Olin tehnyt välipäiville ja vuoden ensimmäiselle viikolle aukottoman suunnitelman. Vakaa aikomukseni oli linnoittautua työhuoneeseen tietokoneen ääreen, varata viereen pannullinen teetä ja ystävältä saatu lahjasuklaa, ja ottaa ilo irti siitä että puhelin ei pirise eikä sähköposti pauku. Olla toisinsanoen ennennäkemättömän tehokas ja hakata kasaan niin rästityöt (joiden määrä näyttää olevan vakio) kuin uuden vuoden suunnitelmat hyvissä ajoin ennen vuoden ensimmäistä matkaa, jonne voisi lähteä hyvällä omatunnolla, kun kaikki tärkeä olisi tehty alta pois. Ja koska olisin niin tehokas että aikaa jäisi jopa yli, voisin kerrankin kirjoittaa blogipostauksia etukäteen valmiiksi, jottei tarvitsisi tien päällä avata tietokonetta tai murehtia pätkivistä nettiyhteyksistä! Aaaah!

Mutta välipäivinä olikin kaikenlaista muuta kiirettä. Kävimme pitkillä kävelyillä koiran kanssa ja unohduimme kaupungille ystävien kanssa, kun kerrankin oli “aikaa”. Sytyttelin takkaan tulta ja jäin lukemaan lehtiä, joita käytin sytykkeinä. Siirtelimme huonekaluja Jarnon kitaroiden tieltä.  Selailin kirjoja ja tein mittavia internet-tutkimuksia tärkeistä aiheista kuten suomalaisen ryijytaiteen perinteet, syklonin synty, Modern Familyn kahdeksas tuotantokausi, vanhojen puukalusteiden entisöinti ja missä päin maailmaa olikaan se vaaleanpunainen laguuni, josta näin kolme vuotta sitten kuvia. Iltaan mennessä olin niin uupunut kaikista kiireistä, että nukahdin sohvalle viimeistään kahdeksalta.

Tietokone on auki, mutta se ei takaa vielä mitään.

Päätin pistää lusmuillen vietetyt välipäivät joulukooman piikkiin. Aloittaisin operaation uudella innolla heti vuoden vaihtumisen jälkeen. Uuden vuoden taika ripottelisi tähtipölyä suunnitelmieni päälle ja tammikuu saisi täydellisen startin! Saisin vuoden ensimmäisen viikon aikana aikaan niin paljon, että asiakkaat hämmästyisivät ja blogini lukijat pökertyisivät!

No, viikko alkaa olla nyt ohi. Tiistaina luulin, että on maanantai enkä muistanut mennä tapaamiseen. Keskiviikkona jätin väliin työtilaisuuden saadakseni kirjoittaa rauhassa, mutta nukahdinkin sohvalle tietokoneeni viereen eikä Jarno raaskinut herättää. Torstaina sain tietokoneen auki vasta iltapäivällä, koska unohduimme kirppiskierrokselle koiran aamukävelyn varrelta, sitten ystävä soitti, sitten lähdin lounaalle ja sitten oli, no, jotain muuta. Perjantaina nukuin kolme tuntia pommiin, joka on muuten todella tehokas tapa pistää tiukkaan laadittu aikataulu täysin sekaisin. Suosittelen, jos haluaa palaveripäivään ylimääräistä jännitystä! Lisäksi kaiken ylimääräisen energian on vienyt uusi päähänpisto, joka ei liity työhöni eikä tuo taloon rahaa vaan lähinnä syö sitä, mutta siitä lisää myöhemmin.

Sehän tässä on samaan aikaan sekä huolestuttavaa että huojentavaa, että kaikki menee eteenpäin, ehdit kyytiin tai et. Tähän aikaan huomenna istumme lentokoneessa ja kaikki mitä ei voi tehdä tien päältä joutuu vaan odottamaan paluutamme. Nyt kun tutkin todo-listaani ilman tätä hyödyttömäksi osoittautunutta idealismia, ei siellä edes ole kovin montaa asiaa, joita en voisi edistää kahdentoista tunnin lentomatkan aikana – ja onhan sitä ennenkin päivitetty blogia sieltä sun täältä ympäri maailmaa internet-yhteydellä, joka pysyy nipinnapin koossa jollain epämääräisellä purkkavirityksellä.

Mutta mihin me olimmekaan menossa tällä kertaa? Jarnon tontilta se selviää. Seuraavaksi pitääkin alkaa pakata. Viihdyttäkää meitä kertomalla miten teillä sujuu – onko vuosi alkanut hyvissä merkeissä?

PS. Kirjoitus on kuvitettu viimesyksyisillä kuvilla, koska ei, en todellakaan ole saanut aikaiseksi ottaa tällä viikolla ainuttakaan kuvaa enkä ole nähnyt rajauskynääni varmaan kuuteen viikkoon.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kun vuosi vaihtui, olin parhaassa mahdollisessa paikassa: ystävien seurassa, rakkaani sylissä, koira puristettuna rintaani vasten. Tähtisädetikut kipinöivät pimeässä, niiden tuoksusta tuli taas mieleen ensimmäiset talvet Lapissa ja natiseva lumi saappaiden alla.

Valvoimme melkein aamuun asti pitkän pöydän äärellä. Bob Dylan soi, viini virtasi eikä kukaan halunnut mennä kotiin. Kun silmät alkoivat lopulta painaa ja astuimme ulkomaailmaan, oli alkanut sataa lunta. Märkä asfaltti oli kadonnut ja tilalla oli tiheä lumipeitto, johon jäi mustia tassunjälkiä, kun kävelimme muutaman korttelin matkan kotiin. Oikaisimme puiston läpi, takkini sisältä herätetyt uniset koirat nuuhkivat lumen painosta nuokkuvia kukanvarsia.

Katulampun valossa kieppuva pyry sai maailman näyttämään kaleidoskoopilta. Pehmeä maisema oli täysin eri kuin se kolea musta kaupunki, jonka läpi olimme kulkeneet edellisenä iltana matkalla juhliin.

Se oli täydellinen tapa päättää vanha vuosi ja vastaanottaa uusi.

Mietiskelin päättynyttä vuotta: miten meni ja mitä jäi mieleen? Kepeästi esitettyyn kysymykseen tuntui ensin mahdottoman vaikealta vastata. Janoan aina selkeyttä, mutta elämä tuntuu monesti tuskastuttavan sekavalta – siitä ei saa siistiä ja johdonmukaista narratiivia, kun koko ajan on läsnä hyvää ja huonoa, ilon aiheita, onnen leimahduksia, pieniä ja suuria suruja, arjen koko umpimähkäinen kirjo.

Kun annoin kysymyksen hautua pari päivää, aloin saada kiinni punaisista langoista sekamelskan keskeltä.

2017 oli niin paljon parempi kuin edeltäjänsä, jota leimasivat isot muutokset, uupumus, kovat vatsakivut ja krooninen puristus rinnassa: kokosin hitaasti itseäni lattialle pudonneista palasista enkä vieläkään ole ihan varma miten tein sen. Tasan vuosi sitten kirjoitinkin, että 2016 oli monella tapaa rankka vuosi – ehkä ansaitsinkin sen myllerryksen jälkeen jotain helpompaa.

Kuten alkuvuodesta ennustin, siitä tuli momondo-yhteistyömme myötä seikkailuvuosi! Tuntuu, että vietimme tien päällä enemmän aikaa kuin kotona. Kahteentoista kuukauteen mahtui paljon mahtavia matkoja, jotkut tärkeämpiä kuin toiset, listan kärjessä matka Australiaan lapsuuteni maisemiin. Suurin osa Australian reissukuvista ja -jutuista on vielä julkaisematta, joten palaan aiheeseen pian.

Kävimme myös Karibialla, Kreetalla, Indonesiassa, Italiassa, Ranskassa, Espanjassa ja Tanskassa. Joukkoon mahtui keskivertoa rankempi reissu, roadtrip Eurooppaan, jonka vastoinkäymiset lopulta hitsasivat minusta ja Jarnosta vahvemman tiimin kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Yhtäkkiä olen suhteessa, josta olen aina haaveillut uskomatta, että sellaista oikeasti löytyisi. Se on niin iso ilo, että tuntuu melkein vaaralliselta kirjoittaa siitä, ikään kuin se olisi asia joka kuuluu vain meille.

Tein viime vuonna kovasti töitä. Vähemmän kuin ennen, silti yhä liikaa. Kiireidenkin keskellä iloitsin siitä, että sain tehdä työkseni kahta lempiasiaani, valokuvata ja kirjoittaa. Olin vihdoin tilanteessa, johon niin kovasti pari vuotta sitten halusin. Tuli tosi hyvä mieli siitä, että olin kovalla työllä päässyt lähemmäs omia tavoitteitani ja saan tällä hetkellä elää elämää, joka ei ole täydellinen, mutta tuntuu omalta.

Vietin aikaa ystävien kanssa. En ihan niin paljon kuin olisin halunnut ja oli monia, joiden kanssa eivät aikataulut ja reitit kohdanneet ollenkaan. Mutta silti: oli mökkireissu Vihreään taloon, parikin saariretkeä Estholmeniin, alkuvuoden matka Karibialle ja loppuvuoden matka Balille, kahvihetkiä arjen keskellä, yllätyskohtaamisia Roomassa, yhdessä odotettu Flow Festival, monen monta rentoa iltaa meidän keittiössä, ihanat pikkujoulut, Lapissa vietetty joulu jossa oli muuttuneiden perheolosuhteiden ansiosta läsnä myös vanhoja ystäviä ja kirsikkana kakun päällä, vuoden viimeinen ilta ja uuden vuoden juhla, joka oli kaikkea sitä mitä voi uuden vuoden juhlalta vaan odottaa.

Alkuvuodesta lopetimme lihan syömisen. Se oli helpompaa kuin olisin ikinä kuvitellut. Loppuvuodesta karsimme myös maitotuotteet minimiin eikä sekään ollut niin vaikeaa kuin joskus olin luullut. Syyt olivat ennen muuta eettiset, mutta päätös vahvistui, kun huomasin, että osa vatsakivuista katosivat maitotuotteiden myötä. Näin siitäkin huolimatta, etten tutkimusten mukaan kärsi allergiasta tai laktoosi-intoleranssista. Kaikki asiat eivät löydä selitystä lääkärin vastaanotolta.

Syksyllä palasin yli kymmenen vuoden jälkeen joogamatolle ja yllätin itseni pitämällä siitä. Syksystä tuli ainakin osittain sen ansiosta pehmeämpi kuin aiemmista. Löysin myös loistavan kiropraktikon (tai ketä huijaan, päädyin sinne siis ystävieni suosituksesta) ja ryhtini alkoi suoristua, niskakipuni kadota ja koko elämä tuntua jotenkin kevyemmältä. Haluan kirjoittaa vielä näistä molemmista.

Viime vuosi oli kummallinen monellakin tavalla. Menetin esimerkiksi poikkeuksellisen paljon kaikenlaista materiaa. Tavara on onneksi vain tavaraa ja nyt enää naurattaa, mutta viime vuonna ihmetytti: olen yleensä tarkka tavaroideni kanssa enkä kadota koskaan mitään. Alkuvuodesta minulta varastettiin olkalaukku ja sen mukana puhelin, avaimet ja kaikki kortit. Kesällä meiltä vietiin kaikki työvälineet kamerasta tietokoneeseen ja kovalevyihin. Yhdellä reissulla rikoin aurinkolasini, seuraavalla kadotin niiden tilalle hankitut seuraajat. Ehdin vuoden aikana hukata myös lempihattuni, lempihuivini ja lempisormukseni – kaikki eri tilanteissa enkä vieläkään ymmärrä mihin ne hävisivät. En voi muuta kuin ajatella, että universumi yritti kertoa jotain, varoittaa tai hidastaa vauhtiani.

Olen ajatellut kuunnella, sillä myös viime vuonna oli nimittäin liian usein liian kova kiire ja stressi. Olen yrittänyt kauan, mutta en vieläkään ole ihan saanut aikataulujani kuriin, vaikka ne ovat helpottaneet jo paljon pahimmista vuosista (tai vaikka edellisestä vuodesta). Tiedän jo, että niin ongelma kuin ratkaisu löytyvät omasta päästäni. Vielä taitaa vaan olla pari isoa oivallusta sisäistettävä kunnolla ennen kuin arki oikeasti muuttuu merkittävästi rennommaksi ja aikaa liikenisi riittävästi myös levolle ja pelkälle olemiselle.

Loppuvuoden teema oli matka menneeseen. Siellä oli niin paljon asioita, jotka olin unohtanut tai päättänyt olla ajattelematta. Kävin ensimmäisen kerran 25 vuoden jälkeen Australiassa, jossa kasvoin elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta. Menin jouluksi pohjoiseen, jossa en ollut viettänyt yhtään joulua sen jälkeen kun muutin 20 vuotta sitten pois kotoa. Aika oli oikea, aiemmin en olisi ollut valmis. Kiitos siitä kuuluu myös miehelle, jonka kanssa tuntui yhtäkkiä mahdolliselta kohdata kaikki, joka olisi aiemmin ollut aivan liikaa.

Ennen muuta päättynyt vuosi oli matka minuun. Availin vanhoja laatikoita, joihin olin vuosien varrella tunkenut ikävän, surun ja muut vaikeat tunteet, joita en silloin kyennyt, jaksanut tai ehtinyt käsitellä. En edes tiennyt, että niitä oli niin paljon. Nyt ne on päästetty ulos ja ne kuplivat, läikkyvät ja vuotavat päiviin. Antaa vuotaa vaan, ainakin olen elossa, raivoisasti ja kiihkeästi elossa ja kohtaan takki auki tunteet, jotka ovat koko tämän ajan olleet minussa ja odottaneet. Availen kaappeja ja ikkunoita, potkin ulos vanhoja luurankoja, häädän aaveita. Tuulee, joten tuuletan: huoneita, ajatuksia, lempivaatteita joihin on takertunut vanhentuneiksi tai vääriksi osoittautuneita uskomuksia siitä kuka olen.

Viime vuonna nimittäin opin olemaan rehellinen itselleni ja muille siitä millainen olen ja millaista elämää haluan elää. En valehdellut aiemmin, en vaan aina uskaltanut kuunnella ja uskoa sisäistä ääntä, joka kuiskaili korvaani. Opettelin muutenkin kuuntelemaan intuitioni entistä tarkemmin, näkemään asioita joita universumi valaisi ympärilläni siinä toivossa, että ehtisin vihdoin huomata ne. Tämäkin aihe ansaitsee vielä ihan oman kirjoituksensa.

Vuosi on nyt ohi ja plussan puolella ollaan, ei epäilystäkään. Koira kainalossa, mies vieressä ja tunteet pinnassa, menossa kohti kaikkea oikeaa ja omaa. Itkuisimpienkin stressipäivien pohjavireenä on ollut onni, tunne siitä että asiat ovat vihdoin nytkähtäneet eteenpäin oikeaan suuntaan. Vaikeat viikot eivät ole enää niin vaikeita kuin vuosi sitten tai läheskään niin vaikeita kuin kolme vuotta sitten. On huojentavaa, että kaikki muuttuu koko ajan vaan paremmaksi ja helpommaksi.

Haluan alkavalta vuodelta vähemmän: kiireisiä lähtöjä reissuihin, liian lyhyiksi jääviä yöunia, epävarmuutta, stressiä asioista jotka eivät ole sen arvoisia. Haluan myös luopua tunteesta, että koko ajan on kiire jonnekin tai vähintään jotain tärkeää tekemättä. En lupaa mitään, mutta yritän myös kiroilla vähemmän.

Toivon alkavalta vuodelta enemmän: unta, vapaapäiviä, lisää unta, aikaa kirjoittaa ja maalata ja liikkua, rohkeutta kirjoittaa kirjani loppuun silläkin uhalla että se ei ravisuttaisi kirjallista maailmaa neroudellaan. Rennompia matkoja, ryhdikkäämpiä rutiineja, helpompia aamuja. Ratkaisuita, jotka keventävät työkuormaani tekemättä lovea tuloihini. Ennen muuta haluan relata ja ehtiä nauttia kaikesta. Ja muistinko jo sanoa, että haluan nukkua?

Tuntuu, että joitakin asioita on opeteltava uudestaan ja uudestaan. Teen oivalluksia, jotka mullistavat kaiken mitä ajattelen maailmasta, ja sitten unohdan ne, kunnes törmään täsmälleen samoihin tilanteisiin uudelleen ja tajuan taas. Ehkä pitää hankkia muistikirja ja kirjoittaa niitä ylös.

Uupumuksesta: mikään ei ole tärkeämpää kuin nukkuminen. Väsyneenä ei ole luova, ei jaksa iloita tai innostua, ei löydä ratkaisuja tai uudenlaisia tapoja toimia, ongelmat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä eikä ole kivaa seuraa itselleen tai muille.

Keskeneräisyyden sietämisestä: minä olen ihan kesken, mutta onneksi maailma on myös. Ei tässä mikään ole tulossa valmiiksi, joten turha stressata. Olennaista on tämä matkan tekeminen ja kyydistä kannattaa nauttia.

Riittämättömyydestä: kun on paatunut perfektionisti ja itsepiiskuri, joka on koko ikänsä uskonut, että kaikki hyvä – rakkaus, kunnioitus ja menestys – pitää ansaita olemalla tietynlainen ja tekemällä asioita tietyllä tavalla, on vaikea yhtäkkiä antaa vaan olla ja heittäytyä sen varaan, että riittää ihan tälläisenä. Alan olla varma, että se on sataprosenttisella varmuudella ainut tapa löytää jonkinlainen rauha keskellä kaikkien niiden asioiden, joita voisi tehdä paremmin tai olla enemmän.

Kärsivällisyydestä: joka kerta kun vuosi vaihtuu, toivon, että alkava kahdentoista kuukauden jakso on se taianomainen vuosi, kun viimeisetkin minua pidättelevät ja hidastavat asiat katoavat, löydän tasapainon kaikkien minua vetävien voimien välillä ja saavutan kaiken sen mistä haaveilen. Vaikka oikeasti siinä on yhdelle vuodelle jo paljon taikaa, että kasvaa taas vähän ja pääsee taas vähän lähemmäs.

Viimekin vuonna opettelin. Tänä vuonna jatkan harjoituksia. Kipinöivää uutta vuotta meille kaikille.

PHOTOS MOSTLY BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA