Kirjasuosituksia kysytään ihan joka viikko, joten taitaa olla aika lopettaa panttaaminen ja vastata kysyntään! Jatkossa siis luvassa epäsäännöllisen säännöllisesti ilmestyviä kirjavinkkejä. Onhan niitä aiemminkin täällä ollut, joten varsinainen uutinen on se, että vinkkejä tulee jatkossa useammin ja enemmän. Tarkoitus on nostaa esiin sekä uutuuksia että vanhempia teoksia täysin mielivaltaisesti perustuen siihen mitä olen sattunut lukemaan ja mistä olen tykännyt.
Kirjat saatu kustantajilta
Sanotaan se heti: Monika Fagerholmin viime syksynä ilmestynyt Kuka tappoi bambin? (Teos, 2019) on paras lukemani kirja pitkään aikaan. Mielipiteeni on kaukana puolueettomasta: kuuttakymmentä lähentelevä Fagerholm on minusta yksi Suomen lahjakkaimmista kirjoittajista ja odotan hänen jokaista teostaan vesi kielellä. Fagerholmin kieli on elävää, hurjaa ja lumoavaa, kiertää hypnoottista kehää, imee mukaansa kiihtyvään pyörteeseen. Kirjoissa operoidaan tasolla, joka on samaan aikaan syvästi inhimmillinen ja silti aavistuksen irti arkitodellisuudesta. On oikeastaan samantekevää mistä hän kirjoittaa, sillä jokainen tarina upottaa lukijansa pienoismaailmaan, josta ei haluaisi pois ollenkaan. Tätä kirjaa en malttanut laskea käsistäni kertaakaan ennen kuin olin aamuviiteen mennessä lukenut sen loppuun.
Tarinan keskiössä on pikkukaupungin vaiettu rikos, teinien kotibileissä tapahtunut joukkoraiskaus, joka seuraa osallisia vielä vuosia myöhemmin. Kirja ei kerro oikeastaan itse rikoksesta, vaan kaikesta, mitä tapahtuu sen jälkeen: häpeästä, vaikenemisesta ja syyllisyydestä. Varakkaassa huvilakaupungissa ei haluta kohdata rikkaiden ja kauniiden poikien julmaa tekoa, vaan annetaan hiljaisuuden laskeutua niin rikoksen kuin uhrin ympärille.
Nyt käännämme puhtaan lehden, ja jonakin kauniina päivänä olemme kääntäneet niin monta lehteä, ettei tätä ole lainkaan tapahtunut.
Kirja on kylmäävän ajankohtainen, eikä vähiten siksi, että fiktiivisen romaanin taustalla on tositapahtuma: muutama vuosi sitten Tammisaaressa, Fagerholmin nykyisessä kotikaupungissa, lupaava nuori urheilijapoika tappoi entisen tyttöystävänsä ja sitten itsensä. Tapahtuma oli pikkukaupungin asukkaille valtava järkytys ja haluttiin nopeasti unohtaa.
Hiljaisuus palvelee rikoksen tekijää, vaan ei uhria, jonka näkökulma jää kuvaamatta myös Fagerholmin kirjassa kuin alleviivatakseen tarinan valtarakenteita. Kulissit ovat kaikki kaikessa eikä tiiviin yhteisön rakenteita haluta ravistella. Tarinasta yritetään kirjoittaa versio, jonka kanssa voi elää: ehkä oli jollain tavalla jopa uhrin oma vika, että kävi näin. Kuka voi lopulta edes tietää, mitä todella tapahtui?
Fagerholm antoi kirjan tiimoilta Helsingin Sanomille hienon haastattelun:
Hämmentävintä Fagerholmin mielestä on ollut huomata, että seksuaalirikokset mielletään julkisuudessa naiskysymyksiksi. ”Naiset puhuvat niistä ja on naisten tehtävä mennä kaduille osoittamaan mieltä, vaikka nämä asiat kuuluvat yhtä lailla miehille. Siinä on kyse vallankäytöstä. Mikään ei muutu, ennen kuin kaikki ovat mukana”, Fagerholm kertoo.
Yksi kirjan kiinnostavimmista hahmoista on Gusten Grippe, yksi pojista, joka ainoana nelikosta haluaisi tunnustaa syyllisyytensä, mutta hänen ei anneta tehdä sitä. Hän yrittää mennä eteenpäin, mutta löytää itsensä uudelleen ja uudelleen vanhan tapahtuman ääreltä osaamatta antaa itselleen anteeksi. Lukijana löytää itsensä ristiriitaisesta tilanteesta, yrittämästä ymmärtää tekoa, jota ei voi ymmärtää saati hyväksyä.
Hän istuu siinä pitkän tovin, ja kaikki ahdistus, kaikki herää taas.
”Ihan kuin sinun sisälläsi olisi lumivyöry, Gusten. Kaikkea mahdollista vanhaa tukahdutettua sontaa.” Ja hän ymmärtää: hän ei koskaan pääse sieltä pois. Hänen on palattava sinne.
Väkivallan, valtarakenteiden ja vaikenemisen ohessa esiin nousee muitakin teemoja muistoihin takertumisesta ja ystävyydestä rakkauteen, joka ei himmene tai katoa. Tunnistan ne Fagerholmin aiemmistakin kirjoista, mutta onpa tässä kokonaan uusiakin elementtejä: pidin esimerkiksi valtavasti tavasta, jolla Fagerholm ensimmäistä kertaa tuo kerrontaansa elementtejä digitalisoituvasta maailmasta, jossa nykyään elämme, halusimmepa tai emme. Useimmiten inhoan kirjallisuudessa viliseviä teknologisia viittauksia, jotka sitovat tekstin liian tiukasti omaan aikaansa, mutta tässä kirjassa ne onnistuvat ja sulautuvat osaksi kirjan välkkyvää maailmaa.
“Oletko jutellut isäsi kanssa? Pidättekö te yhteyttä?”
(Äiti keittiönpöydän ääressä, onko tämä kuulustelu?)
“Ei, äiti, emme pidä”, vastan kuuliaiseksi – vaikka noita tyhmiä päivityksiä ja kommentteja lukiessani avaankin yhä useammin Messengerin, kun huomaan, että isän kuvan vieressä on vihreä piste läsnäolon merkkinä. Jos en kirjoittaakseni jotain, niin ollakseni kyberavaruudessa muutaman hetken samassa paikassa hänen kanssaan.
Romaani on aiheeltaan rankka ja raaka, mutta tekstinä se on kirjailijan helppolukuisin teos vuosiin, edeltäjiinsä verrattuna myös varsin lyhyt. Jos et ole koskaan lukenut mitään Fagerholmilta, tästä on ehdottomasti hyvä aloittaa. Ruotsinkielentaitoiset voivat lukea kirjan alkuperäiskielellään tai kuunnella kirjailijan itsensä lukeman äänikirjan, jos ei haittaa, että kirjat lukemattomat painotekniset tehostekeinot kursiiveista isoihin kirjaimiin jäävät ääniversiossa kokematta. Me muut saamme nautiskella Laura Jänisniemen soljuvasta suomennoksesta.
Vähän harmittaa, että Finlandia-ehdokkuuden saanut romaani ei viime syksynä voittanut, mutta toisaalta voiton vienyt Pajtim Statovcin Bolla oli upea myös. Olkoon Bambi hyvä kakkonen.
Suosittelen myös Fagerholmin haastattelua uusimmassa Image-lehdessä. Rakastan Fagerholmin suorapuheisuutta ja sitä miten käytännönläheisesti hän suhtautuu kirjoittamiseen ammattina, vaikka samaan aikaan hän ymmärtää, että tekstin taika syntyy polttopisteistä, vaikeasti selitettävistä asioista joihin tiivistyy “hirveästi energiaa”. Se jokin, mitä ei pysty pukemaan sanoiksi, mutta jonka voi tuntea, joka polttaa ja josta syntyy hyvää kirjallisuutta.
PHOTOS BY STELLA HARASEK
