntaamme sinne ehdottomasti toistekin. Ehkä ensi kerralla vähän pidempi reitti. Ja enemmän eväitä.
Kävimme alkukeväästä katsomassa Rivierassa ranskalaisen leffan, joka jäi lepattamaan ajatuksiin pitkäksi aikaa. On olemassa elokuvia, jotka samaan aikaan lumoavat, hengästyttävät ja häiritsevät. Portrait of a Lady on Fire, käännösnimeltään Nuoren naisen muotokuva, on juuri sellainen.
Céline Sciamma on käsikirjoittanut ja ohjannut 1700-luvun Ranskaan sijoittuvan elokuvan, jonka pääosassa nähdään Noémie Merlant ja Adèle Haenel. Nuori taiteilija Marianne saa oudon toimeksiannon: maalata muotokuvan nuoresta Héloïsesta tämän tietämättä. Héloïse ei tahdo tulla ikuistetuksi muotokuvaan ennakoiden, että maalauksen tarkoitus on sinetöidä äitinsä hänen varalleen kaavailemat naimakaupat. Niinpä Marianne teeskentelee saapuneensa syrjäiselle bretagnelaiselle saarelle Héloïsen seuralaiseksi, painaa tämän piirteet mieleen pitkien kävelyretkien aikana ja maalaa muotokuvaa salaa öisin. Tunnelma tihenee, mutta naisten väliin syntyvää suhdetta varjostaa tietoisuus siitä, että yhteinen aika tulee Héloïsen häiden lähestyessä pian päätökseensä.
Upea elokuva on poikkeuksellinen monin tavoin, esimerkiksi kuinka se kuvaa naisia naisten silmin. Menneisiin aikakausiin sijoittuvat elokuvat keskittyvät usein kuvaamaan tapahtumia miesten kirjoittaman historian kautta. Jos niissä kuvataan naisten elämää, se tehdään tyypillisesti miesten silmin, miesten määrittämien roolien kautta. Jonkun vaimo, äiti, tytär. Tässä tarinassa miehet vilahtavat vain sivuosissa ja kamera tarkastelee päähenkilöitään – nuoria naisia – toistensa silmin, uteliaasti ja intensiivisesti, pysähtyen yksityiskohtiin, joita näkee elokuvissa harvoin. Samalla elokuva antaa välähdyksen siitä millaisia vaihtoehtoja naisilla oli ja ei ollut 1700-luvun Ranskassa.
Hiljaisen elokuvan äänimaisema muodostuu enimmäkseen rätisevästä takkatulesta ja aaltojen kohinasta. Siinä on epätavallisen vähän musiikkia, mutta musiikilla on silti suuri merkitys. Leffan muutamat musiikkikohtaukset ovat sitäkin väkevämpiä, yhdestä sain sen sortin pakkomielteen, että valvoin yöllä tutkien sitä internetistä. Ja vieläkin alkaa pakahduttaa rintaa ja kuristaa kurkkua, kun ajattelenkin elokuvan loppua, jossa ei varsinaisesti tapahdu mitään, mutta silti kaikki on läsnä ja vyöryy päälle yhtäaikaa. Siinä suhteessa se muistuttaa yhtä viime vuosien suosikkielokuvaani, Call me by your name. Mutta eipä spoilata!
Nuoren naisen muotokuva on myös hätkähdyttävän kaunis elokuva, jonka jokainen kohtaus näyttää maalaukselta. Vahvasti visuaalisessa, hiljaisessa kontekstissa dialogi tuntuu sitäkin terävämmältä ja yhteiskunnallisemmalta. Sciamman ohjaus on moderni, feministinen, taitava ja tarpeeksi tiukka pitääkseen otteessaan loppuun asti.
Elokuva ei suinkaan tehnyt suurta vaikutusta vain minuun: siitä tuli Cannesin elokuvajuhlien suursuosikki ja se palkittiin parhaasta käskirjoituksestaan. Kriitikot ovat hehkuttaneet elokuvaa ympäri maailman, kutsuneet sitä 2000-luvun Pianoksi ja puhuneet sukupolvikokemuksesta.
Suunnittelin leffan nähtyäni kirjoittavani aiheesta, mutta lyhyesti sen jälkeen teatterit menivät kiinni, joten tuntui turhalta hehkuttaa elokuvaa, jota kukaan ei voisi kuitenkaan nähdä. Mutta joskus asiat järjestäytyvät toisella, ehkä vielä paremmalla tavalla. Olemme nimittäin aloittaneet yhteistyön Cinemansen kanssa: pieni elokuva-alan yritys maahantuo ja levittää huolella ja rakkaudella valittuja elokuvahelmiä, joiden joukossa on monta viime vuosien kiinnostavinta elokuvaa: Les Misérables, The Peanut Butter Falcon, Loving Vincent, Kesä, The Handmaiden ja moni muu. Kurkkaa nettisivuilta koko upea listaus. Pakko ihailla pienen tiimin kykyä poimia valtavasta, globaalista tarjonnasta juuri ne, joita suomalaisen elokuvan ystävän ei missään nimessä kannata missata.
Yhteistyömme tarkoitus on tulevan vuoden aikana nostaa esiin kiinnostavia elokuvia, jotka puhuttelevat minua ja Jarnoa, ja sen myötä toivottavasti myös mahdollisimman monia teistä. Iloitsen suuresti mahdollisuudesta työskennellä näiden taiteellisesti kunnianhimoisten teosten eteen, sillä taideleffat jäävät Suomessa usein aivan liian vähällä huomiolle siihen nähden mitä ansaitsisivat. Uskon, että niistä nauttisi paljon suurempikin yleisö, jos tieto vain tavoittaa heidät.
Erityisen fiiliksissä olen siitä, että ihan ensimmäiseksi on vuorossa juuri Nuoren naisen muotokuva. Se on nimittäin tänään saapunut moniin videopalveluihin ja helsinkiläisten iloksi elokuvasta on tulossa nyt myös vielä yksi näytös Rivieraan kesäkuun alussa. Riviera on Kalliossa sijaitseva pieni ja tunnelmallinen korttelikino, yksi ehdottomista lempipaikoistamme käydä katsomassa leffoja, sillä penkkirivien sijaan leffoja katsotaan muhkeissa nojatuoleissa ja elokuvan ohessa voi nauttia lasin viiniä ja kevyttä naposteltavaa. Riviera on ollut muiden teattereiden lailla nyt kevään ajan kiinni, mutta aukeaa 1. kesäkuuta ja liput näytöksiin saapuvat myyntiin aivan näillä näppäimillä, kun uudistunut salikartta on valmis.
“Meidän palvelu uudistuu ja ollaan annettu paljon aikaa ja rakkautta miettiessämme, miten tehdä Rivierasta mahdollisimman turvallinen tinkimättä asiakkaiden nautinnosta”, kerrottiin Rivierasta. “Salia väljennetään niin, että paikkoja on vain 40, kaikilla sohvilla ja nojatuoleilla on runsaasti tilaa ja niihin pääsee kulkemaan mukavasti turvavälit säilyttäen. Tapakset, cocktailit ja muut leffaherkut pystyy ostamaan verkosta ennakkoon ja ne saapuvat valmiiksi paikalle ennen elokuvan alkua. Näytösten välistä aikaa pidennetään ja oman paikan löytämistä helpotetaan, jotta siirtyminen saliin on mahdollisimman sulavaa. Kesäkuun ohjelmistoon on poimittu meidän yleisön toiveita – niin talvella “kesken” jääneitä leffahelmiä kuten Nuoren naisen muotokuva kuin klassikoitakin – ei malteta odottaa että päästään taas näyttämään elokuvia!”
Halusimme ehdottomasti nähdä elokuvan uudestaan tätä juttua varten, joten järjestimme leffaillan ystävämme Mikon kanssa hänen valokuvastudiollaan. Ei se nyt mikään Riviera ole (anteeksi Mikko), mutta se on osoittautunut aiemminkin loistavaksi leffakatsomoksi: tila on tyypillisen studion tapaan korkea, leffan saa projisoitua taustakankaaseen ja studiolta löytyy iso sohva, jonka voi työntää kankaan eteen. Siihen mahtuu just sopivasti kolme ihmistä ja kaksi mäyräkoiraa (vaikka mäyräkoirat omistavat mielestään sohvan ja haluaisivat vallata suurimman osan siitä itse). Täydellinen ratkaisu odotellessa, että pääsee vihdoin takaisin teattereihin.
Olimme kaikki nähneet elokuvan jo aiemmin eikä ympärillä ollut salillista muita häiriintymässä hölötyksestä, joten oli hauskaa samalla jutella elokuvasta.
Puhuimme puvustuksesta. Mietin ääneen miten ahdistavaa olisi kulkea joka päivä korsetilla kuristetussa raskaassa, kahisevassa puvussa, jota en pystyisi kunnolla edes pukemaan päälle omin voimin. Mikko koki asian täysin päinvastoin: hänellä on tarve sellaisille vaatteille, jotka laittavat ihmisen paikoilleen. “Raskaalle liikehdinnälle. Kun liikuttaa jalkaa, koko vaate liikkuu. Haluan tuntea mun ääriviivat.”
Jarno rakasti elokuvan alun latausta: “Kun ne vaan pälyilee toisiaan eikä tiedä miten suhtautua. Paljon VIIPYILEVIÄ KATSEITA.” Mikko huomautti, että loputtomat katseet ja niiden intensiteetti tuo mieleen Tom Of Finlandin taiteen, jossa katseet ovat nimenomaan kaikkein eroottisin osa. “Jep”, sanoi Jarno. “Mutta suudelkaa jo!”
Kun Marianne otti luonnoslehtiönsä esiin muiden nukahdettua, Jarno ilahtui: “Aivan kuin sinä, muut jo nukkumassa, niin vielä vähän töitä. Jos mä nyt IHAN vähän vielä tästä.”
Elokuvassa on kohtaus, jossa Héloïse ja sisäkkö Sophie toisintavat kuin sanattomassa yhteisymmärryksessä päivällä sattuneen tapahtuman, jotta Marianne saa maalata sen. (Jätän nyt mainitsematta tarkemmin mistä on kyse, jotta en paljasta liikaa juonesta.)
“Ihanaa miten ne alkoi hirveällä vimmalla järjestää tuota skenaariota. Että nyt toistetaan ja maalataan tämä. Se tarkoittaa, että on tärkeää näyttää, että tämä tapahtui. Se on mun mielestä aivan äärettömän feministinen teko.”
Kiinnostavaa muutenkin miettiä millainen on ollut kuvan merkitys tähän aikaan, hetkeä ennen valokuvauksen historian alkuhämärää, kun tavallisilla ihmisillä ei ollut mitään muuta visuaalista tapaa jäljentää tai taltioida todelisuutta kuin piirtää tai maalata. Elokuvassa muotokuvalle muodostuu monenlaisia kerroksia, eikä niitä ole vain yksi, niitä syntyy monia, jotkut jaettavaksi, toiset hyvin yksityisiksi.
Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että elokuvan casting on harvinaisen hienosti onnistunut.
“Niin erilaisia nuo naiset”, Jarno sanoi. “Ja silti tuo jännite heidän välillään. Heloise on niin traaginen. Onkohan hän oikeastikin tuollainen vai onko hän vain niin hyvä näyttelemään. Minäkin haluaisin tuollaiset uneliaat, surulliset silmät. Onko mulla?”
“Sulla on puppy eyes.”
Puppy eyes muisteli kuinka hänelle tuli ensimmäisellä katsomiskerralla itku elokuvan loppukohtauksesta.
“Kaikki tuntui niin epäreilulta. Se oli niin raastavaa. Ei noin saisi olla.”
Mikko oli eri mieltä.
“Mulle tulee taas samanlainen olo kuin siitä Aale Tynnin runosta: pane arkkuun kappale niiden sydämistä, joita rakastat. He antavat sen kyllä anteeksi, jos sillan rakennat. Se ei ollut tarkoitettukaan niin, että tässä ollaan ikuisesti yhdessä, se oli vain kappale joka sujautettiin sinne arkkuun.”
Elokuvan loppu on tavallaan nähtävissä kaiken aikaa, se on kudottu tarinaan pitkin matkaa ja vertautuu Orfeuksen myyttiin: kreikkalaisen mytologian mukaan Orfeus menentti Eurydiken kuolemalle, koska kääntyi katsomaan rakastettuaan manalan portilla, vaikka toisin oli sovittu. Elokuvassa naiset keskustelevat siitä, tulkitsevat että se oli runoilijan, ei rakastuneen valinta. Orfeus valitsi rakkauden sijaan muiston rakkaudesta.
“Kaikessa mahtavuudessaan outo, outo, outo elokuva”, Mikko totesi elokuvan lopussa. “Esimerkiksi se asetelma, että minä maalaan sinut salaa. Ja se ohjaajan hyvin määrätietoinen valinta, että musaa ei ole.” Ja sitten kun musiikkia on, se on niin voimakas että taju lähtee! Se kohtaus, jonka musiikki syösti minut pakkomielteiseen googlaukseen, osuu elokuvan keskivaiheille ja kiinnittyy hetkeen, jossa jokin liikahtaa, tunnelma muuttuu ja kaikki aistivat sen samaan aikaan. Tulen ympärille kokoontuneet naiset alkavat laulaa, mutta se on enemmän rytmikäs loitsu kuin laulu (olisipa suomenkielessä joku käännös sanalle chant). Jos sinäkin elokuvan nähtyäsi janoat tietää kohtauksesta enemmän, lue tämä ohjaajan haastattelu.
Ja hei, aina kannattaa myös toivoa elokuvaa oman lähiteatterinsa ohjelmistoon, joko henkilökunnalta tai sähköpostitse, jos haluaa nähdä esimerkiksi tämän tai jonkun muun kankaalta! Kaikki Suomen leffateatterit pyrkivät huomioimaan yleisötoiveita ohjelmistonsa suunnittelussa.
Mutta nyt, voitteko kaikki mennä katsomaan elokuvan, jotta voimme keskustella siitä! Vai oletko jo nähnyt elokuvan? Sana on vapaa kommenttilootassa!
Hyvää päivää, radiohiljaisuudesta kajahtaa! Ei ollut tarkoitus pitää pitkää päivitystaukoa. Olen säätänyt ja kirjoittanut muita juttuja, mutta on tässä muutakin, ei mitään vakavaa, pientä kitkaa vaan minun ja todellisuuden välillä.
Tiedättekö sen olon, kun ei pysty keskittymään mihinkään, on koko ajan kuuma tai kylmä, päätä vähän jomottaa, mikään ei huvita, peilikuva näyttää kaamealta ja jotain pitäisi tehdä, mutta millään ei jaksa?
Toukokuinen aurinko tulvii sisään verhottomista ikkunoista, paistattelee röyhkeästi suoraan työpöydälle, heijastuu tietokoneen näytöltä ja sokaisee. Minähän rakastan valoa ja kaipaan sitä lakkaamatta silloin kun sitä ei ole. Nyt se vaan ärsyttää, siirtelen kuumenevia kovalevyjä pois auringosta ja uhkailen teippaavani viltit ikkunoiden eteen, jotta saan murjottaa hämärässä.
Pölykin vituttaa, kirjoitin eilen Annalle Hankoon. Miksi sitä onkin joka paikassa ihan koko ajan! Juuri eilen imuroimme ja taas on vieno pölykerros kaiken yllä!
Katuvalo heijastuu öisin makuuhuoneen ikkunoiden yläruuduista kaapin päälle.
Eniten riepoo, että naapurissa on kaksi isoa rakennustyömaata, jotka aloittavat mekastuksen ja poraamisen aamuseitsemältä. Humina on siellä kun herään ja kohisee ympärillä iltaan saakka. Jos avaa ikkunan, huoneessa ei kuule edes puhua. Kun se vihdoin loppuu, huoneet kaikuvat omituisesti ja päässä käy surina.
Kuulin, että työmaista ainakin toinen – se, jonka vuoksi puolet kadusta on suljettu satametristä nosturia varten – jatkuu pitkälle ensi vuoteen ja aloin välittömästi harkita muuttoa tästä hirveällä vaivalla remontoidusta kodista.
Huomaan, että Lapissa olemisesta on tullut viimeisen parin vuoden aikana monella tapaa tärkeää. Yksi niistä on se, että pääsee välillä pakoon tätä kaikkea. Täällä elämä alkaa heti kun astuu ovesta ulos. Pohjoisessa saa olla hiljaa keskellä ei-mitään. Tarvitsen molempia. Molemmat ovat tärkeitä.
Kaipaan samaan aikaan sekä Lappiin että jonkun sykkivän klubin ahtaalle tanssilattialle unohtamaan itseni ihmisten keskelle. Ehkä olen vain vähän väsynyt tähän viiden vuoden mittaiseksi venyneeseen maaliskuuhun, olemaan enimmäkseen ihan koko ajan kotona. Tapahtuisipa jotain, ihan mitä tahansa. Päivät ovat sulaneet tasapaksuksi, tahmeaksi puuroksi, jota rytmittää vain sään vaihtelut. Sataako vai paistaako? Vaiko kenties molempia samaan aikaan? Ihan kuin kevätkin olisi unohtanut mihin tahtiin olisi tarkoitus lämmetä. Elämme jo toukokuun loppua ja puihin on puhjennut lehdet, mutta kuljin pari päivää sitten vielä talvitakissa, koska ulkona oli täsmälleen sama sää kuin marraskuussa.
Mitä pitää tehdä? Ehkä ei pidä tehdä yhtään mitään. Monesti silloin kun kaikki ärsyttää ja uuvuttaa ja tekee mieli pistää koko elämä ranttaliksi, kannattaa vaan lähteä kävelylle ja mennä sen jälkeen nukkumaan. Yleensä silloin tarvitsee eniten juuri sitä. Raitista ilmaa keuhkoihin ja korvien väliin. Ja lepoa.
Kun tänään lähdin koiran kanssa ulos, olikin yhtäkkiä kesä. Haimme kahvin, koira istahti viereen ja siristeli silmiään auringossa. Joku kulki ohi shortseissa ja sandaaleissa. Villainen kaulahuivini alkoi tuntua ylimääräiseltä. Monta viikkoa jatkunut raivo alkoi tuntua tarpeettomalta.
Real life is messy. Ajattelen sitä usein. Kaikki me rämmimme keskeneräisinä yksilöinä tässä epätäydellisessä maailmassa. Kaikki tulee aina olemaan kesken ja minusta se on lohdullista. Ei ole olemassa päätepistettä, jossa olemme vihdoin valmiita. Riittää, että rämpii eteenpäin.
