Kaivoin kamerasta ruutuja alkukesästä, kun sävyt olivat iltaisin syviä ja samettisia. Niitä osaa katsella sillä silmällä vasta nyt, kun elokuu on päättymäisillään ja pimeys putoaa päivän päätteeksi maahan kuin säkki päähän. Syreenien sijaan ilmassa tuoksuu tulitikun rikinkatku, kahvi ja märkä asfaltti.
Ulkona on ollut monta päivää sekopäinen sää – nytkin sataa kaatamalla ja pisaroiden läpi paistaa aurinko. Taivaalla on kaksi valtavaa sateenkaarta ja ukkosrintama, joka ei osaa päättää onko tulossa vai menossa. Tiedän tunteen. Jytisköön siellä, minä kuuntelen ikkunasta ja keitän itselleni lisää teetä. Olen vihlovan vatsan kannustamana aloittanut ihmiskokeen nimeltä Elämä ilman kofeiinia vain yhdellä kahvikupilla päivässä kuudennentoista kerran tänä vuonna – katsotaan kuinka käy. Vihreällä teellä ei valitettavasti ole aivan samaa vaikutusta lähestyttävyyteeni aamuisin.
Kuuden viikon kesäloma oli ihaninta aikoihin. Sanat eivät riitä. Kuvia kyllä riittää senkin edestä. En vaan ymmärrä miten voi nyt jo ihmistä väsyttää kuin takana olisi raskaskin urakka. Teen töitä ja treenaan, valokuvaan vähän. Näen ystäviä kotona tai kahvilassa, joka sijaitsee strategisesti kodin ja treenipaikan välissä. En käy ulkona. Koirallani on vilkkaampi sosiaalinen elämä kuin minulla. Tämä ei ole vitsi. Juno on nytkin siskonsa mukana naapurissa leikkimässä neljäkymmentäkiloisen noutajakaverinsa kanssa. Palvelusväestä ei ole ketään paikalla, ei meitä siellä tarvita.
Selaan kirjoja malttamatta pysähtyä lukemaan, kuuntelen muutamaa vanhaa kappaletta uudestaan ja uudestaan. Välillä unohdan musiikin kokonaisiksi päiviksi kerrallaan. Kirjoitan kuittien kääntöpuolille lauseen sieltä, toisen täältä. Tekee mieli mennä nukkumaan jo kuudelta. Vajoan ajatuksiini kesken lauseen ja havahdun siihen, kun kämppäkaveri kiljuu VOISITKO OLLA VÄHÄN VIIHDYTTÄVÄMPI?
Ajatukset karkailevat koko ajan tulevaan. Siristelen silmiäni kalenterini sivuille kuin sillä tavoin näkisi millainen tulevasta syksystä tulee. Sivu toisensa jälkeen loistaa vielä valkoisuuttaan, olen kerrankin pitänyt ne puhtaina. Haluan luottaa siihen, että ne täyttyvät asioilla, joilla niiden kuuluukin. Useimpina hetkinä luotankin.
Yritän pysyä preesensissä. Tässä on hyvä. Varsinkin kohta, kun koirat tulevat kotiin. Viimeistään huomenna, kun poikaystävä palaa Pohjanmaalta.
Huokaus.
☊ NEIL YOUNG – HEY HEY, MY MY (INTO THE BLACK)
