Stella Harasek
Stella Harasek ~

Hello Mexico

34

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Terveiset Meksikosta! Kahdentoista tunnin suora lento meni nopeasti vähän kuin olisi istahtanut Helsinki-Vantaalla mustaan putkeen ja havahtunut vasta siihen, kun Puerto Vallartaa lähestyvän mustan putken pikkuruisesta ikkunasta alkoi kajastaa laskevan auringon punainen kajo. Se hohti mustien vuorten yllä ja sai maiseman näyttämään unelta. En voinut ottaa kuvaa, sillä minun ja ikkunan välissä oli kaksi samaan tahtiin tuhisevaa miestä, jotka nukkuivat suut auki. Teki mieli tuikata niihin suolapähkinä.

Parin päivän perusteella on varmasti liian aikaista sanoa oikeasti yhtään mitään, mutta sanon silti: rakastan Meksikoa. Tiesin tosin jo etukäteen, että rakastaisin. Olen ehkä ollut edellisessä elämässäni meksikolainen pyykkärimuija. Kaikki on oudolla tavalla tuttua, solahdan rytmiin vaivattomasti kuin olisin ollut täällä aiemmin. Värit lämmittävät silmiä ja sielua, äänimaisema on lempeä sekoitus puheensorinaa, mukulakivikaduilla rämiseviä autoja ja musiikkia. Espanja tuntuu tutulta kuin kieli, jonka olen osannut joskus: sanat ovat ihan kieleni päässä, en vaan saa niistä kiinni. Voisin elää meksikolaisella ruoalla, en koskaan kyllästy tähän makumaailmaan. Ja tietysti, tietysti rakastan tequilaa!

En tietenkään tiedä meksikolaisesta kulttuurista juuri enempää, mutta siksi olenkin täällä nyt. Olen halunnut matkustaa tänne niin kauan kuin muistan.

(Jarno on muuten sitä mieltä, että olin mafiajohtaja enkä pyykkäri. Tiedä sitten. Täkäläisiä kuitenkin.)

Olemme ajatelleet lähestyä tätä matkaa hiukan eri tavalla kuin monia aiempia, joilla olemme ajelleet autolla satoja tai tuhansia kilometrejä ja pysähdelleet reitin varrelle osuneisiin paikkoihin korkeintaan pariksi yöksi. Roadtrippailu on tietysti mitä mahtavin tapa seikkailla ja sillä tavoin näkee paljon lyhyessäkin ajassa, mutta toisaalta se voi olla matkustustyylinä vähän uuvuttava, jos aikaa on vähän, nähtävää paljon ja välimatkat valtavia. Esimerkiksi Australiassa emme todellakaan aina jaksaneet pitkän päivän jälkeen motellissa edes purkaa matkalaukkua yhtä yötä varten, vaan kaaduimme sänkyyn suorilta jaloilta ja jatkoimme seuraavana päivänä matkaa samoissa vaatteissa. Tekisin sen uudestaan, mutta en ehkä ihan näin nopeasti.

Tällä kertaa vedämme mahdollisimman kevyin varustein pelkät reput selässä, ja otamme muutenkin iisimmin. Meksiko on nimittäin siitä vaarallinen maa, että täällä voi vähän seota, sillä nähtävää on aivan liikaa vain kahden viikon matkalle. Siksi päätimme, että emme edes yritä nähdä kaikkea yhdellä reissulla, vaan valitsemme pari paikkaa, joissa viihdymme pidempään ja joihin ehdimme rauhassa tutustua. Emme myöskään aio tällä matkalla käyttää hirveästi aikaa ajamiseen ja kartan tutkimiseen, vaan taitamme matkat suurimmaksi osaksi lentäen tai paikallisten kuskien kanssa.

Instagramissa seuraavat tietävät jo kuka on tämä pieni pystykorvainen tyyppi! Kerron pian lisää täälläkin.

Toinen paikoista on Puerto Vallarta*, joka valikoitui vähän sattumalta: Finnair avasi syksyllä uuden lentoreitin tänne ja tartuimme edullisiin suoriin lentoihin, jotka löysimme yhteistyökumppanimme momondon kautta. Olen siitä juuri nyt tosi iloinen, koska tämä on ensihavaintojemme perusteella hurmaava paikka: todella kaunis rantakaupunki, jonka ympärillä kohoavat viidakkoiset vuoret. Paluulentomme Suomeen lähtee tietysti samasta paikasta mihin menolento laskeutui, joten tulemme pienen mutkan jälkeen Puerto Vallartaan vielä takaisin matkan viimeisiksi päiviksi. Ehkä käväisemme samalla lähellä sijaitsevassa Sayulitassa, tosin kuulimme jo paikallisilta että turistit ovat jo ylikansoittaneet tuon tunnelmallisen pienen surffikylän.

Entäs se toinen paikka? Se oli ehkä pönttö, mutta sentään yhteinen päähänpisto: meitä molempia kiehtoi aivan toisella puolella maata – sillä toisella rannikolla – sijaitseva Jukatanin niemimaa, sillä siellä on eniten muinaisen mayakulttuurin raunioita. Valitsimme ainakin ensimmäisten päivien tukikohdaksi Tulumin, katsotaan päädymmekö muutamaksi päiväksi vielä jollekin läheiselle saarelle tai muuhun pikkukaupunkiin. Meksikolaiset suurkaupungit saavat odottaa nyt seuraavaa reissua, vaikka lennämmekin Mexico Cityn kautta.

Koitan ennättää päivittää blogiin kuvia ja kuulumisia, mutta paras tapa pysyä mahdollisimman reaaliajassa reissussa mukana on ottaa meikäläisen Instagram (@stellaharasek) seurantaan: sinne tipahtelee valokuvien lisäksi Instastories-videoita aina kun pääsen internetin ääreen. VIVA MÉXICO!

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Suosituimmat postaukset vuonna 2017

114

Sisältää arvonnan

Seuraa kurkistus vuoden 2017 kaikkein suosituimpiin blogipostauksiin! Kiitos kollegoille kivasta postausideasta – Alexa taisi ensimmäisenä listata oman bloginsa suosituimmat jutut viime vuoden varrelta ja lueskelin kiinnostuneena myös Natan listauksen.

Mennäänpä omaani! Ei ollut suurikaan yllätys, että listan kärkeen kiilasivat isot, ajankohtaiset aiheet. Niihin on tarkoitus tarttua tänä vuonna aiempaa useammin nyt kun olen päässyt vihdoin eroon pitkään vaivanneesta blogiummetuksesta (jos olet nyt ihan että mistä tuo muija horisee, sivusin aihetta syksyisessä kirjoituksessa).

Muita yllätyksiä osui kyllä blogin statistiikassa vastaan. Oli esimerkiksi tosi ilahduttavaa nähdä, että yli puolet suosituimmista jutuista olivat kaupallisia kampanjoita! Toivon sen tarkoittavan sitä, että olen onnistunut tekemään niistä teidän mielestä lukemisen arvoisia ja valinnut aiheita, jotka sopivat blogiin ja kiinnostavat teitä. Yhteistyöjuttuihin tulee monesti panostettua enemmän kuin niinsanottuihin tavallisiin postauksiin, koska haluan varmistaa, että niistä löytyy tarttumapintaa – olipa se sitten viihdearvoa, informaatiota tai inspiraatiota.

Lopusta löytyy muuten arvonta, joten loikkaa suoraan sinne, jos lista ei kiinnosta!

Vela vai vasta päättämässä?

Ei tosiaan yllättänyt, että lasten hankintaa (tai hankkimattomuutta) käsittelevä kirjoitus nousi listan ykköseksi – niin paljon se herätti keskustelua, sai somejakoja ja keräsi tykkäyksiä. Olen vieläkin onnellinen siitä kuinka rakentavaa keskustelu aran aiheen ympärillä oli. Kiitos, että jaoitte tarinoitanne ja ajatuksianne, niistä oli minulle (ja varmasti muille lukijoille) tosi iso ilo. Oli huojentavaa huomata, etten ole yksin pohdintojeni kanssa.

Minä myös

Sosiaalisessa mediassa vellonnut #metoo-keskustelu seksuaalisesta häirinnästä sai minutkin tarttumaan kynään, koska kokemusta ikävä kyllä löytyy varhaisteinivuosista saakka enkä ole ikinä puhunut siitä julkisesti, vaikka todellakin olisi pitänyt. Juuri tälläisiä asioita on tärkeää tehdä näkyviksi eikä vaieta ja antaa niiden jatkua. Myös tätä kirjoitusta kommentoitiin niin että kommenttiloota nitisi liitoksistaan – kiitos jokaiselle kokemuksiaan jakaneille.

Nanso-postaukset

En olisi arvannut, että pitkän linjan suomalaisen muotitalon kanssa toteutetut blogipostaukset suorastaan dominoisivat tätä listaa! Kärkikymmeniköstä peräti viisi olivat Nanso-kampanjoita: niputin ne nyt yhteen, jotta listalle mahtuisi muutakin. Näitä muotikuvia on tehty vähän siellä sun täällä ympäri maailmaa: listalle nousseista postauksista Loppukesän lempparit kuvattiin Provencessa pienessä Methamiksen kylässä. Loman sietämätön keveys puolestaan kuvattiin yhdessä lempipaikoistani maailmassa, Viequesin saarella Karibialla. Muut listan postauksista olivat 8 x klassikko kevääseen, Takaisin töissä ja talvista juhlainspiraatioa sisältänyt Viisi valintaa juhlakauteen. Onpa ihana huomata, että postaussarjasta on tosiaan tykätty – olen toki sitä aavistellutkin, koska jutut ovat saaneet pelkkää positiivista palautetta.

Helpompaa elämää

Yhteistyössä Freskan kanssa toteutetussa kirjoituksessa käsittelin asioita, jotka tekevät arjesta helpompaa, parempaa ja ihanampaa. Yksi ehdottomasti tärkeimmistä on siivoaja, joka käy meillä kahden viikon välein. Olen yhä sitä mieltä, että siivoajan palkkaaminen on yksi parhaista sijoituksista, jonka oman arkensa helpottamiseksi voi tehdä, jos ei satu olemaan siivouksesta nauttivaa tyyppiä. Minä en ainakaan ole.

Minusta on kivaa järjestellä kaappeja ja sen sellaista, mutta keskittymiskykyni ei ole koskaan riittänyt perusteelliseen siivoukseen, joka oikeasti alkaa ja loppuu saman päivän aikana. Siivouspäivistäni tulee joka kerta lähipiirin hermoja raastava spektaakkeli, jossa tunnelmat vaihtelevat tunteja kestävistä “oho en muistanutkaan että minulla on tälläinen kirja” -harhapoluista raivareihin. Välillä haen kulmakiskalta motivaatiokaljan tai vien koiran kolmannelle päiväkävelylle ihan vaan päästäkseni pois keskeneräisen siivousprojektin keskeltä.

Kun pahin painajainen tapahtuu

Kuvaus Ranskan roadtripin alkuun osuneesta päivästä, josta tuli viime vuoden pahin – en ole itse pystynyt lukemaan tätä sen jälkeen kun kirjoitin sen. Kahdelle valokuvaajalle satojen tuhansien kuvien menettäminen on iso juttu, mutta positiivista tietysti on, että sen pahempaa ei viime vuonna tapahtunut. Varkausepisodinkin yhteydessä olisi voinut sattua niin paljon ikävämpiä juttuja, nyt selvittiin lopulta pienillä vahingoilla.

Kärkisijoille nousi myös muita viime vuoden aikana julkaistuja matkajuttuja, kuten Tulivuoritutkijana täällä, jonka kirjoitin Balilla tulivuoritilanteen keskeltä, ja Roadtrip Jakartaan joka oli kuvaus hikisestä 32 tunnin automatkasta Indonesian läpi. Mahtavaa, että tykkäätte matkajutuista, sillä niitä on luvassa viime vuoden seikkailuista vielä iso nippu.

Matkan jälkeinen elämä kiinnosti myös, sillä Australian reissun jälkeisiä ajatuksia käsittelevä kirjoitus nimeltä Välitilassa on ollut näemmä tosi tykätty.

Uutta kotia etsimässä

Tämä kirjoitus oli toteutettu yhteistyössä Igglo Rentin kanssa: kauniin kotimme vuokra nousi vuosi sitten kipurajamme tuntumaan ja vaikka viihdymme hyvin, olemme miettineet löytyisikö jostain meille uusi koti. Monia on kiinnostanut mitä asuntoprojektille kuuluu, mutta emme ole reissukiireidemme keskellä ehtineet oikein edistää asiaa muutamaa asuntonäyttöä lukuunottamatta – ne asunnot olivat kauniita, mutta ei meitä varten. Palaan aiheeseen sitten, kun on jotain uutta kerrottavaa!

5 x parempi työhuone

Finnish Design Shopin kanssa yhteistyössä tuotettu kirjoitus työhuoneemme uudesta sisustuksesta rikkoi kaikki blogini aiemmat kommentointiennätykset yli tuhannella kommentillaan, syynä tietysti houkutteleva arvonta. On se työhuonekin tietysti kaunis! Siellä on muuten ehtinyt taas tapahtua muutoksia, meillä nyt elää sisustus ihan koko ajan. Täytyy napsia taas uusia kuvia kun alkuvuoden reissut on hoidettu alta pois.

Hirvein viikko hetkeen

Huonot päivät ja kurjat hetket ovat tietysti osa elämää, mutta en vieläkään muistele lämmöllä tuota eriskummallista viikkoa, jonka seuraukset ovat vieläkin elämässämme monin tavoin läsnä. Palaan tähän vielä jonain päivänä, kun vettä on virrannut joessa tarpeeksi ja aika saanut tehdä armeliaat tehtävänsä.

Suosituimpien postausten joukossa oli muitakin tavalliseen arkeen kurkistavia juttuja, varsinkin niitä joissa ei ole niinsanotusti mennyt kaikki ihan nappiin.

Miesten vuoro

Jussilan perheen miehistä ottamani kuvat saivat isän metsästysharrastuksen takia aikaan hillittömän haloon. Hyvä esimerkki siitä, kuinka bloggaajana ei edes kymmenen vuoden kokemuksen jälkeen aina osaa ennakoida mistä kaikesta voikaan herätä kiihkeää keskustelua! Itse koin ikuistaneeni väläyksen pohjalaisen suvun perinteistä ja muusikkoisän ja -pojan kävelyretkestä, mutta toisten mielestä kuvani uhkuivat testosteroninkatkuista sovinismia.

Asioita jotka muistan Australiasta

Matkustimme loppuvuodesta lapsuudenmaisemiini, ja kertasin sitä ennen asioita, jotka muistin kymmenestä vuodestani Australiassa.

Oli talo ja pimenevässä illassa sirittävät sirkat, takapihan pyykkinarut, joiden läpi tiirasin taivaalle Halleyn komeettaa. Taivaankantta halkova valonjuova, ehkä avaruushulluus sai alkunsa siitä. Vuosi oli 1985 enkä tiennyt vielä mitään tornionjokilaaksolaisista lehmistä. Isä seisoi vieressäni, muistikuvaan ei ole tallentunut sanoja, mutta varmasti niitä oli. Ehkä puhuimme siitä, että seuraavan kerran tuo komeetta osuu kiertoradallaan paljain silmin havaittavaan kohtaan vuonna 2061. Ehkä siitä, että näenköhän sen vielä uudestaan.

Loppuun arvonta! Tämä ei ole sponsoroitu, vaan poimin palkinnon omista ylitsevuotavista kosmetiikkalaareistani: jaossa on Lumenen Harmonia-luonnonkosmetiikkasarjan tuotepaketti. Kysymys kuuluu millaisista tai mistä blogikirjoituksista olette pitäneet tähän mennessä eniten, ja millaisia juttuja toivotte tälle alkaneelle vuodelle? Saatte olla vastauksissanne juuri niin epämääräisiä tai täsmällisiä kuin tahdotte, mutta lupaan poimia konkreettisista postaustoiveista vähintään kymmenen aihetta, jotka toteutan tämän vuoden aikana – kannattaa siis hihkaista, jos on jotain mielessä! Arvontaan ehtii osallistua tiistaihin 23. tammikuuta saakka.

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Auringonnousu Aavasaksalla

34

✖ AAVASAKSA, YLITORNIO

Olin aivan täysin unohtanut miten kaunista Lapissa on. Ainoa varsinainen suunnitelmani oli ollut laiskotella, mutta joulunvietosta Aavasaksalla ei meinannut tulla mitään, kun teki mieli nakata vihreät kuulat nurkkaan ja painella ulos riehumaan kameran kanssa. Onneksi pohjoisilla leveysasteilla on tähän aikaan vuodesta niin vähän valoisaa aikaa, ettei siellä voi ottaa kuvia kuin parin tunnin verran päivässä. Aikaa jäi siis loikoilullekin sen jälkeen kun aurinko laski muutama hassu tunti nousemisensa jälkeen. Eli puoli kolmelta iltapäivältä.

Nämä kuvat ovat joulupäivältä, kun aurinko nousi puoli kahdentoista maissa päivällä. Kun näin ensimmäisen vaaleanpunaisen hattarapilven leijailevan taivaalle, jätimme kahvikupit niille sijoilleen aamiaispöytään, hyppäsimme Jeeppiin ja lähdimme ajamaan Aavasaksan huipulle. Onneksi Jarnoa ei tarvinnut paljoa houkutella. Kannattaa lyödä hynttyyt yhteen sellaisen ihmisen kanssa, jolla on päässään sama hulluus kuin itsellä.

Horisontin takaa nouseva aurinko värjäsi kuuset vaaleanpunaiseksi.

Jätimme auton hiihtokeskuksen parkkipaikalle ja kipusimme rinteiden päälle. “Hiihtokeskus” antaa paikasta hiukan mahtipontisen kuvan – oikeasti se on sympaattinen pieni kiska, josta voi ostaa pahvimukikahvin, vuokrata laskettelusukset, varata mökin tai syödä kalakeittoa juureen leivotun ruisleivän kanssa.

Olin unohtanut senkin miltä tuntuu kun aurinko nousee vasta puoltapäivän maissa – ja sitten kun se nousee, se on kaiken odotuksen väärti.

Kävin aikoinaan Aavasaksalla lumilautailemassa. En ole koskaan ollut kovin hyvä talviurheilussa – muutinhan Suomeen 11-vuotiaana kuumasta maasta, jossa talvilajit eivät sattuneista syistä ole kovin suosittuja. Lumilautailu oli kuitenkin luontevaa jatkoa skeittaukselle, jota motoriikan puutteestani huolimatta sinnikkäästi opettelin, kunnes sain tarpeekseni ruvelle naarmuuntuneista polvista ja kyynerpäistä. En tosiaan ollut ilmiömäinen rinteessäkään, mutta lumilaudan kanssa ei ainakaan tarvinnut ottaa yhteen asfaltin kanssa eikä tekniikan kanssa ollut niin tarkkaa, koska painovoima vei takuuvarmasti alas. Aavasaksan ankkurihissillä nousu olikin sitten toinen tarina. Onneksi somea ei vielä ollut eikä kukaan ollut ikuistamassa erikoisasentoja, joissa raahauduin takaisin vaaran päälle.

Äitini kertoi meille pohjoisen maisemista, kun asuimme vielä Australiassa ja lumi oli minulle ja veljelleni vasta teoreettinen käsite. Hän ikävöi suomalaisia vuodenaikoja ja kaipasi talvea, enkä ikinä ymmärtänyt miksi – olinhan auringon lapsi, joka temmelsi päivät pitkät hiekkarannalla ja oppi uimaan ennen kuin kävelemään. Osasinkohan arvostaa tätä kauneutta, kun tulimme tänne ja näin kaiken omin silmin? En muista. Oli varmaan liian kiire olla kroonisesti ahdistunut, ja taisin muutenkin olla kiinnostuneempi rockmusiikista, hevosista ja pojista kuin kansallismaisemista ympärilläni. Arvostus syntyi vasta pienellä viiveellä.

Ainut asia, joka Aavasaksassa silloin väräytti elämänjanoista sieluani, oli minua montakymmentä vuotta vanhempien muistot juhannusjuhlista, jotka järjestettiin vaaran huipulla 50- ja 60-luvuilla. Legendaarisiin juhliin saapui ihmisiä kaukaa ja meno on takuulla ollut unohtumaton, mutta siitä en valitettavasti tiedä mitään, koska olin liian nuori ja aivan liian utelias, ja puheenaihe vaihdettiin ennen kuin ikinä päästiin niihin oikeasti hyviin juttuihin. Höh. No, juhannusjuhlat tai ei, Aavasaksa tunnetaan yhä Lapin eteläisimpänä paikkana, jossa juhannuksena voi nähdä keskiyön auringon.

Aavasaksa sijaitsee Ruotsin rajalla, joka jää tässä kuvassa selkäni taakse. Tuonne horisonttiin kun ajaa tarpeeksi kauas tulee vastaan Raanujärvi, sitten Rovaniemi. Äiti ajeli sinne silloin tällöin ja hyppäsin mielelläni kyytiin, koska tykkäsin reitin karunkauniista suomaisemista. Marjahullu äitini tiirasi tupasvillan seasta hilloja, minä yritin nähdä virvatulia. Niitä ei osunut vastaan, mutta poroja kohtasimme senkin edestä. Pysähtelimme vähäväliä, koska suota halkovan aution valtatien keskellä seisoi kymmeniä poroja. Ne eivät ymmärtäneet olevansa etenemiseste, minun tehtäväni oli nousta autosta ja hätistellä ne tieltä. Yhtä piti kerran hiukan tuuppia pyllystä. Sen turkki oli niin pehmeä, että teki mieli halata sitä.

Aavasaksan laskettelurinteitäkin korkeammalla on vaaran varsinainen huippu, jolla sijaitsee Keisarinmaja, vanha paviljonki ja näkötorni. Halusin viedä Jarnon tornin huipulle, koska sieltä näkee idän lisäksi muihinkin ilmansuuntiin – Tornionjoen yli Ruotsiin, pohjoiseen kohti Pelloa ja Kittilää, ja jokivartta pitkin etelään kiemurteleviin kyliin ja lähimpään pikkukaupunkiin, Tornioon. Huurteisen tornin ovi oli jäätynyt auki ja pääsimme kapeaan kierreportaikkoon, mutta perillä odotti pieni pettymys: ikkunalasitkin olivat kimaltavien lumikukkasten peitossa eikä niiden läpi nähnyt mitään. Tulipahan kivutessa lämmin.

Jarno on viettänyt vuosien varrella pitkiä aikoja kaukaisissa paikoissa kuten Uudessa-Seelannissa, Etelä-Amerikassa, Intiassa ja Kiinassa, mutta jouluna Pohjanmaan poika kävi ensimmäistä kertaa Lapissa.

Näkötornin kupeessa sijaitseva Keisarinmaja on Lapin vanhin matkailukäyttöön valmistunut rakennus, sillä se rakennettiin vuonna 1882 metsästysmajaksi silloisen keisarin Lapin-matkaa varten. Aleksanteri II ei koskaan ehtinyt paikalle ja perillisenkin matka peruuntui vuosia myöhemmin, mutta muita vieraita on sittemmin saapunut bussilasteittain: Keisarinmaja toimii nykyisin museona ja on kesäisin auki vierailijoille. Minä olin sen kahvilassa kesätöissä: keittelin kahvia, paistoin vohveleita ja pääsin käyttämään kielitaitojanikin, sillä iso osa vieraista oli ulkomaisia turisteja. Olin yläasteikäinen (toisinsanoen sietämätön teini) enkä voinut ymmärtää miksen saanut käyttää töissä Led Zeppelin -paitaani.

Huipulle johtavaa tietä ei oltu joulupäivänä aurattu, mutta Jeeppimme ei paljoa piitannut pienestä kinoksesta. 

Matkajutuissa on luvassa pian paluu lämpimmille leveysasteille, mutta toivottavasti ette ole vielä ihan kyllästyneet lumikuviin, sillä niitä olisi vielä jokunen jäljellä!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA