Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Muuttorumban jälkeen asetuimme toiselle puolelle Ylivieskaa ja vaihdoin koulua, kun matka vanhalle ala-asteelle kävi liian pitkäksi. Uudessa koulussa kuulin, että opettajia oli varoitettu vilkkaasta ja keskittymishäiriöisestä ongelmalapsesta, joka tuli rikkinäisestä perheestä. Siitä tuli leima, jonka mukaan aloin käyttäytyä. Vietin suurimman osan oppitunneista opettajanhuoneessa, etten häiritsisi opetusta. Kopiokoneen kanssa hölmöily tuli tutuksi ja jokainen välitunti alkoi kymmenen minuuttia aiemmin, koska tunsin olevani vastuussa välituntikellon soittamisesta.
Kotoa oli kadonnut kuri. Aloin testata rajojani, jotka venyivät ja venyivät, kunnes niitä ei enää ollut. Olin kaveripiirini ainoa, jolla ei ollut kotiintuloaikaa. Notkuin joka päivä iltamyöhään ulkona, pyörin skeittiparkilla tai tein tihutöitä ympäri Ylivieskaa. Kadun jokaista graffitia ja hajotettua ikkunaa.
Vähävaraisen yksinhuoltajan lapsena, yhtenä neljästä, minulla ei ollut myöskään viikkorahaa. Kun luokka meni jouluna kirkkoon, opettaja antoi minulle kymmenen markkaa siitä hyvästä, että istuin hiljaa ja erillään muista. Ostin sillä uutena vuonna raketteja (kadun myös kaikkia niitä räjäytettyjä postilaatikoita).
Kuudennnen luokan lopussa olimme opettajien kanssa varmasti yhtä helpottuneita siitä, että ala-aste oli osaltani ohi. Kiitos teille kärsivällisyydestä.
Yläasteella aloin purkaa energiaa muuhunkin kuin yleiseen häiriköintiin ja extreme-ninjailuun lähimetsissä. Pelasin jalkapalloa, jääkiekkoa, pesäpalloa ja koripalloa, skeittasin ja lumilautailin. Meillä ei ollut varaa ostaa mitään uutena, mutta hankin käytettyjä mailoja jäähallin myyjäisistä ja sain joskus kavereilta vanhan lumilaudan. Kerran jalkapallojoukkueeni maksoi kausimaksuni, koska meillä ei ollut siihen rahaa ja joukkue halusi minun jatkavan pelaamista. Kiitos teille siitä. Ilman aktiviteetteja ja harrastusten kautta saatuja ystäviä en olisi nyt tässä.
Monesti lapset ymmärtävät vasta aikuisempana, että kotona on ollut rahasta pulaa. Minä tiesin jo silloin, että meillä oli tiukkaa. Välillä rahaa ei ollut mihinkään, joten aloin varastella. Siitä oli jo kehittymässä tapa. Olin viittä vaille valmis nuorisorikollinen, kun jäin kiinni korvalappustereot farkkujeni vyötäröllä. Poliisi haki minut kaupasta ja muistan ikuisesti tuon kymmenen metrin matkan kaikkien silmien alla. Se oli yksi nöyryyttävimmistä hetkistä elämässäni, ajattelin, että nyt se on menoa, millään ei ole enää väliä. Istuin poliisiautossa ja itkin, koska tiesin, että rikosrekisterin ja varkaan leiman saaminen tulisi muuttamaan kaiken. Olin pilannut perheemme maineen, tuhonnut oman tulevaisuuteni. Itkun loputtua ylikonstaapeli ajoi minut kotiin, jätti minut korttelin päähän ja sanoi, että pidetään tämä meidän salaisuutena. Se oli käänteentekevä hetki. Kiitos, että näit minussa nuoren, joka oli valmis muuttamaan tapansa.
Vaikeudet heijastuivat koulunkäyntiin. Mulla epäiltiin olevan ADHD ja tunsin saaneeni sekä selityksen että syyn olla vilkas ja vaikea. Olin jatkuvasti tukkanuottasilla opettajien kanssa. Minua kiinnosti vain taideaineet ja käsillä tekeminen – ja kotitaloustunnit, koska siellä sai syödä. Lukuaineista lintsasin ja pääsin lunttaamalla rimaa hipoen kokeiden läpi. Väärensin poissaolovihkoon äidin nimen, en halunnut vaivata häntä. Olin täysin hukassa: olin saanut mahdollisuuden, mutta en tiennyt mitä olisin sillä tehnyt. Kaikki muut tuntuivat tietävän mihin olivat ryhtymässä yläasteen jälkeen, itse olin keskittynyt selviytymiseen. En osannut sanoa mihin ammatilliseen koulutukseen olisin halunnut hakeutua ja ajattelin, että lukio oli muita, fiksumpia varten. Menin sinne minne monet muutkin vaikeista oloista tulleet, kymppiluokalle.
Kymppiluokalla tuntui kuin meidät olisi vain siirretty syrjään muista, eteenpäin menneistä koulutovereista. Koulu oli fyysisestikin syrjässä, viisitoista kilometriä pikkukaupungin ulkopuolella. En kuulunut sinne, en ainakaan halunnut kuulua. Kestin kaksi päivää. Sitten kävelin rehtorin luo ja sanoin, että haluan pois, minne tahansa pois. Rehtori soitti puhelun ja sanoi, että mene huomenna lukioon todistuksesi kanssa. En ehtinyt edes ajatella haluanko tai kelpaanko lukioon, tiesin vain että keskiarvoni ei ollut lähimainkaan riittävä. Seuraavana päivänä istuin opinto-ohjaajan kansliassa vessapaperin arvoinen päättötodistus kädessäni. Hän näki minussa potentiaalia, ylipuhui rehtorin ottamaan mut koeajalle ja niin musta noin vaan tuli lukiolainen. Se oli toinen käänteentekevä hetki. Tajusin, ettei mun tarvi aina taistella auktoriteetteja vastaan. Joskus ne olivat mun puolella. Kiitos, kun ymmärsitte tilanteeni ja annoitte mahdollisuuden.
Äitini jäi varhaiseläkkeelle samoihin aikoihin kun pääsin lukioon. Se tarkoitti, että siirryin elätettävän roolista aikuisten maailmaan ja muutin 16-vuotiaana veljeni kanssa omaan asuntoon. En saanut alaikäisenä opintotukea, vaan elin asumistuella ja sossun toimeentulotuella. Oli yllätys, että lukiossa kirjat piti ostaa itse. Vielä isompi shokki oli, kun selvisi paljonko ne maksoivat. Matematiikan tunneille tarvittiin myös laskin. Onneksi mulla oli kavereita monista eri ikäluokista ja pystyin ostamaan heiltä käytettyjä kirjoja. Osan kursseista kävin ilman omaa kirjaa.
Minusta ei tullut mallioppilasta, vaikka olin saanut vapaapassin lukioon. Keskittymishäiriö teki pänttäämisestä haastavaa ja tein kaikkeni pysyäkseni muiden perässä. Lukuaineissa vitonen oli voitto: kirkkaasti kurssista läpi! Keräsin mahdollisimman paljon opintopisteitä taideaineista, liikunnasta ja kaiken maailman hiihtovaelluksista. Aloitin lukion ohella iltatyön pitseriassa, että saisin maksettua vuokran, laskut ja opiskelut. Pelkkä arjesta selviytyminen oli raskasta ja olin lopulta totaalisen uupunut. Monet arkiset asiat, jotka muille olivat itsestäänselviä, olivat mulle taistelu. Kotoa ei herunut tukea tai kannustusta, siellä vain ihmeteltiin, että olin päässyt näinkin pitkälle. Olin perheeni ensimmäinen, joka oli mennyt lukioon.
Päivät koulussa ja illat töissä poltti loppuun ja abivuonna tuli romahdus. Makasin kaksi viikkoa sängyssä kykenemättä nousemaan. Lopetin työt, mutta palasin kouluun, sillä halusin hoitaa sen loppuun. Olin saanut mahdollisuuden enkä halunnut tuottaa enää pettymystä. Olin päättänyt saada valkolakin osoittaakseni itselleni, että voin päättää oman elämäni suunnan ja näyttääkseni kaikille minua auttaneille, että olin sen arvoinen. Oli niin hieno tunne nähdä oma nimi ylioppilaaksi valmistuneiden listassa! Tuntui, että elämä aukesi. Ensimmäistä kertaa oli olo, että nyt pärjään ihan missä vaan.
Tiedän olleeni vaikeuksista huolimatta onnekas. Olin liian ylpeä ja häpeissäni pyytääkseni apua, mutta sain sitä silti. Futisjoukkueen, parin rehtorin ja opinto-ohjaajan lisäksi ystävät ja tyttöystävä perheineen auttoivat: ruokkivat, ottivat mukaan mökkireissuille ja retkille joihin en olisi muutoin päässyt, kannustivat ja kuuntelivat, ojensivatkin tarvittaessa, antoivat rajoja joita en ollut saanut. Kiitos teille kaikille siitä. Elän nyt parempaa elämää kuin olisin voinut ikinä kuvitella, enkä olisi nyt tässä ilman apua. En ole ikinä pitänyt sitä itsestäänselvänä. Kaikilla lapsilla ei ole ympärillään auttamishaluisia tai siihen kykeneviä ihmisiä.
Köyhien lasten määrä Suomessa on kasvussa: joka kymmenes lapsi elää pienituloisessa perheessä. Se tarkoittaa noin 120 000 lasta, joilla ei ole parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. Heidän huoltajillaan ei välttämättä ole mahdollisuutta maksaa opiskeluun tarvittavia välineitä tai tarjota tukea opinnoissa. Vaikka opetusmateriaali on muuttunut osin sähköiseksi, tietokone ei todellakaan irtoa yhtään sen halvemmalla kuin mun lukiokirjat, eikä opintoihin keskittyminen ole helppoa, jos täytyy samaan aikaan taistella jokapäiväisestä selviytymisestä.
Ei ole oikein, että opiskella saavat vain ne, joilla on siihen varaa. Se lisää eriarvoisuutta ja nuorten syrjäytymistä. On tärkeää, että pidämme yhdessä huolta kaikkien mahdollisuudesta opiskella riippumatta varallisuudesta tai perhetaustoista. Tiedän omasta kokemuksesta, että opiskelemaan pääsemisellä voi olla koko elämää mullistava vaikutus. Mun elämä olisi voinut yhtä hyvin mennä ihan toisella tavalla.
Tämän vuoden Yhteisvastuukeräys on käynnistynyt. Keräyksellä tuetaan tänä vuonna lasten ja nuorten koulutusta Suomessa ja maailman katastrofialueilla. Vähävaraisten lasten ja nuorten opiskelua tuetaan esimerkiksi avustamalla maksullisten opiskeluvälineiden hankinnassa.
Kuulun itse niihin, jotka eivät olisi päässeet näin pitkälle ilman apua. Siksi halusin lähteä mukaan kampanjaan ja kannustaa teitäkin osallistumaan. Lahjoittaminen on helppoa ja onnistuu puhelulla, tekstarilla, MobilePaylla tai Siirto-sovelluksella. Lue lisää keräyksestä Yhteisvastuun sivuilta.
PHOTOS BY STELLA HARASEK
