Kirjavinkki ~ Akan valkohehkuinen raivo

Seuraa kolmas kirjavinkki kesällä lukemastani triosta! (Luin toki muutakin, nämä kolme vaan tuntuivat sukulaissieluilta ja olivat kaikki suosituksen arvoisia.) Ensimmäinenhän oli Pietarin taidepiireihin sijoittuva Vadim ja toinen Essi Kummun Loiste. Ruotsalaisen Aase Bergin kirjoittama Akka oli kolmikosta ehdoton suosikkini: hurja, kulmikas, raivonkatkuinen tilitys kolmiodraaman jälkeen, toisen naisen näkökulmasta.

Aase Berg: Akka (Siltala, 2020)
*kirja saatu kustantajalta

Varakas, menestynyt valokuvaaja Victor on monin tavoin vastakohta Thelmalle, köyhälle runoilijalle. Molemmat ovat naimisissa, mutta eivät keskenään. He työskentelevät yhteisen projektin parissa, pettävät puolisoitaan ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, mutta sitten vain Thelma ottaa lupaukset vakavasti.

Thelmasta tulee Akka, kun suhde loppuu, aivan kuin Thelman pitäisi irrottaa Akka itsestään voidakseen kuvata raivonsa kaikessa valkoisessa hehkussaan. Eikä raivo kohdistu vain Victoriin, vaan laajenee yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka suojelevat toisia ja sulkevat toiset ulos. Akka on Thelman tuhkasta noussut alter ego, joka kaivaa verta nenästään kyseenalaistamalla heteroavioliiton ja ruotsalaisen yhteiskunnan porvarillisen pönötyksen. Kirjassa liu’utaan yksityisestä yleiseen ja sieltä takaisin, Thelman ja Victorin onnellisimmista hetkistä feministiseen manifestiin, joka purkaa valheellisia valtarakenteita ja normeja.

Eri aikatasoilla, kertojanäänillä ja lajityypeillä leikittelevä teksti on röyhkeä ja hävytön, sylkee lukijan kasvoille väittämiä välittämättä vastaanotosta. Victorin on valittava “onnellisen kaaoksen” ja “tylsän turvallisuuden” välillä, hän valitsee jälkimmäisen, eikä tainnut lopulta harkita koskaan mitään muuta. Akka keksii vaimolle monenlaisia halventavia nimityksiä, vaikka olisi kaikkein eniten halunnut hänen paikalleen.

Kaikessa katkeruudessaan Akan paatoksessa on pointtinsa. Kaikki ha­luavat valtaa ja vapautta, mutta perinteisesti niitä on ollut vain miehillä – ruotsalaisessakin yhteiskunnassa. Naiset ovat kantaneet vastuun ja kantavat yhä, kirjoitettiin Hesarissa.

Aase Berg on ruotsalainen runoilija ja Akka hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Rakastin tätä kirjaa. Akka on anarkisti, joka haluaa potkia kaiken kappaleiksi. Rakentavaa analyysia tai rehellistä itsereflektiota kirjasta ei löydy, ja se tuntuu itseasiassa tosi virkistävältä – naisenkaan ei tarvitse aina olla järkevä ja kohtuullinen ja tarkastella asiaa kaikista näkökulmista. Akka antaa palaa eikä pyytele mitään anteeksi.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Muistiinpanoja syyspukeutumisesta (ja vastuullisista kengistä)

Kaupallinen yhteistyö Ten Points ja Asennemedia

Kesän aikana kadonnut pukeutumisinspiraatio löytyy joka vuosi juuri näihin aikoihin, kun lämpötilat alkavat viiletä. Tänä vuonna kontrasti on poikkeuksellisen suuri, sillä kesä tuli hilluttua melko lailla puolisolta nyysityissä flanellipaidoissa ja muissa mökkitamineissa. Välillä mietin puolitosissani pitäisikö yrittää edes vähän, mutta sitten kiskoin taas kumpparit jalkaan ja lähdin kauppaan ostamaan varhaisperunoita. Teki itseasiassa tosi hyvää viettää pari kuukautta miettimättä ulkoisia seikkoja ja keskittyä ihan muihin juttuihin.

Helsinkiin palatessa toki muistin, että minullahan on kaapillinen kauniita vaatteita, jotka alkoivat kummasti myös kiinnostaa, kun sieluni ehti perässä pohjoisesta ja aloitin hitaan metamorfoosin metsittyneestä mökki-ihmisestä kaupunkilaiseksi. Oooh, farkut joissa ei ole reikiä! Elegantteja silkkipaitoja! Nahkarotsi! Ja varvastossuissa ja kumppareissa vietetyn kesän jälkeen oikeat kengät, sellaiset joissa on korkoa ja kantaa ja napakkaa nahkaa. Ei pidä koskaan aliarvioida vaatteiden ja asusteiden voimaa oikealle taajuudelle virittäytymisessä – ja kun sanon taajuus, tarkoitan tietenkin syksyä ja kaikkea mitä se tuo tullessaan. Uudet suunnitelmat, aiempaa tiukempi fokus, erilainen energia. Joka vuosi uudella tavalla erilainen.

Yhteistyö ruotsalaisen Ten Pointsin kanssa tuli siis hyvään saumaan. Merkin vastuullisesti valmistetut nahkakengät ovat minulle tutut paitsi puolisoni kautta myös hamaasta nuoruudestani, sillä olen ostanut useammatkin Ten Pointsit elämäni aikana. Etsin kengissä oikeastaan aina samanlaisia asioita, laatua, käytännöllisyyttä ja tukevaa lestiä oikeanlaisilla nyansseilla. Ten Pointsin valikoimista löytyy paljon tyyliini sopivia vaihtoehtoja ja haasteeksi muodostui lähinnä valikoiman runsaus, kun sain valita syysmallistosta kahdet kengät osana tätä kampanjaa.

Ennen kuin pökerrytte kerrottakoon, etten todellakaan osannut tehdä tätä meikkiä itse! Nappasimme nämä kuvat tultuani toisista kuvauksista, joita varten meikin teki Tiina-Maria Valanti. Pieni maailma: olimme aikoinaan Lapissa samalla yläasteella.

Laatu tarkoittaa, että kengät kestävät käyttöä kauan. Kannan uskollisesti lempikenkiäni vuosihuoltoon, kunnes suutari sanoo lempeästi, että nämä on nyt rakastettu loppuun. Oikeanlaisella säännöllisellä huollolla niiden elämänkaari on onneksi pitkä eikä näitä traagisia hetkiä kohtaa kovin usein.

Vaate- ja kenkävalinnoissa tulee nykyään ajateltua vastuullisuutta myös siitä näkökulmasta millaisissa olosuhteissa ne valmistetaan ja kuinka paljon tuotantoprosessi kuormittaa ympäristöä. Ten Pointsin kohdalla tätä ei tarvitse arvailla, sillä vastuullisuus on yksi brändin keskeisimmistä arvoista. Kengät suunnitellaan Ruotsissa ja valmistetaan käsin EU:n sisällä, suurimmaksi osin Portugalissa, EU-lainsäädännön mukaisissa työoloissa. Ne tehdään kasviparkatusta, kromittomasta nahasta, joka on lihateollisuuden ylijäämää, ja pakataan kierrätysmateriaaleihin.

Pidän paljon myös siitä, että brändin suunnittelufilosofia perustuu hitaaseen muotiin ja jatkuvasti uudistuvien mallistojen sijaan he suunnittelevat ajattomia kenkiä, jotka näyttävät ajankohtaisilta ja tuoreilta vuodesta toiseen. Ehkäpä juuri siksi valikoimista onkin niin helppo löytää omannäköisiä malleja, koska tykkään asusteissa nimenomaan ajattomuudesta.

Puin valitsemieni kenkien seuraksi pari erilaista asua, oikeastaan univormua, joiden vähän erilaisista variaatioista tämänhetkinen pukeutumiseni pääasiassa koostuu. On muuten jännä miten kenkiä vaihtamalla muuttuu koko fiilis. Olen käyttänyt näitä täsmälleen samoja asukokonaisuuksia myös lenkkareiden ja sandaalien kanssa, mutta kummasti ryhti oikenee, kun samoihin vaatteisiin yhdistää napakat nahkakengät.

Kokomusta kiinnostaa taas, terävät ääriviivat tekevät olostakin skarpin. Simppeli farkku- ja silkkipaitalook antaa tilaa kantajalleen, solahtaa kaikkiin tilanteisiin, on tyylikäs ja särmä kiljumatta huomiota. Tämä on kaikista arkiasuistani varmasti käytetyin. Hmm, vieläkin useammin taitaa olla farkut ja villapaita.

Vuosi sitten hankkimani vintage-Levikset ovat kympin ostos ystävän kirppispinosta ja silkkipaita lempivaate useamman vuoden takaa. Tykkään kovasti siitä miten paljas iho vilkkuu katkaistujen farkkujen ja nilkkureiden varren välissä.

Valitsin mustat Alice-nilkkurit jokapaikan syyskengiksi, joskin ne tuntuvat jalassa niin hyvältä, että veikkaan, että näillä tulee vedeltyä läpi talven. Tuotetiedoissa lukee chunky boots ja sitä ne ovat, aavistuksen möhkälemäiset ja reteät, kengät joilla saapastellaan takki auki kohti syksyä. Kovasti on minunnäköiseni malli, kaapistani on löytynyt jotain melko vastaavaa siitä saakka kun olin teini. Vaikka lähtöni eivät ole enää niin lentäviä kuin olivat joskus, kärsimättömänä ihmisenä arvostan suuresti vetoketjuja, jonka ansiosta ei tarvitse säätää nauhojen kanssa.

Asu numero kaksi heijastaa pehmeämpää ja boheemimpaa menoa, johon sonnustaudun usein silloin kun on mekkofiilis. Siihen kuuluu printtimekkojen lisäksi maanläheisiä sävyjä, 70-luvun mittasuhteita ja tiettyjä nyansseja, kuten runsaampia koruja ja pehmeää nahkaa. Superkivaa, kun ei vielä tarvitse sukkahousuja. Määrään itselleni paljon mekkopäiviä niin kauan kuin tämä autuus vielä jatkuu.

(Tyylini taitaa muuten nykyisellään olla yhdistelmä mustanpuhuvaa farkku- ja kauluspaitaminimalismia, tätä rennompaa hippeilyä ja hevostallirönttöilyä. Unohtamatta varvastossuja ja kasuaalia paljettiräjähtelyä pienimmästäkin tekosyystä päästä kimaltelemaan.)

Leomekko on Miia Halmesmaan, ostin alkuvuodesta ja olen käyttänyt tosi paljon. Mokkatakki on vanha suosikki Gant Ruggerilta, rakastan sitä, se saa minut välittömästi solahtamaan tietynlaiseen huolettomuuteen. Mokkatakki alkusyksyllä on kyllä melkoista reunalla elämistä, kaatosade voi yllättää milloin vaan enkä tietenkään kanna juuri silloin sateenvarjoa mukana.

Konjakinruskeat Clarisse-saappaat tuntuvat jalassa todella hyvältä, samaan aikaan tukevalta ja pehmeältä kuin kävelisi hyvin jousitettujen pilvien päällä. Arvostan paksua pohjaa, joka kohottaa jalat turvallisen etäisyyden päähän lammikoista. Nahka on kauniisti käsitelty ja laadukas ja tykkään pohjien reiluista urituksista, jotka tuovat mielleyhtymiä heppatyttöilyyn ja metsäretkiin. Ehkäpä täytyy testata niitä tositoimissa! Vetskarit löytyvät näistäkin ja hyvä niin, näissä nauhoissa olisikin melkoisesti aukomista.

Nämäkin maiharit näyttävät siltä kuin olisivat olleet kaapissani aina, ja päätyivät mustien nilkkureiden lailla samantien käyttöön. 

On kyllä helppo suositella vastuullisesti valmistettuja, kauniita kenkiä merkiltä, jota olen aiemminkin ostanut ja josta on pelkkiä positiivisia kokemuksia. Näissä kohtaa laatu, nyanssit ja kohtuullinen hinta, sillä suurin osa Ten Pointsin syysmalliston kengistä osuu sadan ja kahdensadan euron väliin. Kurkkaa nettikaupasta kaikki naisten mallit, ja toki miehillekin löytyy omansa.

Syyspukeutuminen, herääkö tunteita? Kiinnostaako vai kauhistuttaako?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Muistan jos jaksan

Niin se koitti tänäkin vuonna, elokuun viimeinen. Miten tähän aikaan latautuukin aina niin paljon kaikkea. Luopumisia, alkuja, välitilinpäätöksiä, päivä päivältä vahvistuva tunne siitä että jokin on taas liikahtamaisillaan.

En jaksa kirjoittaa mitään suurta summausta päättyvälle kesälle. Olihan siinä. Vietimme sen suurimmaksi osaksi Lapissa, nukuin, luin, kuljeskelin kumppareissa, yritin saada kirjoittamisen rytmistä kiinni ja välillä sainkin. Ihan kuin en vieläkään aivan olisi antanut itselleni lupaa elää juuri sitä elämää jota haluan, mutta se on ihan ulottuvillani. Melkein, melkein, melkein.

Oli ennätysmäärä hyttysiä ja märkä heinäkuu, mutta enimmäkseen olimme onnellisia. Verkkainen rytmi ja pienet ympyrät sopivat meille hyvin, solahdimme ikäänkuin hitaammalle vaihteelle, jossa kaikki sujuu omalla painollaan eikä kinaa tule mistään. Koirat nukkuivat kyljellään auringossa, sadepäivinä lämmitimme leivinuunia. Söin joka päivä tuoretta hillaa, jota perhepiirin marjamaaniset eläkeläiset kantoivat suoraan suolta. Ne olivat jo ihan tuskissaan sen suomättäillä kimaltelevan kullan kanssa, olihan kaikkien aikojen hillavuosi.

Otin kesällä joitakin kuvia ja tein joitakin muistiinpanoja, ajatellen kokoavani niistä tänne kirjoituksia teidän ja omaksi iloksi, mutta en ole vielä halunnut kajota niihin, ehkä tarvitsen vielä vähän välimatkaa. Välillä tuntuu tärkeältä dokumentoida kaikkea ja joka toinen päivä kyseenalaistan miksi – pitääkö ihmisen kaikki muistaa? Koko pitkä elämä, niin paljon elämää. Oliko se Leonard Cohen, joka sanoi joskus jossain: Muistan jos jaksan.

Palasimme kaupunkiin pari viikkoa sitten ja vieläkin totuttelen. Osa minusta istuu yhä Lapin talon lahoavilla rappusilla kahvikuppi kädessä.

Ensimmäisinä päivinä kaupungissa ärsytti ja ahdisti kaikki, kiihdyttävät autot ja moottoripyörät, kadulla huutavat ihmiset, aamuseitsemältä käynnistyvät työmaat, roskat ja sotkut. Kaipasin lehmiä, joiden kanssa olimme jakaneet aamujamme ja melkein itkin, kun nostin koiran turvaan rikotuilta pulloilta, jonka keskeltä löysimme itsemme kesken kävelyn, minä varvastossuissa ja koira tietysti paljain polkuanturoin, sellainen pehmeys siellä lasinsirpaleiden meressä.

Viisi ihmistä lähetti toisistaan tietämättä linkin tähän Samuli Putron uuteen kappaleeseen ja sanoi, että se oli tuonut heille mieleen meidän Lapista lähdön. Itkin vähän, koska niin minullekin.

Sitten tuli ilta, kun aurinko värjäsi laskiessaan taivaan vaaleanpunaiseksi, oli yhä kuuma ja kaikkien ikkunat olivat auki kadulle, ilta oli yhteinen enkä katsellut sitä ulkopuolelta. Jossain soitettiin pianoa ja kuulimme kaikki saman musiikin, raitiovaunujen kolinan, jostain kantautuvan puheensorinan, haukkuvan koiran jolle omani vastasi nojatuolistaan. Koira ottaa joka hetken annettuna, se ei muista missä olimme kaksi viikkoa sitten, se ei ikävöi mitään. Paitsi Jarnoa, joka kerta kun hän lähtee koiran luota (siis HYLKÄÄ) esimerkiksi töihin.

Rakennan uudelleen yhteyttä, käyn tervehtimässä tuttuja patsaita, kävelen paikkoihin joita rakastan. Kompassitorin Mutterikahvilaan. Eliten terassille. Tehtaankadun kukkapuistoon, jonka kukat hohtavat hämärässä illassa kuin uni. Siihen kohtaan rantaa, josta näkee samaan aikaan viiteen saareen. Merisatamanrannassa tulee aamuisin vastaan verkkareihin ja villapaitoihin pukeutuneita ihmisiä, joilla on hiukset pystyssä ja poskessa tyynyn jättämiä painaumia, minä heidän joukossaan, kuljeskelemme kaikki tahoillamme jonnekin kahville, kuuntelemme kuinka purjeveneiden köydet hakkaavat mastoihin kevyessä vireessä.

Hitaita liikahduksia, siirtymiä, nojautumista uuteen rytmiin. Kun tulee takaisin, jokin on aina toisin, joko itse tai se paikka johon palaa.

Kuten se, että yksi lähimmistä ystävistäni on muuttanut takaisin Suomeen oltuaan hyvin kauan poissa. Pääsen hänen ovensa taakse kolmessa minuutissa. Siitä on 20 vuotta, kun viimeksi asuimme näin lähellä toisiamme. Vaikea kuvailla tunnetta, jonka vallassa kävelin hänen luokseen ensimmäisen kerran.

Loppukesän mansikat ovat melkein sietämättömän makeita.
Loppukesän haikeus vyöryy yli ennennäkemättömällä voimalla.

(Hillojakin ostin, ne olivat lähinnä sietämättömän kalliita.)

Ja: loppukesän pimeät yöt, jotka kuljettavat vaivihkaa kohti syksyä. Yhtenä iltana sandaalit vaihtuvat sen enempää miettimättä sukkiin ja lenkkareihin, ja tulee ensimmäinen kerta, kun takkia tarvitaan kevään jälkeen eikä sitäkään ajattele, pukee vain ja tajuaa sitten jälkeenpäin, että nyt se tapahtui.

Ihan kohta syksy. Melkein, melkein, melkein.

Syyskuinen pimeys tuli päivän etuajassa, laskeutui eilen kuin peitto valottomalta taivaalta. Lähdimme iltakävelylle puistoon, en muistanut ettei sitä ole valaistu, sekin niitä asioita joita ei ajattele ennen kuin ne ovat jo totta. Emme erottaneet sakeassa hämärässä toisiamme emmekä koiria, kuulimme vain niiden kahinan nurmella.

PHONE PICS BY STELLA HARASEK