Jarno Jussila
Jarno Jussila ~

Out of office

13

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Uskomatonta mutta totta, lähdimme lomalle! Oikealle lomalle, jossa sähköpostiin laitetaan lomavastaaja eikä loman aikana ole yhtään dedistä, kuvausta tai muutakaan projektia päällä. Stella epäilee, että konsepti on joku yrittäjien kiusaksi keksitty urbaani myytti, mutta on valmis antamaan sille mahdollisuuden. On kuulemma kuullut siitä paljon hyvää.

Olemme reissanneet paljon työmme puolesta. Yhtä muutaman päivän piipahdusta lukuunottamatta itseasiassa jokainen yhteinen matkamme tähän mennessä on ollut työmatka. Tällä kertaa emme aio kahteen kokonaiseen viikkoon edes lukea sähköpostejamme ja sovimme, että jos jompikumpi mainitsee työt joutuu ostamaan toiselle oluen. Saa nähdä tuleeko tästä helppoa vai hiton vaikeaa. Laukut on jokatapauksessa pakattu, lentopäästöt kompensoitu ja päätetty, että kamerakalusto jää kotiin. Mukaan lähtee vain pikkukamera, jolla voi ottaa lomakuvia – jos tuntuu siltä.

Tauko tulee täsmälleen oikealla hetkellä. On ollut hektinen syksy, töitä on piisannut enemmän kuin ikinä ja remontti on vaatinut veronsa. Vapaapäiviä ei olla juuri pidetty ja sen huomaa. Akku riitti nipinnapin jouluun asti, viimeisten töiden ja velvollisuuksien kohdalla homma alkoi rakoilla. Kaiken kruunasi puhelin, jonka unohdin taksiin matkalla lentokentälle – en edes huomannut sitä ennen kuin puuskuttava uberkuski juoksi meidät kiinni just ennen kuin olimme menossa turvatarkastukseen. Sitten olin unohtaa passini turvatarkastukseen, sitten olimme unohtua lounaalle lähettämään viimeisiä sähköposteja. Sitten olimmekin onneksi jo lentokoneessa eikä kukaan voinut unohtaa enää mitään. Terveisiä yläilmoista. Hullua elää ajassa, jossa keksitään asioita kuten kilometrien korkeudessa toimiva wifi.

Olen seikkailijaluonne ja aina valmis valloittamaan tuntematonta, mutta nyt alan tajuta miksi ihmiset matkustavat takaisin tuttuihin paikkoihin. Aina ei tarvitse nähdä ja kokea uusia asioita, joskus riittää että pääsee pois arkiympyröistä ja saa imeä itseensä jotain ihan muuta energiaa. Eikä aina tarvi sekoilla ja seikkailla. Kerrankin emme ole kiipeämässä keskellä yötä tulivuorelle katsomaan toista purkautuvaa tulivuorta (ollaankohan me kerrottu tämä tarina?) tai ajamassa tuhansia kilometrejä pitkin kapeita rannikkoteitä tai trekkaamassa kameleilla Saharan autiomaahan. Ajattelimme tällä kertaa kerrankin vaan olla ja ladata ne tyhjiin käyneet akut, tankata lämpöä ja aurinkoa ja fish tacoja – ja nukkua niin paljon kuin nukuttaa.

Fish tacot mainittu! Palaamme siis Meksikoon, Puerto Vallartaan, jonne jäi vuosi sitten pala sydäntämme, tarkemmin sanottuna koiranpentu nimeltä Gilbert. Tuo kuusi kuukautta vanha rescue-pentu oli hilkulla lähteä mukaamme Suomeen, mutta saimme lopulta sen pelastaneen miehen ylipuhuttua pitämään sen – ja olemme pitäneet yhteyttä ever since. Tämä tarina ansaitsee vielä oman postauksensa, mutta lupasimme heille tulla takaisin ja nyt on se hetki.

Muutenkin mahtavaa palata Meksikoon, sillä edellinen reissumme teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vietimme silloin aikaa sekä itä- että länsirannikolla, molemmat ovat näkemisen arvoisia. Idässä minua puhutteli muinainen mayakulttuuri ja koko Jukatanin niemimaan historia, joista menen ihan sekaisin. Karibianmeressä on sitäpaitsi omaa taikaansa. Länsirannikko on rennompi, paikallisempi, jotenkin mutkattomampi. Kun palasimme itärannikolta takaisin Puerto Vallartaan, tuntui kuin olisi tullut takaisin kotiin. Jännää, että johonkin itselle uuteen ja vieraaseen kaupunkiin voi kiintyä niin nopeasti. Ehkä lainakoiralla oli osuutensa asiassa – paikalliseen rytmiin solahtaa yllättävän äkkiä, kun herää seiskalta aamulla ulkoiluttamaan sinkoilevaa koiranpentua ja vastaantulijat alkavat moikkailla.

Tarkoitus on Puerto Vallartassa hengaamisen lisäksi kierrellä myös vähän lähiseutuja ja vietämme vuodenvaihteen Sayulitassa, pienessä surffikylässä Puerto Vallartan pohjoispuolella, vuorten toisella puolella. Suunnittelin jo, että vuokraamme prätkän, jolla ajelemme Sierra Madren vuoriston yli, kun Stella muistutti jetlagista ja meksikolaisista vuoristoteistä. Onneksi toinen meistä on aina vuorollaan järkevä. Ehkä mennään bussilla ja vuokrataan se prätkä vasta siellä.

Suljen nyt tietokoneen ja avaan sen toivottavasti vasta parin viikon päästä. Blogiin on ajastettu matkamme ajaksi muutamia kirjoituksia, kommentteihin vastaamme todennäköisesti vasta palattuamme. Instagramin puolelta voi mahdollisesti bongailla lomakuulumisia!

PHOTOS FROM JANUARY 2018 BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Välipäiväonni ja uusi koukuttava sarja

74

Kaupallinen yhteistyö Elisa Viihde ja Asennemedia

Joulu on ohi, loma onneksi ei! Olen aina tykännyt välipäivistä, niiden vapauttavasta irrallisuudesta: joulukiireistä on selvitty, vanha vuosi on tulossa päätökseen ja uusi ei ole ihan vielä alkanut. Päivät niiden välissä tuntuvat lahjalta, kuin saisi ihan luvan kanssa heittäytyä joutilaisuuteen ja olla tekemättä mitään järkevää. Monina vuosina olen tehnyt välipäivinä töitä – tällä kertaa liu’umme joulusta suoraan kauan kaivatulle lomalle, joka jatkuu välipäivien yli uuden vuoden puolelle. Siitä lisää pian.

Olemme sopivasti loman kunniaksi löytäneet uuden yhteisen sarjasuosikin, nimittäin Elisa Viihteen Aitio-suoratoistopalvelussa startanneen Ivalon. Lapin hyiseen talveen sijoittuva Ivalo (kansainväliseltä nimeltään Arctic Circle) on ensimmäisten jaksojensa perusteella koukuttava yhdistelmä nordic noiria, loputtomia lumimaisemia ja potentiaalisen katastrofin kuvausta. Ivalossa asuva jääkäritaustainen poliisi Nina Kautsalo (Iina Kuustonen) löytää erämaamökin kellarista kahlitun naisen, josta löytyy tappavan vaarallinen virus. Saksalainen virusasiantuntija Thomas Lorenz (Maximilian Brückner) saapuu avuksi, mutta virusta ei saada eristettyä, ja siitä tarina taitaakin vasta alkaa.

Kotimaiset tuotannot ovat tänä vuonna nousseet ihan uudelle tasolle. Syksyllä alkanut Bullets on saanut tunnustusta Suomen rajojen ulkopuolellakin, Ivalo on Elisa Viihteen alkuperäissarjoista toinen isolla budjetilla tehty kansainvälisen tason jättituotanto. Sarjassa liikutaan sujuvasti Lapin, Helsingin ja Amsterdamin välillä. Suomalaiset ja saksalaiset näyttelijät ovat nimekkäitä, musiikki tehty hienosti. Alkutunnari saa oikeasti karvat nousemaan pystyyn. Monesti kestää hetki päästä uuteen sarjaan mukaan, mutta tästä innostuimme molemmat samantien, Jarno samantien ja minä heti perässä kun tajusin, että kiinnostavan (ja erittäin hyytävän) aiheen lisäksi sarjassa viljellään hiljaista lappilaista huumoria ja hahmot ovat helposti lähestyttäviä.

Jarno listasi sarjan suurimpia plussia: Iina Kuustonen (taustalla teinivuosien crush – ymmärrän), kasvava Lappi-kuume (samaistun) ja se, että aihe ei ole kovin kaukaa haettu, sillä jotain tälläistä voisi ihan hyvin tapahtua. Samaa mieltä. Virusteema on aina kiehtonut ja kauhistuttanut minua. Viruspandemiat eivät ole kuvitteellisia kauhuskenaarioita, niitä on oikeasti tapahtunut. 1900-luvun alussa riehunut espanjantauti tappoi puolessatoista vuodessa joidenkin laskelmien mukaan jopa 100 miljoonaa ihmistä – enemmän kuin maailmansodat yhteensä. Luonto pyrkii aina tasapainoon ja ajattelen, että nopeasti leviävät virukset ovat olleet luonnon keino hillitä yhden nisäkäslajin liikakasvua. Luin jostain uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan espanjantaudista aikoinaan selvinneet ihmiset – jotka ovat nyt tietysti jo vanhoja – kantavat edelleen veressään taudin aiheuttavan influenssaviruksen vasta-aineita. Niin kiinnostavaa.

Tarinan sijoittaminen Lappiin tuo siihen sekä ekstrajännitystä että ekstrahuumoria. Elämä Lapissa on vähän toisenlaista kuin etelässä. Kuukausia kestävä kaamos, öisin kiristyvä pakkanen ja valtavat etäisyydet kaikkialta kaikkialle asettavat omat haasteensa. Lentokentän parkkipaikalla pyörii poroja. Poliisit kahisevat toppahaalareissa ja liikkuvat moottorikelkoilla – ei siellä maastossa keskellä talvea millään muulla pääse liikkumaan. Samaan aikaan sympaattista ja semikarua. Pidän myös siitä, että Lappia ei näytetä siloiteltuna satumaana, vaan autenttinen rähjäisyys on läsnä. Harvakseltaan asutuilla arktisilla leveysasteilla vallitsee omanlaiset lainalaisuudet.

Olen asunut Lapissa saman nelostien tuntumassa itsekin ja tunnistan sarjasta paljon tuttua. Ivalolainen poliisi Nina pitää visusti kiinni ammattinsa vaitiolovelvollisuudesta, mutta se on vähän turhaa, sillä hänen äitinsä kuulee kyllä kyliltä tutkinnan yksityiskohdat. Perusmeininki – pienillä pohjoisilla paikkakunnilla mikään ei pysy kovin kauaa salassa! Meidänkin pikkukylässä aikoinaan tiedettiin kummallisella tarkkuudella milloin pohjanmaalainen poikaystäväni oli tulossa visiitille, kunnes oivalsimme, että ei ollut ehkä hyvä idea kommunikoida postikortein. Posti nimittäin saapui ennen jakeluaan paikalliseen kyläkauppaan, joka tunnettiin myös kylän tietotoimistona.

Sarjan maisemat ovat hengästyttävät, kuten niillä on Lapissa tapana. Talvipäivän valkea on loputon ja lumipyry sakeaa, kunnes tulee sinistä ja kaamos kietoo sisäänsä. Sarjaa katsellessa tulee hirveä hinku lähteä pohjoiseen hengittämään tuntureiden hiljaisuutta. Tornionjokilaaksossa olemme viettäneet tänä vuonna paljonkin aikaa, mutta jospa ensi vuonna ehtisimme roadtripppailla vielä vähän pohjoisemmas. Ivalokin kiinnostaa, äitini oli joskus siellä sijaisopettajana ennen kuin muutti Utsjoelle.

Elisa Viihteen Aitio-suoratoistopalvelussa on yksinoikeudella nyt Ivalon kolme ensimmäistä jaksoa, seuraavat neljä saapuvat huomenna ja ensi viikon perjantaina ensimmäisen kauden loput kolme jaksoa. Olen saanut muuten syksyn mittaan kysymyksiä siitä voiko Aitio-suoratoistopalvelua käyttää vain Elisa Viihteen asiakkaat. Ei suinkaan! Aitio on aivan kaikille avoin suoratoistopalvelu ihan kuten Netflix, ja varsin helppo ottaa kokeiluun, sillä ensimmäinen kuukausi on ilmainen ja palvelun voi perua milloin tahansa. Nappaa Aition sivuilta itsellesi ilmainen kuukausi laatuviihdettä.

Kiitos kaikille skabaan osallistuneille! Onnetar osui nimimerkin “Nin a” kohdalle. Voittajaan on oltu yhteydessä.

Loppuun arvonta, jossa yksi onnekas voittaa itselleen Elisa Viihde Aitio-palvelun kuudeksi kuukaudeksi! Kerrohan mikä sarja tai elokuva erityisesti kiinnostaa niin olet mukana arvonnassa – jos vastaus ei tule kuin apteekin hyllyltä, kurkkaa vaihtoehtoja Aition sivuilta. Voit halutessasi myös tutustua kilpailun sääntöihin. Osallistua ehtii vuoden loppuun eli maanantaihin 31.12. asti. Arvontaonnea ja iloa!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Paras mahdollinen joululahja

18

Saimme tänä vuonna ihanimman lahjan, jonka pystyimme kuvittelemaan: toimivan kodin! Keittiöremonttimme on nimittäin edennyt varsin vauhdikkaasti sen jälkeen kun asunnon rakenteisiin liittyvistä alkuvaikeuksista selvittiin: Kitzen* on muokannut ja asentanut vanhasta kodista irrotetut keittiökaapit uuteen paikkaansa ja Tulikiven* kivimiehet kantoivat viime viikolla uudet graniittiset keittiötasot sisään. Oli varsinainen jouluihme, että saimme vielä putkimiehen ja sähkömiehen visiitille ennen kuin maa hiljeni joulunviettoon, sillä nyt keittiössämme on kaikenlaisia luksusasioita, joita kukaan remontin tehnyt ei pidä itsestäänselvyytenä: juokseva vesi! Kaasuliesi! Astianpesukone! So long suihkutiskit, ei tule ikävä.

Odotetaan keittiökuvien kanssa vuodenvaihteen yli, koska kaikki on vielä vähän kesken. Kaikenlaista takaseinälevyä, sokkelia ja listaa uupuu vielä, eikä huoneessa ole vielä valoa tai jääkaappia: siinä missä pitäisi olla jääkaappi on toistaiseksi vasta iso reikä seinässä ja itse kaappi seisoo käytävässä odottamassa, että kerkeämme edistää asiaa (jep, tähänkin liittyi asunnon rakenteisiin liittyvä etenemiseste). Mutta ei se mitään, olkoon kesken kunhan toimii! MEILLÄ ON KEITTIÖ! Voimme tehdä ruokaa, pestä astioita! Hengata huoneessa, joka on ollut tähän asti pressujen taakse eristetty raksa.

Ihan kuin asunnon koko olisi yhtäkkiä kasvanut, ja niin se tavallaan onkin. Olemme avanneet näissä kuvissa näkyvän oviaukon keittiön ja olohuoneen väliseen seinään ja nyt keittiöön pääsee sekä olohuoneesta että eteishallista. Aiemmin keittiö oli umpikuja asunnon perällä, nyt se on ihan eri tavalla kiinni muussa asunnossa. Valo kiertää, happi liikkuu ja saimme L-malliseen olohuoneeseen luontevan ruokailutilan.

Elämä remontin keskellä on yksi iso tetris: kun yksi huone on poissa normaalikäytöstä, poikkeustila leviää niihin muihinkin. Aloin jo tottua siihen, että olohuoneessa on kaksi pöytää, kaikilla pinnoilla tavaraa maustepurkeista kattiloihin ja nurkat täynnä laatikoita. Eteishalli oli pitkään esterata, josta selviytymiseen piti käyttää kaikkia motorisia taitojaan, koska matkan varrella oli kahdet tikkaat, teollisuusimuri, keittiökaapisto, kaasuliesi, mikrosementtitynnyreitä ja kaksimetrinen astiakaappi. You get the picture.

Se, että saimme keittiön toimintakuntoon, tarkoitti siis samalla, että saimme koko asunnon toimintakuntoon. Vietimmekin joulupyhistä suurimman osan purkaen pinoja ja siirtäen tavaroita paikalleen, enkä olisi tehnyt mitään muuta mieluummin. Soitimme musiikkia, joimme glögiä ja sovittelimme kalusteita, olisiko pöytä tässä hyvä? Lajittelin haarukat, veitset ja lusikat tuttuun keittiökaappiin ja tunsin ylitsevuotavaa onnea siitä, että juustohöyläkin pääsi takaisin omalle paikalleen.

Kuvissa vilahtava ruokapöytä on olohuoneen puolella. Keittiöönkin olisi mahtunut pieni pöytä, mutta halusimme ison ruokapöydän, jonka ympärille mahtuisi paljon ihmisiä kerrallaan. Joulupäivänä sitä päästiinkin testaamaan ensimmäistä kertaa.

Niin, kyllä me jouluakin ehdimme kaiken hääräämisen lomassa viettää – kokoonnuimme joulupöydän ääreen ystävien kanssa, poksautimme samppanjapullon auki ja söimme itsemme onnellisiksi. Safkat oli haettu sunnuntai-iltana vanhasta kauppahallista: vanhan ajan tapaan suolattua graavilohta, poromakkaraa, saaristolaisleipää ja pyhä kolminaisuus nimeltä smetana, sipuli ja muikunmäti. Kauppahallin kalakauppias sai meistä ikuisen kanta-asiakkaan hakemalla meille takahuoneeseen piilottamansa viimeisen lootallisen skagenia.

Kun viimeiset vieraat olivat saapuneet, olin vähällä istahtaa illallispöydän ääreen samoissa verkkareissa ja villasukissa, joissa olin puuhaillut kotona koko päivän, kun huomasin Jarnon käyneen pukemassa päälle oikeat housut ja samettisen pikkutakin. Mitä hittoa. Tunsin itseni hiukan petetyksi ja yritin ihan periaatesyistä sinnitellä verskoissani, mutta ei se lopulta auttanut kuin käydä vaihtamassa ne kimaltavaan mekkoon. Onneksi kävin. Oli sentään ensimmäinen kerta, kun söimme ystävien kanssa lähes valmiissa kodissamme – se jos jokin on kimalluksen (ja kuplien) arvoinen! Että on lähes valmis koti, että on ystäviä. Että on ruoasta notkuva pöytä ja pieniä koiria, jotka tuijottavat lumoutuneena kalaisaa kattausta.



Joulupöytä nättinä niin puolityhjänä kuin täpötäytenä. 

Toki olemme myös lorvineet ja syöneet marsipaania. Tarkemmin sanottuna minä olen syönyt marsipaania ja kärsivällisesti käynyt poikaystäväni aloitteesta marsipaaniaiheisia keskusteluita siitä, miksi kukaan, kukaan haluaisi syödä marsipaania. Ihan sama, kiljuin lopulta, enemmän minulle! Ei kovin yllättävää, että olen saanut nautiskella ihan yksinäni myös toista samasta makumaailmasta ponnistavaa jouluherkkuani, amarettoa. Säilytän karvasmantelilikööriäni kauniissa lasipullossa ja juon sitä matalasta lasista jäiden kanssa. Pullo tyhjenee hyvin hitaasti, sillä likööri on niin makeaa, että sitä voi nauttia vain pienen paukun kerrallaan.

Helsinki sai hetkeksi valkoisen joulun. Kävimme aattona yökävelyllä, lumi oli vaimentanut kaikki äänet eikä kaupunki ollut koskaan ollut niin hiljainen. Ei ketään missään, ei edes valoja ikkunoissa. Suuri puisto oli yksin meidän, joten laskimme koirat vapaaksi. Toinen kirmasi pehmeässä lumessa keppiensä perässä, toinen ryhtyi hiirijahtiin. Se näki kerran kaksi vuotta sitten hiiren ja kuvittelee nyt, että jokainen tuulen kuljettama lehti tai käpy on hiiri, jonka perään se säntää riemuissaan. En tiedä oliko aattoyön taikaa vai huumorintajua, että ihkaelävä hiiri kipitti ohitsemme, mutta Juno-koira ei huomannut sitä, koska sillä oli kiire jahdata hiireksi luulemaansa lumikokkaretta.

*Keittiöremontti toteutetaan yhteistyössä Kitzenin ja Tulikiven kanssa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA