Vaikken olekaan mikään kämppäkaverini Mikon veroinen pikkuvaimo – tai ilmeisesti juuri siksi – olen havainnut kotitöissä tiettyjä luonnonlain kaltaisia lainalaisuuksia, jotka toistuvat kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Listataanpa.
Pyykkipäivät pakollisiksi?
Jotkut asiat eivät koskaan muutu. En ole reilun kolmenkymmenen vuoden aikana oppinut pesemään pyykkiä ennen kuin on aivan pakko, vaikka sain tovi sitten loistovinkitkin siihen. Pakko tulee eteen tyypillisimmillään kahdenlaisissa tilanteissa: puhtaat pyyhkeet ovat loppu ja huomaan kuivaavani itseni lakanaan, tai puhtaat pikkuhousut ovat loppu ja pukeudun hätäpäissäni bikineihin. Toki voisin syyttää pitkiä päiviä ja työkiireitä, mutta toisaalta minulla on aina yllinkyllin aikaa katsoa mäyräkoiranpentuvideoita YouTubessa.
Hulluinta on, että oikeasti minä rakastan pyykinpesua, eikä se johdu pelkästään siitä, että meillä on uusi ja ihana pesukone, kaunokainen nimeltä WW9000, joka laulaa kun se on valmis. (Kyllä, se livauttaa ilmoille pienen melodian merkiksi siitä, että pesuohjelma on valmis. En kestä.)
Tykkään melkeinpä kaikesta mikä liittyy pyykinpesuun. Siitä, kun pyykkikone hurisee – olkoonkin, että kaunokaisemme hurisee kovin hiljaa – koska sillä on sama rauhoittava vaikutus kuin sateen ropinalla. Puhtaalta tuoksuvan pyykin ripustaminen kuivumaan on melkein meditatiivinen tapahtuma. Sukka. Sukka. Sukka. Pyyhe. T-paita. Sukka. Ja lopuksi puhtaiden pyykkien viikkaaminen hyllylle: siitä tulee olo, että elämä on mallillaan, kaikki järjestyy eikä mistään kannata murehtia. Ei varsinkaan siitä loppuvatko puhtaat pikkarit.
Että voisiko joku selittää mikä tässä on niin mahdottoman vaikeaa? Pitäisikö pyykinpesu merkitä kalenteriin samalla tavalla kuin työt, treenit ja ystävien tapaaminen? Kerran viikossa työpäivän päätteeksi, vain minä ja pesukone? Kahdestaan kuunnellen hurinaa, joka on niin hiljaista, että se on oikeastaan huminaa.
Silkkivaatteiden tuuletuksen ja sadesään selittämätön yhteys
Ehdottomasti tehokkain tapa varmistaa aurinkoisenkin päivän muuttuminen sateiseksi on jättää silkkivaatteet tai satavuotias vintagematto parvekkeelle tuulettumaan. Toiseksi tehokkain tapa on suunnitella piknik-päivää.
Sanon tämän kolmenkymmenenkolmen vuoden kokemuksella: hellävaraista käsittelyä vaativia vaatteita ja tekstiilejä voi tuulettaa ainoastaan yhdellä tavalla. Vieressä istuen ja vahtien, valmiina syöksymään pelastustehtäviin heti kun ei-mistään ilmestyneet mustat pilvet alkavat vyöryä kattojen yli.
Katoavien sukkien salaisuus
Ihan totta. Mihin ne menevät? Koiria eivät sukat kiinnosta eikä uusi pesukonekaan niitä syö. Silti sukkia on kuukausi kuukaudelta vähemmän. Olen päätellyt, että ne katoavat matkalla jalasta pyykkikoriin, mutta… mihin? Kapteeninkadulta ei löytynyt pattereiden takaa, kalusteiden alta, listojen välistä tai mistään muualtakaan ainuttakaan karannutta sukkaa, kun muutimme vappuna pois. Äidilläni on teoria mustista aukoista, joiden syövereihin joutuvat niin sukat, kuulakärkikynät, hiuslenkit kuin teini-ikäisen tyttären provosoivimmat hevipaidat. Teininä en niellyt tätä, nyt alan uskoa. (Silti epäilen, että niiden hevipaitojen joutumista mustan aukon kitaan saattoi äitini hiukan avustaa.)
Valkoisten vaatteiden vastustamaton vetovoima
Valkoiset vaatteet ovat vallanneet vaatekaappini. Sattumalta olen samoihin aikoihin huomannut kuinka paljon syön tomaatteja, tuoreita marjoja ja suklaata. Olen huomannut myös olevani kyvytön syömään ainuttakaan mainituista sotkematta sitä vaatteisiini. Mitä valkoisempi vaate, sen varmempaa itseasiassa on, että siihen tärähtää tahra heti päivän ensimmäisen tapaamisen aikana.
Punaviinin juomisen voi onneksi lopettaa kesän ajaksi kokonaan. Mutta roseeviinit! Pitää käydä ostamassa luomutahranpoistoaine, jolla uskaltaa läträillä vaikka viikottain.
Olenko ainoa vai oletteko törmänneet samoihin ilmiöihin? Tai onko muita?
PS. Kiitos kaikille kaiutinarvontaan osallistuneille! Arvonta on suoritettu ja voittajaksi valikoitui tällä kertaa nimimerkki iidaj. Onnea! Laitan sähköpostia.
