Tiedän, olen tässä suhteessa optimisti harhaisuuteen asti, mutta ihan kuin ulkona jo kajastaisi  – uskaltaako sen sanoa? – kevät. Flunssaparantolan kaikista ikkunoista tulvii valo, joka liikkuu tilasta toiseen kuin ei olisi poissa ollutkaan. Työhuoneen ikkunalaudalla pöyhkeilevä peikonlehti ojentelee oksiaan ja pyykki kuivuu auringossa.

Olen ajatellut kaikenlaista, sairastellessa ehtii. Elokuvia. Keskeneräisiä kirjoja. Salatieteitä. Sitä mistä avaruus alkaa ja mihin se loppuu. Että pitäisi käydä apteekissa. Äitiäni, joka matkusti Australiaan ja ajelee ympäri tuota kaunista, kuumaa maata koko kevään. Niitä Des’reen jousia. Hevosia. Tähtikuviota, joka omistettiin David Bowielle kun hän kuoli. Kohinaa, jonka kuulen päässäni joka kerta kun päivä ympärillä hiljenee. Purjehtimista.

Valokuvaamista. Sitä kuinka ensimmäinen ruutu on melkein aina kaunein. Se puolihuolimattomasti otettu kuva, jossa sommittelu ja valotus on sinnepäin eikä kohde vielä tajua olevansa linssin edessä. Mikään ei muutu paremmaksi sillä, että alkaa ohjailla asioiden luonnollista järjestystä. Pikkuhiljaa opin.

Kirjoittamista. Joskus oikeat sanat tupsahtavat tyhjästä, loksahtavat paikoilleen pyytämättä. Joskus niitä saa odottaa niin kauan, että epäilee niiden eksyneen ja unohtuneen kaljalle kesken matkan. Taivuttelen sanoja työkseni, silti ne karkaavat käsistäni silloin kun niitä eniten tarvitsen. Pysynpä nöyränä, kun kirjoitan ja puhun niillä kirjaimilla, jotka minulla on. Ne saavat riittää, silloinkin – varsinkin silloin – kun mitkään niistä eivät oikeastaan ole tarpeeksi.

Päättyneitä parisuhteita. Kavereiden ajattelematta pudotettuja mielipiteitä siitä, että niillä on tapana loppua – tai minulla lähteä. Mitä voin sanoa? Miksi edes pitäisi selittää. Mitään en kadu, kaikesta olen kiitollinen. Asioita ei voi eikä pidä pakottaa. Kenties siihen on ollut syy, että mikään ei ole vielä toiminut kenenkään kanssa. Ehkä olen odottanut jotakuta, jonka kohdalla en enää epäröi.

Matkustamista, ajassa ja paikassa. Joskus siihen tarvitaan lentoliput, usein siihen riittää hyvä kirja tai biisi, joka osuu vastaan juuri oikealla hetkellä. Musiikki voi viedä viisi tai viisitoista vuotta ajassa taaksepäin, kuljettaa kahdessa sekunnissa maailman ääriin tai avata aavistuksia tulevasta, asioista joista minun ei tarvitse tietää vielä mitään. Tässä nenäliinojen ja puoliksi syötyjen särkylääkepakettien keskellä on hyvä. Inkiväärillä pakattu teepannu porisee enkä haluaisi olla missään muualla kuin tässä, kaatamassa päivän kolmattatoista kupillista taudintappajaa riviin aseteltuihin mukeihin. Ja samalla kuuntelen samoja kappaleita toistolla kuin maailmassa ei olisi muuta musiikkia enää jäljellä.

Tätäkin olen miettinyt: mitä tekisimme, jos tietäisimme, että emme voi epäonnistua? Jos ei tarvitsisi pelätä, jännittää tai seistä eteisissä. Mitä sinä tekisit?

Omat vastaukseni viivyttelevät vielä, mutta tämän tiedän: olen tässä, ihan paikallani, vähän irrallani. Jos vähän suistuisi, unohtuisi ihanasti sivuraiteille. Antaisi myöten liikkeelle. Laittaisi lisää vettä kiehumaan ja katselisi alas kadulle, siellä aamu menee menojaan ja taittuu iltapäiväksi. Valo kiertää kattojen yllä, siivilöityy pölyisten ikkunoiden läpi sisään. Hymyilyttää, enkä osaa lopettaa.