Vihdoin viikonloppu. Toivottavasti teillä siellä ruudun toisella puolella on ollut parempi viikko kuin minulla. Olen ollut vihainen ja väsynyt, tankannut vuorotellen vitamiineja ja kahvia pysyäkseni hereillä. Ajautunut törmäyskurssille tietotekniikan ja todellisuuden kanssa, vähän ihmistenkin. Kompastunut kadulla ja rikkonut puhelimen ja molemmat polveni. Kotona heitin veren tahrimat, repeytyneet sukkahousut roskiin ja toivoin, että tämä olisi hetki, kun vinoon mennyt viikko nyrjähtää takaisin raiteilleen.
Kun sivuttaa vitutuksen ja maailmankaikkeuden mittakaavassa varsin minimaaliset vastoinkäymiset, on ollut toki kaikenlaista hyvääkin. Kuten joka-aamuiset itsepuristetut mehut ja se, että ulkona on ollut marraskuun lopuksi melko lempeät säät. Olen kulkenut nilkkureissa ja silkkipaidoissa, villakangastakki unohdettuna auki, kastumatta ja kylmettymättä. Pienet koirat ovat tutkineet puistoihin unohtuneita lehtikasoja ilman mitään kiirettä takaisin peiton alle.
Helsinkiin laskeutui eilen lumi. Se alkoi sataa kesken perjantaipalaverin, huomasimme sen kaikki yhtäaikaa, äänettömän pyryn joka oli salavaivihkaa alkanut ikkunan takana. Laskeneet lämpötilat nipistivät sormia ja kosteus hiipi kenkien läpi kun kävelin kotiin, mutta helpotti enemmän kuin harmitti. Ehkä vuodenajan oli vihdoin aika vaihtua? Sitäpaitsi minulla oli kirkkaankeltainen pipo ja korkeat korot, joilla luistelin loskan läpi Kapteeninkadulle.
Talven ensimmäisellä lumipyryllä on kaupungissa kaiken vaimentava vaikutus. Autojen äänet katoavat, raitiovaunut tuntuvat kolisevan kilometrien päässä. Liikenne seisoo risteysvaloissa. Pysäkeillä odottavat ihmiset vetävät huput päähän, katsovat kelloaan ja toteavat etteivät ehdi ajoissa kuitenkaan. Sen jälkeen kenelläkään ei ole enää kiire.
Kun pääsin kotiin, pakkasin koirat ja kassin ja lähdin rautatieasemalle. Raitiovaunussa minulle hymyili komea muukalainen. Otin hänet mukaan.
☊ THE ARK – TELL ME THIS NIGHT IS OVER
