Loppusuora häämöttää, joten on hyvä hetki palata elämämme päivänpolttavaan teemaan, remonttiin. Saimme ennen muuttoamme tehtyä pintaremontin kaikkiin huoneisiin, joihin oli tarkoituskin: makuuhuoneet, työhuone ja olohuone olivat muuttohetkellä valmiit. Seinien, lattioiden ja katon maalaamisessa oli kohtalaisen kova homma, kun neliöpinta-alaa oli paljon, mutta se oli lopulta pieni urakka verrattuna siihen mitä suuruudenhulluina humanisteina lähdimme tekemään keittiöön.
Keittiö oli aikoinaan jaettu kahdeksi huoneeksi: sen kainaloon oli rakennettu palvelijanhuone ja palvelijanhuoneen päälle oli kyhätty vielä parvi. Kulku keittiöön oli kummallinen, oli pujoteltava parven alta ja tehtävä jyrkkä käännös oikealle. Katto oli molemmista huoneista laskettu muuta asuntoa alemmas pahvia muistuttavilla paneeleilla. Vanhan lautalattian päällä oli vuosikymmenten varrella ladottua korkkilevyä, kellastunutta muovimattoa, lastulevyä ja halvannäköistä laminaattia, joka kilahteli ontosti askeleiden alla. Vähemmän yllättävästi nämä ratkaisut eivät tuoneet esiin arvokkaan vanhan asunnon parhaita puolia. Päätimme siis kahden minuutin huolellisen harkinnan päätteeksi laittaa koko keittiö uusiksi pitkän kaavan kautta. Keittiöremontti – ratkaisu vapaa-ajan ongelmiin! Tätä päätöstä olemme toki jälkeenpäin muistelleet, istuneet keskellä keittiötä tuhat kiloa purkujätettä ympärillämme ja miettineet, että kumman kuolematon idea se oikeastaan oli.
Kesän ratoksi – koska mitä muutakaan kukaan nyt kesällä haluaisi tehdä – olemme siis kaataneet huoneiden välisen seinän ja palvelijanhuoneen päälle rakennetun parven. Purimme myös kattopaneelit, ne olivat niin huonossa kunnossa ettei ollut vaihtoehtoa. Ruuvasimme vanhan keittiön pois, kaapit saivat uuden elämän jonkun mökillä. Lautalattian kaivaminen esiin oli omanlaisensa saaga. Muovimatto lähti repimällä, laminaatti naksuttamalla ja vanhat lastulevyt sorkkaraudalla – mutta vuosikymmeniä vanha korkki irtosi murusina. Kuutiosentin kokoisina palasina. Älkää vaan kysykö kauanko urakkaan meni – emme halua itsekään tietää. Vielä kerran kiitos jokaiselle ystävällemme, joka on ollut apunamme. Ilman teitä konttaisimme yhä lattialla kiroilemassa ja hakkaamassa sitä korkkia kappaleiksi.
Kaivoimme myös seinänpurkuprojektissa paljastuneen tiiliseinän esiin. Kun parvi purettiin, seinästä irtosi samalla isoja lohkoja laastia, joiden alta pilkahti kauniisti kulunut tiilipinta. Piikkasimme sitten samalla vaivalla loputkin tiiliseinästä esiin ja opimme, että kun joku raksalla sanoo “samalla vaivalla”, se tarkoittaa juurikin päinvastaista.
Lopulta jäljellä oli kahden ahtaan huoneen sijaan yksi iso tyhjä tila riisuttuna kaikesta turhasta. Vanha lautalattia oli kulunut mutta kaunis, katto kaikessa karuudessaan muistutti maailmankarttaa, betonikerrostumineen, rappauksineen ja sinnetänne risteilevine hirsirakenteineen. Tarpeettomat seinät ja parvet eivät enää estäneet valon tulvimista kaikkiin nurkkiin. Vaikea kuvailla tunnetta, kun näkee vihdoin edessään sen tilan, jonka on koko ajan tiennyt sen kaiken alta löytyvän. Se oli vielä kauniimpi kuin olimme kuvitelleet, ja sillä oli täysin oma tunnelma, joka ei piitannut pätkääkään siitä millaisia suunnitelmia meillä sen varalle oli.
Muuton jälkeisen elämän eli remontin toisen vaiheen avainsana on ollut etenemiseste. Keittiöremonttiin niitä on mahtunut monta. Yllättävän monta myös kylpyhuoneeseen, vaikka sinne vaihdoimme vain kalusteita. Jokainen pikkujuttu, jonka piti olla hetkessä hoidettu, muuttui monimutkaiseksi palapeliksi, jossa mikään ei loksahda runnomatta paikoilleen. Jokainen remontin tehnyt tietää mistä puhun: saadakseen asian x tehtyä on tehtävä ensin asiat z ja y, joita ei voi tehdä ennen asioita a ja b ja c, jotka pitää hyväksyttää huoltoyhtiöllä, jonka edustaja torkkuu paraikaa aurinkotuolissa Ranskan rannikolla vailla aikomustakaan vastata puhelimeen.
Jopa silloin, kun on vihdoin varma, että nyt on kaikki kunnossa, putkimies paikalla eikä mikään voi enää estää pesukoneen asennusta paitsi asteroidin törmääminen maapalloon, se tärähtää taas jostain eteen: ETENEMISESTE. Puuttuu palikka, josta emme ole ikinä kuulleet, joka ei tullut pesukoneen mukana eikä kuulunut asunnon varustukseen, jota putkimies ei puhelimessa maininnut eikä sitä saa korttelin päässä sijaitsevasta rautakaupasta, vaan se on haettava varastolta, joka sijaitsee Vantaan kaikkein kauimmaisessa nurkassa – ja meni muuten vartti sitten kiinni.
Väsymyksen keskellä on välillä iskenyt toivottomuus vähän pienimpienkin haasteiden edessä. Puramme sähköjohtoja, niitä on vanhassa asunnossa kilometritolkulla, monet täysin tarpeettomia. Yksi sähköjohto on viritetty muita korkeammalle. EIH. Eihän tuonne ylety kukaan. Tähän tämä kaatuu. Pakko muuttaa.
Remonttirytäkässä oppii, että mikään ei ole itsestäänselvää. Enpä ennen esimerkiksi tiennyt paljonko voi iloita siitä, että kylpyhuoneessa on valo! Peseydimme nimittäin kahden viikon ajan pilkkopimeässä, koska sähkömiehellä kesti ja koko asunnosta piti suihkun ajaksi kääntää sähköt pois. Nykyisin kylpyhuoneestamme löytyy lukuisia luksusominaisuuksia, kuten suihkutanko, suihkuverho, peilikaappi ja valo, joka ei aiheuta välitöntä kuolemanvaaraa.
Myös kolme kuukautta ilman keittiötä on opettanut monenlaista, niin hyvässä kuin huonossa. Mikko metsästi talouteen keittolevyn ja perustimme retkikeittiön. Ruoanvalmistusmahdollisuudet olivat silti vähissä, puhumattakaan motivaatiosta alkaa raksapäivän jälkeen kokkauspuuhiin. Tehtaankadun kahvilat ja lähikaupan tuoretiski ovat pitäneet meidät elossa kuluneen kesän. Jossain vaiheessa tosin luovutimme oikeiden astioiden suhteen. Emme enää jaksaneet tiskata kylpyhuoneen lattialla ja käydä suihkussa likomaan jätettyjen kattiloiden keskellä. Siirryimme kertakäyttöastioihin, joita löytyi pölyinen kasa muuttolaatikon pohjalta. Arvelimme, että ympäristön kannalta ei ollut mitään väliä heitämmekö ne pois käyttämättöminä vai käytettyinä. Viini pahvimukista – silti viiniä.
Keittiömme on ollut koko kesän muusta kodista eristetty työmaa, jonne ei ole kannattanut mennä ilman kypärää. Pitkään tuntui kaukaiselta konseptilta, että huoneessa olisi jonain päivänä pölyisen kraaterin sijaan toimiva keittiö. Konkreettiseksi kuva muuttui vasta, kun aloimme suunnitella uutta keittiötä, mittailla tilaa ja miettiä millaisen kaapiston halusimme. Otimme yhteyttä Kitzeniin, pieneen kotimaiseen keittiövalmistajaan, jonka kalusteet tehdään Salon seudulla. Laadun ja kotimaisuuden ohella syy valintaan oli esteettinen: Kitzenin mallistosta löytyi juuri se mattamusta keittiö, josta olimme haaveilleet. Suunnittelun edetessä selvisi, että alan ammattilaisilla oli muutakin annettavaa kuin täydellinen tummanharmaa kivitaso ja kauniit kaapit. Päädyimme yhteistyöhön – ehdottomasti paras päätöksemme koko remontin aikana. Seuraavaksi luvassa lisää keittiöstä ja siitä millainen siitä tulee. Voin koko sydämestäni sanoa, etten malta odottaa.
