Olen tänään kumonnut päässäni tukun turhanpäiväisiä kliseitä.
Kuten sen, että onni syntyy pienistä asioista. Kesän ensimmäisistä pioneista ikkunalaudalla, aamukasteesta paljaiden jalkojen alla, hyvästä kahvista. Hyvän kahvin merkitystä mitenkään aliarvioimatta sanon vaan, että tämä on maailmankaikkeuden suurin HUIJAUS.
Onni syntyy juurikin isoista asioista. Kuten siitä, että on työ, jonka tekeminen tuntuu järjelliseltä tavalta kuluttaa tätä yhtä elämää. Ihmissuhteista, joissa saa saman verran kuin antaa. Siitä, että oma ja läheisten terveys on tallessa. Että öisin ehtii nukkua, että keho liikkuu ja sitä saa liikuttaa, että happi virtaa keuhkoissa molempiin suuntiin. Aivan kaikki muu on plussaa. Pionit ikkunalaudalla ovat ihania ja minäkin rakastan aamukastetta, mutta niistäkin nauttii enemmän, jos ne suuret linjat – perusasiat – ovat kunnossa.
Sitten. En tiedä kuka vatipää sanoi ensimmäisen kerran, että raha ei tee onnelliseksi, mutta lyön vetoa, että ei ollut helsinkiläinen luovan luokan yrittäjä. Ei raha tietenkään itsessään tuo onnea, mutta se poistaa kyllä monenlaisia ongelmia. Juuri nyt tuntuu siltä, että elämässäni ei ole yhtään haastetta, jota ei voisi ratkaista rahalla. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa: en ole ikinä ollut kovin kiinnostunut rahasta, mutta juuri silloin kun sitä ei ole, sitä joutuu ajattelemaan jatkuvasti. Ehkä aloitan lottoharrastuksen. Tai ainakin tilaan universumilta elämän, jossa ei tarvitse pohtia onko tänä vuonna varaa esimerkiksi lomailla.
Yhden kliseen allekirjoitan: kauneus asuu yksityiskohdissa. Se on totta! Kyllä, hain äsken kukkakaupasta kesäni ensimmäisen pionin. Hinnat ovat vielä pilvissä, yksi sai riittää. Ei yksi, kaksi tai viisitoista pionia muuta mitään tai tee elämästä helpompaa tai parempaa, mutta ovat ne kauniita, kaikessa pöyhkeydessään. Katselin vaaleanpunaisia, mutta valitsin valkoisen, se vain oli eikä julistanut mitään. Vaivaton viikonloppuseuralainen, notkuu ikkunalaudalla eikä odota minulta muuta kuin vähän raikasta vettä.
Kuvat nappasin äsken kun tulin kotiin. Mikko tuli melkein heti perässä ja toi mukanaan kahden rantaretkestä uupuneen koiran lisäksi tuttuja: eräänkin Vihreän talon emännän ja tumman taiteilijakaunottaren, jonka kanssa jaoin kodin viisitoista vuotta sitten. Opiskelimme molemmat taidetta, olimme aloittaneet samalla tulevien kuvataiteilijoiden vuosikurssilla, kolmas kämppäkaverimme Timo oli valmistumassa näyttelijäksi. Kohtasimme aamuisin asunnon ahtaassa keittiössä ja neuvottelimme puuronkeittovuoroista. Muistan sinivalkoisen kylpyhuoneen ja kumiankan, Tigin shampoon tuoksun. Sinä olit jo silloin ihan samanlainen, Saija sanoi. Tuhat rautaa tulessa, aina sinkoamassa johonkin. Sitä en muistanut, ehkä en halunnut. Juuri siksi teki hyvää kuulla.
Joko olisi aika ottaa opiksi? Oikea hetki korjata kurssi? Väsymys riisuu ihmisestä turhat kerrokset ja yrittämisen. Ei kiinnosta enää kaunistella totuutta, sanoa asioita pehmeämmin. Jäljelle jää tukku tosiasioita, joita on kiertänyt niin kauan, että kehästä on saanut kyllikseen. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos vaan kohtaa ne? Mitä sinä tekisit, jos tietäisit, että et voi epäonnistua?
