Olen tässä miettinyt mitä sanoisin maailmanmenosta. En vain siitä mitä tapahtui perjantaina Pariisissa, vaan kaikesta mitä on meneillään koko ajan. En löydä sanoja, en oikeita tai edes vääriä. Oikeastaan tekee mieli puhua vain rakkaudesta.

Vietin eilisillan ystävien hääjuhlissa. Ei olisi voinut olla parempaa tapaa paikata uutisten puhkomia reikiä sydämessä kuin juhlia kahta toisensa löytänyttä. Ovi oli valaistu ulkotulilla, sali oli täynnä ystäviä ja tuttuja. Kävelin kainalosta kainaloon, iloitsin siitä että niitä oli. Elämä täynnä ihmisiä, joiden lähellä haluaa olla, se on ainakin yksi eikä kovin huono määritelmä onnelle.

Juhlien jälkeen avasimme kotona vielä viinipullon ja soitimme kappaleita, joita kukaan ei ollut kuullut vuosiin. Yksi asioista, joita en koskaan lakkaa ihmettelemästä, on musiikin voima liikuttaa ihmisiä yli vuosien ja mantereiden ja unohdusten. Marraskuisena yönä oman kotinsa seinien suojissa voi yhtäkkiä olla taas ensimmäisille festareilleen matkustava viisitoistavuotias, tai öljymaalintahrimaa ponnariaan myöten rakastunut taideopiskelija, tai itäeurooppalaisella autioasemalla junaa odottava reppureissaaja, jonka vihoviimeisillä patterinrippeillä pyörivissä korvalappustereoissa soi The Rolling Stones. Tai se tyttö, joka kerran sulki mielestään kokonaiset kolme viikkoa elämästään, koska ne olivat liian vaikeita kestää. Ja joka kerta, aina vaan se, joka rakastaa musiikkia, koska musiikki pitää maailman akselit liikkeessä.

You never think it will happen to you, kirjoitti yksi pariisilaisessa konserttisalissa perjantai-iltaansa viettäneistä. Ehkä joku heistä oli lähtenyt kotoaan yhtä huolettomana kuin minä perjantai-iltaani, huikannut hein koirille, painanut oven kiinni ja kopissut portaat alas, ajattelematta kertaakaan että palaanko vielä, että palaavatko ne joita rakastan.

En tiedä mitä pitäisi tehdä, jotta maailmasta tulisi paikka, jossa ihmiset toimivat ilosta ja rakkaudesta eikä pelosta ja vihasta. Sen tiedän, että rakkaus lisääntyy rakastamalla. Kirkkaus kasvaa sytyttämällä lisää valoja vuoden pimeimpiin päiviin.

Valoa ja rakkautta sunnuntaihinne xxx

Viime aikoina: varhaisia aamuja ja heräämisvaikeuksia, työtapaamisia ja palavereita, toimiston sohvalla kuorsaavia koiria, illat ihan täynnä tapahtumia ja maailman kauneimman syksyn keskelle saapuneita sateita. Kirsikkana kakun päällä Tehtaankadun oma Woodstock, pitkän viikon nollaamiseen omistettu viikonloppu, joka vietettiin isolla joukolla torkkumalla vilttien ja tyynyjen keskellä, tyhjentämällä kaapit viinistä ja suklaasta ja kuuntelemalla kaikki musiikki mitä 80-luvulla on tehty (sitä on muuten paljon). Nälkä yllätti, mutta kukaan ei halunnut rikkoa Woodstock-taikaa ja lähteä tarpomaan sateen läpi lähikauppaan, joten kaivelimme puolityhjästä jääkaapista kaiken syötäväksi kelpaavan ja taioimme pöydän täyteen ruokaa. Jollain selittämättömällä sattumankaupalla se aina onnistuu – tai sitten se johtuu vaan siitä, että ystäväni rakastavat ruokaa ja ovat joko tosi hyviä laittamaan tai tosi hyviä syömään sitä. Ihanaa oli, mutta onneksi tästä viikonlopusta ei ole yhtään valokuvaa.

Juuri nyt kiinnostaa: tuulettaminen, valokuvat joissa on liikettä ja tiheyttä, hengityksen tasaaminen, 70-luvun musiikki, sateenvarjon suojassa eksyminen, kirjoittaminen ja tunne siitä, etten tiedä mitä tapahtuu eikä se oikeastaan haittaa.

Alempi kuva Mikko Rasila

Lempikuvani isästäni ja lapsuudestani – katselen niitä aina kun ikävä tai lumihiutaleet alkavat painaa liikaa. Ihanaa isänpäivää kaikille isille ja onnekkaille, joilla on isä onniteltavanaan!