Olen viime päivinä tullut suhteettoman onnelliseksi pienistä asioista, kuten kauniisti lakatuista varpaankynsistä, lempiravintoloista joissa minut tunnetaan nimeltä ja siitä, että on olemassa takki, jonka sisällä talvi ei tunnu ollenkaan niin pitkältä ja pimeältä. Tarkemmin ajatellen ne eivät olekaan niin pieniä asioita. Varsinkaan tuo takki, se on kelsivuorineen mahtipontisen muhkea. Kerron siitä enemmän kun ennätän. Se oli luultavasti tämän vuoden kallein ja aivan varmasti paras hankinta.
Syytän lähestyvää vuodenvaihdetta siitä, etten oikein ole kartalla kalenterini merkinnöistä, maailman uutisista tai edes siitä mitä päivää eletään. Olen unohtanut vastata puheluihin, pestä pyykkiä ja nukkua, kun on ollut kiire ajatella, kirjoittaa vähän ja kuunnella paljon. Musiikkia, ihmisiä, ikkunankarmien kolinaa kun tuuli osuu öisin talon nurkkaan. Mitä näitä nyt on, olennaisia, epäolennaisia. Niiden erottaminen on useammin vaikeaa kuin vaivatonta.
Uskon vakaasti, että hajamielisimmilläkin hetkillä on tarkoitus. Päänsisäisessä myllerryksessä on kaiken keskellä kirkkaanpunaisia lankoja, ehkä niiden on mentävä muutaman kerran solmuun ennen kuin aukeavat ja asettuvat. Kämppäkaveria se ei välttämättä lohduta, kun painelen päivän kolmannen kerran ulos ovesta muistamatta napata roskia mukaan.
Mutta hyvää se tekee, kuljeskella kaduilla, unohtua raitiovaunuihin ja kahviloihin kuulokkeet korvilla. Nick Cave kuiskaa korviini rujoja totuuksia rakkaudesta, joka romuttaa kaiken. Se vahvistaa tänä vuonna syntynyttä käsitystäni siitä, ettei rakkauden kuulu olla jatkuvaa rimpuilua. Pikemminkin paikka, johon pysähtyä. Suinpäin seisahtua kaiken kiireen ja kolinan keskellä, tarttua kädestä, hymyillä.
Not sure if I’m in for a lesson or a blessing, but I’m convinced it’ll turn out well either way.
☊ NICK CAVE AND THE BAD SEEDS – WE KNOW WHO U R
