Yhteistyössä Elisa
Harvasta asiasta kysytään niin usein kuin työstäni – ja harvaan kysymykseen on niin vaikeaa antaa yksinkertainen vastaus. Tuttu tunne varmasti monelle kaltaiselleni, oman itsensä työllistäjälle, jonka työ ei ole tiivistettävissä yksittäiseen toimeenkuvaan. Elisan #teetoisin -kampanja tarjosi hyvän hetken avata ajatuksiani yrittäjän työstä ja liikkuvasta toimistostani.
Työpäiväni koostuvat monenlaisesta tekemisestä. Kaikkein eniten kirjoitan: tätä blogia, kirjaa, tiedotteita, viestintästrategioita, lehtijuttuja. Valokuvaan, onnellisena siitä että kuvaustöitä on koko ajan enemmän. Koulutan, konseptoin ja konsultoin. Joskus istun palaveripöytään bloggaajana, joskus viestinnän ammattilaisena. Brändit, blogit ja sosiaalinen media ovat keskeisessä osassa molemmissa rooleissa. Samaan aikaan omissa projekteissani saan seilata juuri niin syvissä ja sakeissa vesissä kuin tahdon, vastapainoksi töille, jotka ovat kovin konkreettisella tavalla kiinni vallitsevassa todellisuudessa.
Päivän ensimmäinen kahvikuppi saa ihan kohta otsarypyt oikenemaan.
Minulta on kysytty monta kertaa mitä kannattaa opiskella, jos haluaa tehdä samaa kuin minä, mutta siihen kysymykseen on mahdotonta vastata. Työni on muokkautunut minun näköisekseni ja oikeastaan ihan kaikella mitä olen opiskellut, harrastanut ja tehnyt työkseni viimeisen viidentoista vuoden aikana on ollut osansa siinä millä elätän itseni tänä päivänä. Se on ollut huojentava havainto ihmiselle, joka on kiinnostunut lähes kaikesta ja miettinyt pitkin matkaa koituuko se vielä kohtaloksi maailmassa, jossa monen mielestä pitää valita vain yksi (ala, työ, erikoistumisalue). Mikään ei ole mennyt hukkaan, päinvastoin aivan kaikesta on ollut hyötyä. Kirjallisuustieteen ja taidehistorian opinnoista, pimiössä vietetyistä vuosista, turhaakin turhemmilta tuntuneista opettajasijaisuuksista, indieklubin pyörittämisestä, graafisen suunnittelun tutkinnosta, levy-yhtiön markkinointitiimissä tahkotusta työstä ja jopa baarimikkona opitusta taidosta tehdä todella tiukka mojito.
En ole ikinä malttanut keskittyä vain yhteen eikä onneksi ole tarvinnut, mutta jos olisi pakko, valitsisin kirjoittamisen ja kuvaamisen. Ne ovat minulle yksi ja sama asia, oman mielenmaiseman maalaamista sanoin ja kuvin. Olen aina ollut onnellisimmillani kun saan vajota omiin maailmoihini. Viime vuodet ovat tosin opettaneet, että tekee hyvää tulla välillä sieltä pois, ravistaa itsensä todellisuuteen ja katsoa ympärilleen. Mikään ei lopulta ole inspiroivampaa kuin muut ihmiset.
Uuden kodin myötä minulla on ensimmäistä kertaa ylellisyys, josta olen aiemmin voinut vain haaveilla – työhuone! Ajatella, oma paikka asioille kuten kirjoille, kamerakalustolle ja kuiteille. Aiemminhan säilytin näitä kaikkia sängyssäni.
Teen suurimman osan töistäni kuitenkin tien päällä: kahviloissa, junissa, kuvaustauoilla, tapahtumien takatiloissa, autoissa, asiakkaiden neuvotteluhuoneissa. Hektisimpinä päivinä saatan sopia tapaamiset, kirjoittaa sähköpostit ja soittaa puhelut Kutsuplussassa matkalla paikasta toiseen. On onni, että kaikki mitä tarvitsen työhöni kulkee mukana olkalaukussa – tietokone, järjestelmäkamera ja tietokoneelle jaettavalla verkolla varustettu puhelin. Näin kompakti toimisto pysyy kovassakin vauhdissa mukana. Tätä kirjoitusta olen kirjoittanut mm. kahdessa kahvilassa, anoppilan keittiössä ja junassa välillä Turku-Helsinki.
Kirjoittajan työvälineitä – kynät ja takeaway-kahvi.
Olen tavalla tai toisella ollut yrittäjä koko aikuisen elämäni. Siitä on yli kymmenen vuotta kun perustin toiminimen ja poimin sille nimen lempibändin biisistä. Olin valmistumassa graafiseksi suunnittelijaksi ja elätin itseni suunnittelemalla logoja, mainoksia ja levynkansia. Päädyin päivätöihin, ensin pieneen levy-yhtiöön, sitten isoon. Aloitin graafikkona, pian vastasin artistien visuaalisesta brändinhallinnasta, suunnittelin digitaalisia strategioita ja lopulta työskentelin tiedottajana. Samoina vuosina syntyi vähän muutakin: blogi josta tuli yllättäen erottamaton osa työtäni, lehtijuttuja joita kirjoitin öisin ja näiden myötä orastava aavistus siitä, että kuukausipalkkainen työ ei välttämättä ollut ainoa vaihtoehtoni.
Tie vei vielä toiseen monikansalliseen yhtiöön, josta lopulta heittäydyin takaisin oman itseni herraksi. Olin oppinut enemmän kuin olisin ikinä arvannut, rakastanut jokaista hetkeä, jonka sain työskennellä Placebon tai Depeche Moden tai Nick Caven eteen. Tajusin silti, että halusin valita vapaammin. Työaikani, työtehtäväni. Halusin vapauden tarttua uusiin mahdollisuuksiin ja ideoihin, joten yksin liitävän yrittäjänelämän valitseminen ei ollut lopulta vaikea. Se polku oli päivätyön ulkopuolisten tekemisteni ansiosta ollut koko ajan siinä, odottamassa että siirtyisin sille kokonaan.
Kas näin sitä sitä liidellään, välillä vähän kiroillen.
Levy-yhtiövuosien jälkeen olen jatkanut artistipromon parissa ja laajentanut muillekin luoville aloille, kirjoittanut blogia, tiedottanut tapahtumia, stailannut sisustus- ja muotipalstoja, kirjoittanut ja kuvannut matkajuttuja, mediavalmentanut, tuottanut lanseeraustilaisuuksia, suunnitellut viestintästrategioita, konsultoinut brändejä ja perustanut tätä kaikkea varten yrityksiä, kuten Mellakka Helsingin. Suvilahdessa alkunsa saaneesta kahden naisen nyrkkipajasta on tullut kolmen vuoden aikana kukoistava ja kasvava pr- ja viestintätoimisto, joka työllistää meidän lisäksemme jo monta muuta.
Työhuoneen tärkein asia on toimiva verkko ja tuo pieni pirteä tohotin jakaa sen kaikkialle kotiin kuin unelma.
Tietty epävarmuus on yrittäjän työssä aina läsnä, mutta en ole ikinä osannut pelätä kuinkahan tässä käy. Taisin periä isäni sokean luottamuksen siihen, että kaikki järjestyy – ja niinhän se on. Valehtelisin jos väittäisin, että tie olisi ollut helppo, tiellä kävelyn sijaan on välillä kiivetty ja kontattu kivikoissa. Elämästä on tullut kuitenkin lopulta juuri sellaista kuin olen toivonut. Saan tehdä monenlaisia minua kiinnostavia asioita, ihmiset ympärilläni ovat toinen toistaan taitavampia, opin kaikesta koko ajan uutta. Saan matkustaa, olla liikkeellä, nähdä kun – todelliset ja kuvitteelliset – maisemat vaihtuvat.
Liikkuvan yrittäjän elämään tottumista on huomattavasti helpottanut seikka, etten ole koskaan ollut rutiini-ihminen – säännölliseen päivätyörytmiin sopeutuminen oli minulle rehellisesti sanottuna vaikeampaa. Nautin siitä, että jokainen päivä on erilainen. Joinakin päivinä teen koko päivän töitä kotona koirat käpertyneenä jalkoihin. Toisina päivinä juoksen tapaamisesta toiseen aamuvarhaisesta iltaan. Joinakin päivinä kalenteriin on kirjattu vain yksi asia ja kun sen on tehnyt, saa lähteä kahville. Itsehän päätän mitä, missä ja milloin. Samalla olen avoin mahdollisuuksille – ensi viikolla saatan olla kuvauksissa, ensi kuussa matkalla. En vielä tiedä kaikkea, onneksi en. Se ei tunnu epävarmuudelta, se tuntuu vapaudelta.
The Cockin kahvi ja mehu -kombolla pysyy hereillä kun päivän ensimmäinen palaveri alkaa klo 8.
Kolikolla on tietysti toinenkin puoli, jokaiselle yrittäjälle takuuvarmasti tuttu. Lomailla voi vain, jos on varaa ja aikaa – ja siihen voi kulua vuosia (minä pidin aikuisen elämäni ensimmäisen rehellisen kesäloman viime vuonna). Katuun kolahtaneen puhelimen tilalle on ostettava ihan itse uusi. Vakuutukset ja eläkemaksut maksetaan omasta pussista. Kirjanpito on tehtävä tai palkattava tehtävään kirjanpitäjä. Menot ovat säännölliset, mutta tulot eivät. Työn kiinnostavuus korreloi harvoin sen taloudelliseen kannattavuuteen. Töitä voi tulla kerralla niin paljon ettei niitä ehdi tehdä, seuraavassa kuussa kalenteri saattaa kirkua tyhjyyttään.
Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulla on aina riittänyt töitä enemmän kuin tarpeeksi. Suurimmat haasteeni ovatkin olleet juuri omien rajojeni opettelussa: elämässä on oltava muutakin kuin työ, oli se kuinka kiinnostavaa tahansa. Yhä etsin tasapainoa ja hetkittäin olen sen tavoittanutkin – kunnes tulee taas jotain uutta, jolle en malta sanoa ei. Uteliaan ihmisen perusdilemma: kun aivan kaikki kiinnostaa, nimim. INFP-81.
Aina puhutaan siitä kuinka yrittäjänä on haastavaa vetää selkeää rajaa vapaa-ajan ja työn välille. Itse en ole kokenut sitä ongelmaksi: selkeitä rajoja ei välttämättä tarvita, jos omassa työssä on asioita, jotka eivät pelkästään vie vaan myös antavat energiaa. Bloggaaminen on myös hyvä esimerkki työstä, jota on mahdoton irrottaa kontekstistaan – kirjoitanhan omasta elämästäni. Yleisen arjenhallinnan ja ihmissuhteiden ylläpitämisen nimissä olen yrittänyt kuitenkin opetella sulkemaan välillä kaiken ulkopuolelle, olla offmode ja offline, keskittyä asioihin kuten pyykinpesuun, ystäviin ja parisuhteeseen. Harmi vaan, että juuri rentoutuneena saa kaikkein parhaimmat ideat ja inspiraatiot… Mutta mihinkään en tätä vaihtaisi, en mitään siitä.
Olipa kilometrikirjoitus! Onnittelut, jos pääsit loppuun asti. Jos jäi kysyttävää, heräsi ajatuksia tai huvittaa muuten vaan keskustella, kommenttiloota on vapaa.
Kuvat minusta otti Mikko Rasila – kiitos!
