Maanantai-illan miniviineillä on tapana toisinaan eskaloitua esimerkiksi kahdenkympin kuohuviinipullollisiksi salaisessa kulmakantiksessamme. Paikka on tunnettu ystäväpiirin keskuudessa halvan skumpan lisäksi siitä, että siellä soi aina (AINA) Bon Jovi. Mutta viime maanantaina tiskin takana olikin joku muu, joka jyrkästi ilmoitti sanoutuvansa irti Bon Jovista. Kaiuttimista raikasi sen sijaan The Curen vuonna 1992 julkaistu Wish, joka on sattumalta yksi kaikkeuden hienoimmista levyistä. Harvaa albumia olen kuunnellut niin paljon kuin sitä, kuljettanut rintalastan alla mukana osoitteesta ja elämänvaiheesta toiseen. Pidän sen kohoavasta kaaresta, tunnelmasta joka Curelle tyypilliseen tapaan tihenee kunnes sitä voisi viipaloida veitsellä.
Lempikappaleeni löytyy levyn keskeltä. Sen ensimmäinen lause on yksi niistä harvoista lyriikkapätkistä, jonka voisin hakata musteella ihooni: it’s a perfect day for letting go. Se sopii niin monella tavalla niin moneen tilanteeseen, tulee usein mieleen silloin kun ajatukset painavat liikaa päässä ja alkavat kuristaa kurkkua. Let go, anna mennä, päästä irti kaikesta mitä et enää tarvitse.
Kappaleen sanat avautuvat vähän uudella tavalla joka kerta kun ne kuulee. Pakko rakastaa Robert Smithin maniaa ja tapaa, jolla näihin lauseisiin on kudottu samaan aikaan sekä kaikesta irtipäästämisen ilo että suru.
Kick out the gloom, kick out the blues
tear out the pages with all the bad news
pull down the mirrors and pull down the walls
tear up the stairs and tear up the floors
oh just burn down the house
burn down the street
turn everything red and the beat is complete
with the sound of your world
going up in fire
it’s a perfect day to throw back your head
and kiss it all goodbye
☊ THE CURE – DOING THE UNSTUCK