Rivera Del Rio

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Ilta on jo pimentynyt, kun taksi pysähtyy vaaleanpunaisen villan eteen. Finally, sanoo kuski ja pyyhkii hien otsaltaan. Hän on etsinyt pientä hotelliamme pitkään, pysähdellyt Puerto Vallartan mukulakivisten katujen kulmissa kysyäkseen neuvoa. Mutissut rattia käännellessään Zona Romantica, Zona Romantica – se on nimitys, jolla tätä vanhassa kaupungissa sijaitsevaa – kieltämättä tunnelmallista – kaupunginosaa kutsutaan.

Rivera Del Rio* kohoaa korkeana samannimisellä kadulla, jonka rinnalla solisee pieni Rio Cuale -joki. Sitä ei erota pimeässä, mutta sen kuulee puiden takaa. Rantatörmän edustalla on pieni pöytä ja sitä valaiseva lyhtypylväs, joka loistaa hämärtyneessä illassa.

Koputamme villan ovelle. Katu on hiljainen, viereiset talot seisovat pimeinä. Paikka vaikuttaa enemmän kodilta kuin hotellilta. Ehdimme jo epäillä olevamme väärässä paikassa, kun portaikkoon syttyy valo ja alas rymistelee leveästi hymyilevä mies, joka huudahtaa venyvällä englannilla: You must be Stella! We’ve been waiting for you!

Hän esittäytyy Grantiksi, kipuamme hänen perässään portaat yläkertaan ja astumme aulaan. Talo näyttää sisältä vielä enemmän kodilta – harvinaisen kauniilta ja eklektiseltä kodilta. Aula on oikeastaan olohuone: siellä on takka ja marmoripylväitä, valtavia kynttelikköjä, turkoosinsinisiä samettisohvia, jopa pieni allas, jossa kelluu puisia sorsia – voikohan siinä uida? Seiniin on ripustettu suuria maalauksia, valtavia saniaisia rönsyilee kaikkialla. Vastaanottotiskiä ei ole, vain läppäri jonka valo hohtaa iltahämärässä sohvapöydällä. Selviää sekunnissa, että tämän täytyy olla yksi kauneimmista hotelleista, joihin olen ikinä astunut.

Istahdamme parvekkeelle, se aukeaa kadulle, jolle taksi juuri jätti meidät. Eteemme nostetaan kulhollinen guacamolea, nachoja ja valtavat margaritat. Parin seuraavan päivän aikana opin, että Puerto Vallartassa kaikki margaritat ovat isoja.

Vasta kun silmäni alkavat tottua parvekkeelta avautuvaan pimeään, huomaan valot, jotka kohoavat joen takana melkein pystysuoralta näyttävässä linjassa kohti taivasta. Is that, what’s that, yritän aloittaa kysymystä, Grant nauraa. Kaupunkia ympäröivät vuoret ovat tosiaankin lähempänä kuin kuvittelin: kapean joen toisella puolella kohoavan kukkulan valot välkkyvät kuin olisivat vieressä, melkein kuin voisin ojentaa käteni ja koskettaa niitä.

Grant kertoo meille putiikkihotellin historiasta: 60-luvulla rakennettu talo on tosiaan ollut alunperin jonkun koti. Silver Maria Cortez osti valtavan talon aikoinaan kodiksi perheelleen ja bed&breakfast-henkiseksi majataloksi vieraille, joihin on lukeutunut vuosien varrella myös vanhan ajan Hollywood-glamouria tihkuvia nimiä. Kun hän kuoli, Marian pojanpoika Alex kunnosti vuosien varrella ränsistyneen meksikolaisen villan alkuperäiseen kukoistukseensa ja teki siitä kokonaan hotellin. Huoneita on nykyisin kahdeksan, jokainen tunnelmaltaan ja sisustukseltaan uniikki, osa pieniä ja toiset enemmän sviittejä keittiöineen kaikkineen. Huone, jonka me varasimme muutama päivä ennen matkaamme, on nimeltään Green Room ja sijaitsee talon ylimmässä kerroksessa.

Juttelemme pitkään Grantin kanssa: saamme kuulla missä on maukkainta meksikolaista ruokaa, kauneimmat rannat, homojen suosimat paikat joista löytyy suurimmat margaritat, parhaat kemut. Saamme myös vinkkejä mistä kohtaa kukkuloita saa parhaat valokuvat tästä Sierra Madren vuorten keskellä kuhisevasta pikkukaupungista.

Hän on muualta Meksikoon muuttanut valokuvaaja, joka tekee hotellissa lähinnä yövuoroja. Hän on myös tuore koiranomistaja, sillä hän on antanut vastikään kodin kadulta löydetylle koiranpennulle. Hellyn välittömästi ja ilahdun kun kuulen, että hän aikoo tuoda sen mukanaan töihin seuraavana päivänä: tiedossa on poikkeuksellisesti tuplavuoro eikä pentu pärjää niin pitkään yksinään.

Heitämme laukut huoneeseen ja lähdemme iltapalalle. Toivomme löytävämme tacokojun eikä tarvitse kävellä kuin korttelin kaksi ennen kuin lupaava tuoksu alkaa leijailla ilmassa: lähes jokaisen kadun kulmassa loistaa pieni katuruokakoju, josta saa pikkurahalla syötävää. Seuraan hämmästyneenä kun poikaystäväni tilaa sujuvalla espanjalla meille ruokaa. Hän ei ole tullut ikinä maininneeksi oppineensa reissuillaan hiukan kieltä.

Istahdamme muovituoleihin syömään. Olen tietysti erehtynyt luulemaan vihreistä kastikkeista paksumpaa guacamoleksi, ja nälkäisenä lastannut sitä tacoihini reippaalla otteella. Onkin jalopenokastiketta – hups. Tälläisiä virheitä Meksikossa tulee tehtyä vain kerran. Onneksi Jarno on napannut meille kulmakiskasta kylmät oluet ruoan kyytipojaksi.

Katselen pimeää kaupunkia ympärillämme: mukulakivisillä kaduilla ei ole valoja, ruokakojujen valaisemat kadunkulmat toimivat navigointiapuna sen jälkeen kun pimeys on pudonnut. Kissat vilahtelevat varjoissa, koirat kipittävät keskellä katua kuin kaupunki olisi yksin heidän.

Ensimmäistä kertaa Meksikossa. Rakastan tätä kaikkea jo nyt.

Herään seuraavana aamuna kotoisiin ääniin: keittiön kolinaan, kahvipannun vihellykseen ja vaimeaan puheensorinaan. Kiintiökukko kiekuu jossain naapurissa. Haemme kahvin heti, vasta myöhemmin maltamme istahtaa parvekkeelle aamiaisen ääreen. Keittiössä kaadetaan kuppiin täydennystä niin monta kertaa kuin tarpeen.

Näemme hotellin koko komeudessaan vasta silloin, räpytellessämme silmiämme aamun valossa. Vihreän huoneemme leveät haitariovet aukeavat talon ylimpään kerrokseen, kaiteen yli näkee alakerran olohuoneeseen. Huomaan vasta nyt, että talon katto on osittain auki taivasalle: kun sataa, vesi ropisee suoraan talon keskimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan altaaseen.

 Huoneemme sivuovesta pääsee pujahtamaan suoraan uima-altaalle. Altaan takana on baari – sellainen, josta voi itse ottaa jääkaapista oluen ja merkata sen pieneen mustaan kirjaan – ja kierreportaat talon korkeimpaan kohtaan, kattoterassille jonka pylväitä pitkin kiemurtelevat muratit. Pikkuisella terassilla on poreamme – näen jo itseni katselemassa siellä auringonlaskua ja sen jälkeen syttyvää tähtitaivasta.

Kaikessa hurmaavuudessaankin kattoterassi häviää huoneemme kylpyhuoneelle: se on kaunein, jonka olen nähnyt hetkeen. Kuluneet mustat laatat, vihreäksi maalatut seinät, suuri saniainen ja öljyvärimaalaus. Ikkunasta tulvii valoa kylpyammeeseen, jossa on suihku. Avaan ikkunan siristellen, sieltä aukeaa näkymä koko kaupungin ylle ja sen ympärillä kohoaviin viidakkoisiin vuoriin.

Muistan Grantin koiran ja ryntään alakertaan. Puolivuotias pentu loikkelehtii hotellin pihalla selvästi innoissaan ensimmäisestä päivästään uudessa paikassa, ja kipittää uteliaana tervehtimään. He’s Gilbert, esittelee Grant, mutta olemme jo poimineet pennun syliin ja saaneet kasapäin suukkoja. Uusi ystävyys on syttynyt.

✖ LUE AIEMMAT JUTUT SAMALTA MATKALTA
HELLO MEXICO

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Talviko se siellä kolkuttaa?

Luin täällä Meksikon auringon alla uutisista, että Suomen eteläisimpiin osiin saapuu vihdoin talvi! Lapissa lunta on ollut jo kuukausitolkulla, mutta Helsingissä se on tietysti viikon uutinen – ja vastaanotto on ilmeisesti ollut perinteinen sekoitus iloa ja järkytystä. Taidan kuulua ensinmainittuun leiriin, sillä pakko myöntää, että märkä harmaus alkoi tulla korvista. Valkoinen maisema on enemmän kuin tervetullutta vaihtelua! Ihan pelkästään sen kunniaksi pieni kuvasarja muutamista menneiden talvien lempikuvistani.

Meksiko-juttuja luvassa pian lisää, mutta kertokaapa sitä odotellessa, mitä teille kuuluu? Kiitos muuten kaikille postaustoiveita ja palautetta jättäneille, vielä ehtii mukaan! On ollut ihanaa lueskella ajatuksianne ja toiveitanne – olen jo listannut suosikkejani, joihin tartun heti sopivalla hetkellä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Arkistojen aarteet ~ Peilikaapin siivouspäivä

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. On tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tagin alta löydät muita vanhoja juttuja.

On välillä ihan tervettä katsoa totuutta silmiin, jotta totuus ei unohtuisi. Tein tässä inventaarion omaan peilikaappiini ja heräsi erinnäisiä kysymyksiä.

1 ~ Miksiköhän omistan yli kymmenen laadukasta (lue: kallista) merkkihuulikiiltoa, vaikka käytän pelkästään Blistexin hoitavaa huulivoidetta? Muistillani on tapana blokata kiusallisimmat tosiasiat, mutta epäilen, että tähän liittyy Stockmannin alennusmyynnit ja minä selittelemässä itselleni, että tarvitsen noita houkuttelevasti kimaltavia, ihanasti naisellisia kiiltoja kemuissa ja kekkereissä, vaikka sama Blistexin hoitava huulivoide sieltä juhlalaukustakin aina löytyy. Elän siis valheessa. Lisäksi olen kehittänyt vaikean riippuvuussuhteen Blistexin hoitavaan huulivoiteeseen. Lähettäkää apua.

2 ~ Sähköisen värikkäät, kimaltavat luomivärit ovat ihania! Varsinkin välkehtiessään siellä paletissaan, nimittäin luomilleni ne eivät koskaan päädy. Rakastan erityisesti hohtavia voidemaisia luomivärejä, joita ostelen 70-luvun diskokuningattarien kuvat mielessäni keräämään pölyä hyllyn perälle. Itsehän käytän päivästä toiseen samaa iänikuista mustaa kajalia, jonka pehmennän (lue: suttaan) sormella ajamaan luomivärin asiaa. Tässäkään ei voi käyttää juhlia tekosyynä – niitä varten piirtelen vaan vähän paksummat kajalit.

3 ~ En ole eläissäni käyttänyt huulipunaa. Mielenkiintoista kyllä kaapistani löytyy silti kolme (käyttämätöntä) huulipunapuikkoa. Joku tonttu näköjään hamstraa kaappiini nudesävyisiä punia siinä toivossa, että kun en kerran käytä niitä hiton kalliita huulikiiltoja, saattaisin haksahtaa puniin.

4 ~ Voisiko joku tulla heittämään puolestani pois viisi vuotta sitten alennuksesta ostamani glitter-purnukan? Löydän sisäisen viisivuotiaani joka kerta kun otan purkin käteeni enkä raaski nakata sitä menemään, vaikka tiesin jo ostaessani sen, että iholle ja hiuksiin levitettävän “hienovaraisen kimalteen” aika oli auttamattomasti ohi.

5 ~ Omistan kolme Yves Saint Laurentin valokynää. Siis sen lisäksi, joka on parhaillaan käytössä. Tämä ei tosin ole mitään turhaa hamstrausta, vaan silkka välttämättömyys. Jos nykyinen valokynäni yhtäkkiä loppuu ja toinen avaamattomista kynistä katoaa mustaan aukkoon, minulla on aina vielä varalla se kolmas. Jäi trauma, kun minulta kerran kysyttiin aamulla töissä onko minulla silmätulehdus. Ei ollut. Valokynä oli vain loppunut edellisenä päivänä enkä ollut ehtinyt hankkia uutta.

Kymmenen vuotta myöhemmin, mikä on muuttunut? Ensinnäkin olen oppinut käyttämään kosmetiikkaa vähän aiempaa monipuolisemmin. Se ei vieläkään ole ehkä paljoa, mutta nykyisin sentään käytän silloin tällöin niitä nudesävyisiä huulipunia! Samalla olen myös myöntänyt, etten yksinkertaisesti ole huulikiiltoihminen, enkä enää yritä pakottaa itseäni, vaikka ne hohtavat putelit huutelisivat kuinka nimeäni. Mutta mikä tärkeintä, olen selättänyt vihdoin tuon vuosia jatkuneen Blistex-riippuvuuden. Mikä on samoin? Vaikka olen lopettanut turhien tuotteiden ostamisen, työni pitää nykyisin huolen siitä, että kosmetiikkaa ja ihonhoitoputeleita on yhä yli omien tarpeiden – peilikaapissa vallitsee siis yhä samanlainen luova kaaos. Sovitaan, että se on luova.