Ystävänpäivän kunniaksi muutama sana siitä mitä ajattelen ystävyydestä – ja kun sanon “muutama sana”, tarkoitan monta kilometriä. Ystävät ovat nimittäin aina olleet minulle tärkeitä. Minulle ystävyydessä on kysymys perheestä, itse valitsemistani ihmisistä, joiden seurassa on helppo olla oma itsensä, sellaisena riittävä. Kaikki saavat tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin ovat. En tiedä voiko elämässä antaa tai saada suurempaa lahjaa.

Olen aina ystävystynyt monenlaisten ihmisten kanssa. Olen utelias, luontaisesti kiinnostunut muista ihmisistä ja siitä miten he kokevat maailman. Teininä oli siistiä (pienessä pohjoisessa kylässä myös melko vaikeaa) löytää ystäviä, jotka kuuntelivat samoja bändejä, mutta sittemmin ystävyys on syntynyt tai jäänyt syntymättä ihan toisenlaisten asioiden vuoksi.

Ystävieni joukossa on kaikenlaisia ihmisiä, nuorimmat kaksikymppisiä, vanhimmat yli viisikymppisiä. Toisia meistä yhdistää jaetut kokemukset, kuten opiskeluvuodet, toisten kanssa olemme ystävystyneet myöhemmin työn, yhteisten ystävien tai sattuman kautta. Yhteen lähimmistä ystävistäni tutustuin, kun hän soitti minulle saatuaan numeroni yhteiseltä tutulta, joka oli sitä mieltä, että meidän pitää ehdottomasti tavata. Kymmenen vuotta sitten hän ehdotti puhelimessa kahveja ja sen kahvikupillisen äärellä alkoi keskustelu, joka ei ole päättynyt vieläkään.

Olen hyvin introvertti. Vaikka nautin ihmisten seurasta, uuvun sosiaalisissa tilanteissa ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Siksi minulla on verrattain vähän läheisiä ystäviä, juuri sen verran kuin elämääni mahtuu. En jaksa ylläpitää pinnallisia kaveruussuhteita, se ei ole välinpitämättömyyttä tai ylimielisyyttä, voimat eivät vain riitä. Viihdyn parhaiten lähipiirini kanssa, pienissä porukoissa, joissa ei tarvitse huutaa tullakseen kuulluksi (aina toki saa huutaa, jos sille päälle sattuu).

Nautin harvoin tilanteista, joissa on paljon uusia ihmisiä. En varsinaisesti jännitä niitä, introvertin kapasiteetti vaan loppuu kesken. Alkaa huimata ja pyörryttää, valot loistavat liian kirkkaasti silmiin, äänet alkavat kohista korvissani enkä erota enää keskustelukumppanini sanoja hälyn keskeltä. Ärsyketulva aiheuttaa akuutin ahdistuksen ja pakenen välillä vessaan huilimaan ennen kuin jaksan taas palata kakofoniaan. Kasvosokeus ei auta asiaa: aina on olemassa kiusallinen mahdollisuus, että uudet ihmiset ovatkin vanhoja tuttujani, joita minä en vain tunnista. Hups.

Suurin osa ystävistäni tuntevat toisensa ja se on ihanaa. Se tekee sosiaalisista tilanteista helppoja ja spontaaneja, saman pöydän ääreen voi päätyä melkein keitä vain ja kaikki viihtyvät. Toki näen ystäviä kaksinkin. Toisten kanssa jaetaan arkea, käydään kuulumiset läpi monta kertaa viikossa. Sitten on niitä, joiden kanssa nähdään silloin tällöin ja sukelletaan suoraan syvään päätyyn pohtimaan kuoleman olemusta tai sitä miltä tuntuu kun on ohikiitävän sekunnin ajan täydellisessä synkassa maailmankaikkeuden kanssa. On myös vanhoja ystäviä, joiden kanssa nähdään ehkä vain kerran vuodessa ja juttu jatkuu siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Lähes kaikkien kanssa viljellään huonoa huumoria, puhutaan ihmisistä sukunimillä, keksitään muille lempinimiä joista osa pitää ja toiset ei, lähetellään ristinrastin eläinvideoita, linkkejä juttuihin joiden kanssa olemme samaa tai täysin eri mieltä sekä arveluttavia kuvia, joita ei kannata avata avokonttorissa.

Minulta on joskus kysytty miksi kaikki ystäväni tekevät minun laillani julkista tai vähintäänkin puolijulkista työtä. Se on vain optinen harha! Kuviini ja juttuihini päätyvät ystävistäni ne, joille se on luontevaa, usein juuri he, jotka ovat tottuneet oman työnsä kautta esillä olemiseen. Yhdessä vietettyjä hetkiä on helppo taltioida silloin kun muutkin tekevät sitä. Kaikki eivät kuitenkaan viihdy somessa ja sekin on tietysti ok. Joitakin myös näen niin harvoin, ettei tulisi mieleenkään niissä tilanteissa kaivaa esiin puhelinta tai kameraa.

Yritin miettiä millainen ystävä itse olen. Ystäväni osaisivat vastata tähän minua paremmin, mutta sanotaan, että haluan olla lämmin ja läsnä, avoin ja rehellinen, aina valmis auttamaan silloin kun voin. Puhun usein ystävistäni hyvää selän takana, viime vuosina olen opetellut sanomaan hyvät asiat myös päin naamaa. Ikinä ei tiedä kenen tarvitsee juuri tänään kuulla itsestään jotain ihanaa.

Haluan myös olla hyvä kuuntelija. Aito kuunteleminen on nimittäin harvinainen taito. Että antaa toiselle aikaa sanoa sanottavansa ja keskittyy kuuntelemaan, yrittämään ymmärtää, miettimättä samalla mitä sanoisi seuraavaksi. Harjoittelen sitä vaihtelevalla menestyksellä joka päivä. Olen niin ratkaisukeskeinen, aina valmis tyrkyttämään hyvää tarkoittavia neuvojani, vaikka usein riittäisi, että olen vain läsnä ja kuuntelen.

Joskus silti tarvitaan suoria sanoja, keskustelua vaikeistakin asioista. Arvostan suorapuheisuutta sekä sitä antavassa että vastaanottavassa päässä – että sanotaan myös ne asiat, jotka on kaikkein vaikeinta kuulla. Joskus ystäviä tarvitaan lahjomattomaksi peiliksi omille hölmöilyille, joskus kiskomaan niskavilloista pois maanraosta. Monet suurimmista oivalluksistani ovat tapahtuneet nimenomaan ystävien rehellisten sanojen siivittämänä. En aina iloinnut niistä sillä hetkellä, mutta jälkeenpäin olen ollut kiitollinen.

Vetää nöyräksi ja kiitolliseksi, kun tajuaa, että ystävät näkevät minut hyvine ja huonoine puolineni ja välittävät minusta silti. Osaan olla neuroottinen ja rasittava, puhkianalysoida asioita sadasta eri näkökulmasta ja olla saman minuutin sisällä sekä samaa mieltä että eri mieltä kaikkien läsnäolijoiden ja itseni kanssa. Joskus tämä piirre myös viihdyttää ystäviäni. He kutsuvat minua Harasekoksi ja jos olen erityisen sekava, he ottavat käyttöön pidemmän muodon Haraseko-seko. Nimi on ansaittu osin myös hajamielisyydellä: saatan kysyä samaa asiaa monta kertaa ja vastauksen puolivälissä muistaa, että hups, tämäkin minulle jo kerrottiin, mutta kovalevyni oli täynnä eikä tieto yksinkertaisesti tallentunut mihinkään.

Ilmeisin rasitteeni ystävänä on erakkouteen taipuvainen luonteeni. Päivittäinen sosiaalinen kiintiöni tulee usein täyteen jo töissä ja kotona, enkä jaksa aina sopia illoiksi sosiaalisia menoja. Jos olen riehunut viikonloppuna ihmisten ilmoilla, erakoidun sen jälkeen viikoksi omaan hiljaisuuteeni enkä ole kehenkään yhteydessä. Onneksi minulla on muutama ystävä, jotka eivät jää odottelemaan ehdotuksia, vaan ilmestyvät itse ovelle ja marssivat keittiöön keittämään kahvia.

Samasta syystä olen umpisurkea pitämään yhteyttä niihin ystäviin, joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä. Introvertille jopa telekommunikaatio voi olla joskus vaikeaa, kun kapasiteetti ei riitä reagoimaan kaikkiin puhelimessa piippaaviin viesteihin ja ryhmäkeskusteluihin. Joskus se harmittaa. Olisi ihanaa sykkiä tiheämmin sosiaalisessa ympäristössäni, pitää linjoja auki kaikissa kanavissa. Hetkittäin teen niin, sähkötän valoa joka suuntaan kuin pätevä pieni majakka, kunnes virta loppuu ja pimenen taas.

Olen huomannut, että sosiaalinen kapasiteettini vaihtelee ja toimii tietynlaisena stressimittarina: silloin kun työ ja vapaa-aika on tasapainossa ja nukun tarpeeksi, viesteihin vastaaminen ja yhteisen tekemisen sopiminen ei tuota ongelmaa. Jos haluan keskittyä, pistän puhelimen äänettömälle ja tarkistan saapuneet viestit sitten kun on sopiva hetki. Mutta silloin kun tekemistä kertyy liikaa ja aika tuntuu loppuvan kesken, ahdistun ruudulla vilkkuvista viesteistä niin etten kykene avaamaan niitä moneen päivään, vaikka tiedän ettei kukaan varsinaisesti vaadi minulta mitään.

Majakkapäivinä, kun akku on ladattu ja valo loistaa kirkkaimmillaan, huutelen ystävien inboxit täyteen, suunnittelen illanviettoja ja uudenvuodenjuhlia, järjestän kahden viikon matkoja ja iloitsen jo etukäteen siitä paljonko aikaa saan viettää lempi-ihmisteni kanssa. Ja sitten nautin kaikesta ihan täysillä, koska ihmisten kanssa oleminen on parasta. Kunhan saa sen jälkeen taas ladata akkunsa.

Olen kiitollinen siitä, että elämäni ihmiset ymmärtävät minua ja vaihtelevia tarpeitani, halua olla joskus tosi lähellä ja vetäytyä taas erakkorapuna simpukankuoreeni, josta saatan lähetellä koiravideoita, mutta en jaksa syventyä keskusteluun. Paitsi sitten kun taas nähdään. Silloin haluan olla ihan kokonaan läsnä.

Podin joskus jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, etten ollut säännöllisesti yhteydessä kaikkiin ystäviini, ehdotellut tapaamisia ja kysellyt kuulumisia. Sitten tajusin, että se on kaksisuuntainen tie – ei ole vain minun vastuulla pitää yhteyttä yllä. En jaksa enää pyydellä anteeksi tai päivitellä miksei nähdä useammin. Tärkeintä, että olemme nyt tässä. Nautitaan yhteisestä ajasta eikä surra hetkiä, joita ei ollut.

Minusta on muutenkin luonnollista, että ystävyyssuhteissa ollaan joskus enemmän ja joskus vähemmän tekemisissä. Elämäntilanne vaikuttaa, samoin arkireittien ja aikataulujen kohtaaminen. Sosiaalinen kapasiteetti ja aika on rajallista, kaikkien kanssa ei vaan voi olla koko ajan yhtä paljon yhteydessä. Joidenkin ystävien kanssa läheisyys pysyy yllä, vaikka näkisi harvakseltaan, toisista etääntyy ja sekin on ok.

Aika vähän puhutaan siitä, että ystävyys voi myös loppua. Ihmissuhteet syntyvät aina tietynlaisiin olosuhteisiin ja joskus ne hiipuvat, kun olosuhteet muuttuvat. On luontevaa viettää aikaa samanhenkisten kollegoiden kanssa silloin kun ollaan samassa työpaikassa, mutta kukapa meistä pystyisi pitämään yhteyttä kaikkiin työkavereihin, joihin on tullut vuosien varrella tutustuneeksi? Heitä olisi yksinkertaisesti liikaa. Joskus ihmisistä myös kasvaa erilleen, tai arvomaailma muuttuu eikä yhteistä puhuttavaa enää löydy. Kaikkia ystävyyssuhteita ei ole tarkoitettu kestämään koko elämää eikä se tee niistä vähäpätöisempiä tai huonompia, saati epäonnistuneita. Toiset ihmiset kulkevat rinnallamme vain hetken ja voivat silti vaikuttaa koko loppuelämäämme.

Suurin osa ystävistäni on ollut elämässäni jo kauan, muutama uudempikin mahtuu joukkoon. Iloitsen siitä, että ympärilläni on tällä hetkellä ainoastaan ihmisiä, joiden tiedän välittävän minusta ja haluavan parastani. Se ei ole itsestäänselvyys. Kun on luonteeltaan vähän liiankin empaattinen, tulee helposti sietäneeksi kaikenlaista kummallista, ymmärtäneeksi huonoakin käytöstä, kun “toisella on vaikeaa”.

Olen aina ollut herkkä aistimaan muiden mielialoja ja tarpeita, ja täytän niitä vaistonvaraisesti myös silloin kun se tapahtuu minun kustannuksellani. Kuinka paljon olenkaan suostunut sylkykupiksi toisten pahalle ololle, syyllistynyt, vaikken ole tehnyt mitään väärää ja pienentänyt itseäni, jotta joku muu saisi loistaa. Nykyään tiedän, että hyvässä ystävyyssuhteessa molemmat kannustavat toinen toisiaan, antavat toisilleen tilaa olla säkenöivät itsensä eikä kummankaan onni tai menestys ole toiselle uhka tai toiselta pois.

Kun ei ole lapsena oppinut vetämään rajoja, sitä joutuu opettelemaan aikuisena kantapään kautta. En ole aina tunnistanut ajoissa ihmisiä, joille ystävyys on muita ihmissuhteita poissulkevaa omistamista, kilpailu jossa yksi voittaa ja toinen häviää, tai hyötysuhde, ystävyydeksi naamioitua hyväksikäyttöä, jossa toinen ottaa ja toinen antaa. Toisaalta juuri nämä kokemukset ovat auttaneet minua oppimaan asioita, joita olen tarvinnut kasvaakseni siksi ihmiseksi, joka olen tänään. Vahvemmaksi, suoremmaksi, riittävän rohkeaksi tunnistamaan rajani ja tarvittaessa puolustamaan niitä. Tarpeeksi skarpiksi tunnistamaan aidon ystävyyden siitä miltä se saa oloni tuntumaan.

En ole mistään tietoisesta päätöksestä siivonnut elämästäni myrkyllisiä suhteita. Enemmänkin olen itse muuttunut ja lopettanut liiallisen joustamisen, muiden tarpeisiin mukautumisen. Mitä selvemmin piirtää omat ääriviivansa, sen enemmän alkaa vetää puoleensa ihania ihmissuhteita, joissa niitä kunnioitetaan.

Olen lukenut tänään useammasta paikasta pohdintaa siitä mitä ystävyydeltä voi vaatia. Kamala lähtökohta! Minusta ystävyys on vahvimmillaan silloin kun siinä ei vaadita yhtään mitään, vaan sen annetaan lillua paineista ja odotuksista vapaassa tilassa, kevyenä kuin lumme lammessa. Haluan ajatella, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat vapaaehtoisuuteen, molemminpuoliseen haluun viettää aikaa yhdessä. Ei takertumista, ei odotuksia. Jos ystävyys ei pysy ilman niitä yllä, ehkä sen ei pidäkään.

Poikkeus vahvistaa säännön. Muistelen huvituksella ja rakkaudella muutamiakin tilanteita, joissa nimeltämainitsematon ex-kämppis tuli kotiin epämääräisinä vuorokaudenaikoina ja rojahti sänkyyni reklamoimaan tylsistymistään ja vaatimaan viihdytystä.

Olen niin onnellinen ystävistäni – rakastan, kunnioitan ja ihailen heistä jokaista. He ovat taitavia ja lahjakkaita, superhauskoja, inhimmillisiä ja viisaita, useimmiten paljon viisaampia kuin minä. Luin kerran jostain, että kannattaa valita seuransa tarkkaan, koska meistä tulee lopulta keskiarvo ihmisistä ympärillämme. Tästä päättelen, että minun täytyy olla aivan loistava tyyppi, ja kiitos siitä kuuluu ystävilleni.

Hyvää ystävänpäivää ♥

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA