Stella Harasek
Stella Harasek ~

Jukka Rusasen luonnoksia

12

Kävin viikko sitten Bulevardilla Helsinki Contemporaryssa katsomassa Jukka Rusasen Luonnos-näyttelyn, joka oli juuri avautunut yleisölle. Tätä kirjoittaessani galleria on sulkenut ovensa pandemian vuoksi, samoin ovat tehneet suurin osa muista gallerioista ja museoista. Näyttelyitä ei pääse tällä hetkellä livenä katsomaan, mutta taiteesta voi onneksi nauttia myös virtuaalisesti – nappasin nimittäin näyttelyssä käydessäni kuvia ja nyt lienee hyvä hetki pistää ne jakoon. Kokemus ei tietenkään ole sama ruudun välityksellä, mutta parempi näin kuin ei ollenkaan, vai mitä?

Olen pitänyt Jukka Rusasen (s. 1980) tekemisiä silmällä siitä saakka kun näin livenä hänen teoksiaan ensimmäisen kerran jokunen vuosi sitten. Tykkäsin heti. Rusasen töissä on ihmeellinen painottomuus ja vaivattomuus. Toiset ovat keveitä ja äärimmilleen pelkistettyjä, toisissa on voimaa ja imua kuin avaruussukkulassa, joissakin huumoria. Mutta kaikki huokuvat vaivattomuutta! Elämä on toki opettanut, että kaikki mikä näyttää helpolta kätkee taakseen valtavan määrän työtuntien ja toistojen kautta hankittua taitoa.

Luonnos-näyttelyn nimi viittaa taiteellisen prosessin jatkuvuuteen ja siihen, että teokset ovat luonnoksia maailmasta. Rusasen mukaan esillä oleva näyttely on mahdollisuus, ei väittämä. Ajatuksessa on jotain armollista, huojentavaakin. Tuntuu, että taiteessa lopputuotos nähdään usein jonain kiveen hakattuna, pysyvimmillään osaksi taiteen kaanonia sulautuvaa. Mutta ehkei kaiken tarvitse aina olla niin lopullista. Olen itsekin joskus leikitellyt ajatuksella siitä, että jokin kuva tai teksti olisi vain ehdotus eikä väittämä. Että tällainenkin voisi olla, vai voisiko?

Ottaisin minkä tahansa Rusasen maalauksista kotiini, sillä näitä voisi katsella kokonaisia päiviä.

Maalausten rinnalla näyttelyssä nähdään tekstiilikollaaseja, joissa on kudottua pellavaa, virkattua lankaa, jopa tekonahkaa, johon on ommeltu tikkejä kuin ihmisen ihoon. Töistä huokuu käsityöläisyys, tietty verkkaisuus, tunne siitä, että aika on pysähtynyt kesken tekemisen. Kuin virkkaaja olisi lähtenyt keittämään kahvia ja sitten hups vaan hujahti sata vuotta. Kello tikittää seinällä ikuista iltapäivää ja työ edelleen odottaa jatkajaansa.

Näyttelyssä on myös muutamia muotokuvia, mutta rakastan eniten suuria, abstrakteja töitä, joissa leikitellään rytmeillä ja kontrasteilla. On ohutta, luonnosmaista viivaa ja niiden vastapainoksi leveitä, varmoja siveltimenvetoja, isoiksi kokkareiksi jäänyttä maalia.
Osassa maalauksista on paksu, lähes kermainen pohja, toisissa on vedetty maalia ronskilla kädellä suoraan pohjustamattomalle kankaalle. Maalausten äärellä tuntuu samalta kuin rannalla, keuhkot täyttyvät hapesta, vire käy kasvoilla, mieli tyhjenee hälinästä.

En kuvannut kaikkia näyttelyn töitä, mutta loput löydätte Helsinki Contemporaryn sivuilta. Erityisesti pidin gallerian toimistoon ripustetusta Helene Schjerfbeckin muotokuvasta. Eikö ole ihan näköinen! Käykää kurkkaamassa samalla muitakin taiteilijoita, sieltä löytyy paljon kiinnostavia teoksia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Matkalla Keniaan

13

Kaupallinen yhteistyö World Vision

Kenttämatka Keniaan jännittää etukäteen tavallista työmatkaa enemmän. Siitä ei tule ihan tavallinen työmatka. Tarkoitus on käydä paikoissa, joihin ei tavan turistina pääse, nähdä todellisuus, josta olemme tähän asti vain lukeneet lehdissä. Tulemme myös tapaamaan kummilapsemme, sen joka on itse valinnut meidät kummeikseen. Se vasta jännittääkin.

Matkaan liittyy keskivertoa enemmän valmisteltavaa. Suunnittelemme kummilapsellemme ja hänen perheelleen kuvakirjaa elämästä Suomesta. Valitsemme ruutuja, etsimme kuvia Suomen talvesta, meistä koirien kanssa. Leikkaamme lehdistä kuvia suomalaisista jalkapallonpelaajista, sillä tiedämme, että kummipoika rakastaa jalkapalloa. Valitsemme mukaan myös arkisia sanomalehtikuvia suomalaisesta elämästä: koulupihalta, perunoista kattilassa, niityllä laiduntavista lehmistä, Helsingin kaduista.

Kirjoituksen kuvat on poimittu puhelimesta.

Ostamme myös viemisiä kummilapselle ja hänen perheelleen. Asioita, joita voimme yhdessä tehdä, kun tapaamme: saippuakuplia, värityskirjoja, liituja, jalkapallo ja pumppu, jolla pallo täytetään, kun se tyhjenee. Sitten asioita, joista on apua arjessa ja koulunkäynnissä: englanninkielisiä lastenkirjoja. Vaatteita. Reppu. Tuntuu vaikealta miettiä mitä he mahtaisivat tarvita, sillä pulaa on todennäköisesti vähän kaikesta. Pakkaamme lopulta matkalaukun lähes täyteen tuliaisia, omat matkatavaramme mahtuvat reppuihin. Periltä aiomme hankkia vielä koulutarvikkeita kuten kyniä ja vihkoja.

Sitten: keltakuumerokotus ja lääkärin allekirjoittama rokotustodistus, jota ilman maahan ei ole asiaa. Malarian estolääkitys. Selviää, että toinen markkinoilla olevista estolääkityksistä, se edullisempi, aiheuttaa monille painajaisia ja paranoidisia ajatuksia. Valitsemme apteekissa kalliimman. Rikosrekisteriote, se tilataan Oikeusrekisterikeskuksesta. Peittävä vaatetus, aurinkorasva, hyttysmyrkky, hellehattu, ripulilääke. Ja Keniaan matkustamiseen tarvittava viisumi, jonka saa haettua netistä. Paitsi me emme saa. Olemme käyttäneet kysymyksiin vastaamiseen puoli tuntia, kun sivu jäätyy. Ei tule virheilmoitusta. Mitään ei tapahdu. Lähetämme meilin, johon kukaan ei koskaan vastaa. Arvelen, että olemme tavoittaneet jo aavistuksen autenttisesta Afrikka-kokemuksesta.

Tajuamme toki, että Afrikka ei ole maa, vaan valtava manner, joka kattaa viidenneksen koko maapallon maapinta-alasta. Maanosaan mahtuu 54 hyvin erilaista valtiota, yli miljardi asukasta ja tuhansia kieliä. Kokoamme mielikuviamme, tähänastisia kokemuksiamme. Olemme käyneet Pohjois-Afrikassa sijaitsevassa Marokossa, joka tuntuu olevan niin fyysisesti kuin henkisesti hyvin kaukana Keniasta. Olemme viettäneet viikon Kap Verden saarella, jolla on vain rantaviivan varrelle rakennettuja hotelleja ja suola-aavikko. Arvaan, että mikään siitä ei valmistele meitä tähän reissuun.

Kenian šillingin kurssi muistilapulla.

Asioita, joita toistaiseksi tiedämme itäisessä Afrikassa sijaitsevasta Keniasta: se on entinen Brittien siirtomaa, joka itsenäistyi 60-luvulla. Asukkaita on melkein 50 miljoonaa. Viralliset kielet ovat englanti ja swahili. Tiedämme safarit, savannit. Muistelen uutisia heimoriidoista. Nairobin slummit, ne tulevat vielä tutuksi, sillä tulemme vierailemaan niissä. Pääelinkeinot tarkistan netistä: matkailu ja maanviljely.

Lento lähtee Helsingistä aikaisin aamulla. Suurin osa reissuseurueestamme on entuudestaan tuttu: kanssamme lähtee matkaan Pupulandian Jenni ja Lähiömutsi-blogin Hanne. Suomen World Visionilta on mukana kaksi työntekijää. Perillä tulemme tapaamaan paljon World Vision Kenyan väkeä.

Matkustamme koko päivän. Lentokenttiä, turvatarkastuksia. Hattu pois päästä, buutsit pois jalasta. Olen varustautunut järeimmillä kengilläni, sellaisilla jotka eivät säikähdä kivikkoa, mutaa ja pölyä, vaikka tiedän kokemuksesta, että ne halutaan läpivalaista kaikkialla. Tutkimme swahilinkielistä fraasikirjaa. Hodi hodi, saanko tulla sisään? Ahsante, kiitos. Ulale salama, hyvää yötä.

On pimeää, kun saavumme perille myöhään illalla. Nairobi näyttää laskeutuvan lentokoneen ikkunasta kimaltavalta kudelmalta. Kun renkaat iskeytyvät kiitorataan, pimeän keskellä hohtavat kultaiset, keltaiset ja oranssit valot heijastuvat märästä asfaltista.

Kansainvälinen lentokenttä on pieni, väliaikaiseksi tarkoitettua väistötilaa muistuttava halli. Meillä ei ole viisumia, mutta sen saa saapuvien aulasta. Tiskille ei ole jonoa. Kukaan ei kysy mitään. Fifty dollars please. Kaivan ryppyisen setelin farkkujen taskusta. Jostain syystä viisumin hankkiminen paikan päältä on paljon nopeampi prosessi kuin monimutkaisen ja pitkän nettilomakkeen täyttäminen oli.

Nairobissa todellakin sataa, vaikka on kuiva kausi. Yö on kostea ja pimeys sakea, tulvillaan tiheää, kukkaista tuoksua. Pakkaudumme matkalaukkuinemme pakettiautoon, joka saapuu noutamaan meitä. Kuski pyyhkii rätillä tuulilasia, joka höyrystyy heti uudestaan. Näkyvyys on nolla. Kuski väistää viime hetkellä keskelle tietä asetetun tai unohtuneen tolpan. Istun takapenkillä ja yritän tiirailla kaupunkia ikkunasta, mutta näen vain mustaa. Kuski puhuu ilmastonmuutoksesta, se näkyy täälläkin: nyt on kesä eikä pitäisi tulla vettä. Luonto on sekaisin eivätkä maanviljelyksestä elävät ihmiset tiedä milloin pitäisi kylvää, milloin korjata.

Saavumme hotellille, jossa vietämme ensimmäisen yön. Vettä tulee ryöpyten. Henkilökunta tuo nipun sateenvarjoja, että pääsemme kuivina sisään. Kipuamme portaat toisessa kerroksessa sijaitsevaan aulaan. Vettä tippuu kaikkialta, ropisee niin kovaa ettei kuule puhua.

Kello on kaksi yöllä. Kaadumme suoraan sänkyyn ja nukumme viisi tuntia syvää, tiedotonta unta. Peseydyn vasta seuraavana aamuna ja nautin hotellin kuumasta suihkusta, sillä en tiedä milloin on mahdollisuus seuraavaan. Lattiakaivo ei vedä, levitän suihkun jälkeen lattialle pyyhkeitä. Olen aina pelännyt liukastuvani märällä lattialla ja halkaisevani kalloni lavuaarin reunaan. Jonain päivänä me kaikki kuolemme, mutta en halua lähteä sillä tavoin.

Turvallisuusbriiffi alkaa heti aamiaisen jälkeen. Porukalla matkustamisessa on aina kiinnostavaa nähdä miten erilaisia ihmiset ovat. Toiset arvostavat rauhallisia aamuja ja saapuvat aamiaiselle hyvissä ajoin. Toiset nukkuvat mahdollisimman myöhään ja ovat paikalla viimeisellä mahdollisella hetkellä. Saatte vapaasti arvata kumpaan ryhmään minä ja Jarno kuulumme. Onneksi hotellin kokoustilassa järjestettyyn briiffiin saa mennä kahvikupin ja paahtoleivän kanssa.

World Vision Kenyan turvallisuuspäällikkö on pitkä, ystävällinen mies, joka alkaa esittelykierroksen jälkeen käydä läpi kaikkea mitä meidän pitää tietää ja huomioida. En tiedä mitä olin odottanut turvallisuusbriiffistä, mutta en tätä. Emme saa liikkua kaupungissa ominpäin, emme saa edes poistua hotellista ilman virallista saattajaa. Hotellihuoneisiin ei jätetä arvotavaraa, kaikki on pakattava mukaan vartioituihin autoihin. Keniassa vallitsee korotettu terrorismiuhka. Sen vuoksi Nairobissa ei saa kuvata ulkona. Mitään, missään. Joku oli pidätetty ja viety tunteja kestäneisiin kuulusteluihin, koska hän otti kuvan pankin edessä sijaitsevasta kukkapuskasta. Ymmärrän, että tämä kaikki kerrotaan meille oman turvallisuutemme vuoksi, mutta silti olo on levottomampi kuin ennen briiffiä. Maamiinoja ei sentään mainita. Kambodzassa niitäkin joutuu kuulemma ajattelemaan.

Ainoa kuva, jonka otimme menomatkalla Nairobissa.

Suuntaamme takaisin lentokentälle, sillä matka jatkuu tänään kohti Eldoretia, Kenian viidenneksi suurinta kaupunkia. Lennämme, koska tietä pitkin matka olisi liian pitkä ja vaarallinen. Eldoretista tulemme taittamaan vielä kolmen tunnin verran matkaa autokyydillä kohti Ngoswetia, jossa sijaitsee varsinainen määränpäämme: Suomen World Visionin aluekehityshanke.

Aamupäivä on kirkas ja pilvetön, nyt näen Nairobin auton ikkunan läpi. Ensivilkaisulta kaupunki on outo yhdistelmä piikkilankaa, ränsistyneitä hökkeleitä ja kiiltäviä ostoskeskuksia. Autojen seassa löntystää lehmä, joka on selvästi tottunut siihen, että sitä väistetään. Näen miehen, jolla on yllään pitkä valkoinen kaapu ja valkoharmaat lenkkarit. Hän näyttää upealta.

Pysähdymme lentokentälle johtavalla tiellä: kyltissä lukee friendly security check. Nousemme autosta ja kävelemme läpivalaisun läpi. Kukaan ei sano mitään. Ketään ei tunnu kiinnostavan.

Lentokentällä vallitsee kiireetön tunnelma. Odottelemme yhdessä aulassa, sitten seuraavassa. Check-in ei ole auki. Mitään ei tapahdu. Sitten yhtäkkiä tapahtuu paljon, joku viittelöi vimmatusti, seuraamme perässä, kolistelemme tavaroinemme toiseen läpivalaisuun. Laukkujamme tökitään kepillä masiinan läpi. Täällä ollaan kiinnostuneita kaikesta. Kaikki riisutaan. Ystävällinen nuori mies ohjeistaa minua. Yes, belt. Yes, hat. Yes. That too.

Maansisäisten lentojen odotustila on pieni, mutta siellä on kahvila. Täydellistä. Lennon pitäisi lähteä kahdelta. Kello on pian vartin yli kaksi, eikä tapahdu mitään. Joku käy kysymässä. Selviää, että kone lähteekin kolmelta. Asia selvä. Ostamme etikkasipsejä ja kahvia ja vettä. Jarno ja Jenni puhuvat sipseistä, sitten perunoista. Niistä riittää yllättävän paljon asiaa. Perunat ovat heidän yhteinen intohimo.

Kolmen maissa meidät viittelöidään ulos: potkurikone odottaa meitä kiitoradalla. Kävelemme sen luo ja kipuamme kyytiin. Nousu on nopea, nyt ei aikailla. Maisema näyttää lentokoneesta nähtynä yllättävän samanlaiselta kuin Suomessa: taajama-alueita, vihreitä peltoja. Yleensä ne eivät ole vihreitä tähän aikaan vuodesta. Tiheää metsää, vuoria. Potkurikoneen kyyti on huojuvaa, pienessä koneessa matkanteon tuntee paljon selvemmin. Siirrän levottomuuden sivuun ja yritän saada vähän unta. Olemme nukkuneet viimeisen kahden vuorokauden aikana yhteensä alle seitsemän tuntia.

Havahdun hereille, kun laskeutuminen alkaa. Kone pudottaa korkeutta. Vatsanpohjassa humahtaa.

Kenian matkasta tulee reissumuistiinpanoihini perustuva juttusarja. Seuraava osa julkaistaan pian.

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Poikkeustila

24

Elämme kummallisia aikoja. Vielä viikko sitten kuvittelin naiivisti, että virustilanne ei koskettaisi meitä, mutta tässä sitä ollaan, välttelemässä ruuhkaraitiovaunuja, pesemässä käsiä joka mahdollisessa välissä, puntaroimassa mihin paikkoihin ja tilaisuuksiin kannattaa mennä vai kannattaako ollenkaan. Kaikkialla on tasan yksi puheenaihe, joka alkaa jo kyllästyttää, mutta siitäpä minäkin tässä kirjoitan – tuntuu mahdottomalta puhua mistään muusta! Lupaan silti, että tämän kirjoituksen jälkeen kanavalta löytyy juttuja ihan muista aiheista, ei siksi ettei tilanne kiinnostaisi ja huolettaisi meitä, vaan ihan siitä syystä, että uskon monen kaipaavan muutakin kuin virusaiheista luettavaa.

Meistä kumpikaan ei kuulu riskiryhmään enkä jotenkin osaa olla huolissani omasta sairastumisestani, mutta en tietenkään halua osallistua pöpön levittämiseen. Olemme lähdössä parin viikon päästä Lappiin, jossa lähisukulaiset ovat ikänsä puolesta alttiita tartuntataudeille. Huolestuttaa muutenkin kaikkien riskiryhmään kuuluvien puolesta ja tuntuu tyhmältä, että vielä pari päivää sitten olin ihan sitä mieltä, että ei tässä nyt tarvitse yhdestä flunssasta hössöttää. En ymmärtänyt alkuunkaan, että tilanne on monille muille vakava.

Meillä tilanne on vaikuttanut toistaiseksi eniten työtilanteeseen: kevään kalenteri on mennyt parissa päivässä uusiksi sen jälkeen kun WHO julisti koronaviruksen pandemiaksi. Jarno tekee työkseen tapahtumakuvauksia, joista jokaikinen peruttiin eilen – ei tapahtumia, ei kuvauksia. Yksi uusi projekti siirtyi syksyyn. Keväälle sovituista töistä on siirtynyt iso nippu hamaan tulevaisuuteen ja saa nähdä miten loppujen käy. Absurdi fiilis. Näin yksityisyrittäjänä otsalle alkaa kohota hiki, sillä ei töitä tarkoittaa ei tuloja. Ei auta kuin alkaa keksiä korvaavia projekteja peruuntuneiden tilalle, toivoa että sellaisia löytyy. Työni on joustavampi kuin moni muu, mutta silti huolestuttaa.

Olen kuitenkin kiitollinen, että varotoimiin on ryhdytty ja tilanne otettu vakavasti. Se luo toivoa, että muissakin asioissa olisi mahdollista saada aikaan nopeita muutoksia. Toivottavasti opimme tästä jotain yhteen hiileen puhaltamisesta ja siitä, että paljon saa aikaan, kun yhdessä tehdään (olisipa mahtavaa, että esimerkiksi ilmastonmuutokseen suhtauduttaisiin samalla vakavuudella).

Raivostuttaa massahysteriaa lietsova media, sillä paniikista ei hyödy kukaan. Parasta mitä voi tehdä on ottaa rauhallisesti ja luottaa virallisiin suosituksiin: pestä käsiä tiuhaan ja käyttää saippuaa, yskiä hihaan, jättää väliin ei-välttämättömät reissut, välttää ruuhkia ja pysyä kotona, jos huomaa oireilevansa. Luotettavia lähteitä ovat THL ja WHO. Uutisia kannattaa seurata faktaan keskittyvistä kanavista ja jättää lööpit tyhjenevistä kauppahyllyistä omaan arvoonsa. Käytetään tervettä järkeä: ei sekoilla sen käsidesin hamstraamisen kanssa (saippua on muutenkin tehokkaampaa) muttei oteta myöskään turhia riskejä, joilla voi olla – jos ei meille itsellemme, niin jollekin toiselle – vakavia seurauksia.

Etätyöhön jääminen on ollut minulle helppoa, työskentelenhän muutenkin suurimmaksi osaksi kotona. Mikään ei oikeastaan ole siltä osin muuttunut, mitä nyt tapaamiset on muutettu puhelinpalavereiksi ja asioita sovitaan sähköpostitse. On itseasiassa hauska huomata, miten moni asia hoituu niinkin. Saksalainen minussa arvostaa tätä tehokkuutta, erityisesti aikaa, joka säästyy, kun ei tarvitse liikkua paikasta toiseen. Rakastan niitä päiviä, kun tiedän ettei tarvitse lähteä mihinkään: vedän aamulla villasukat jalkaan, kokoan ympärileni tietokoneen, muistivihon ja kahvikupin, ja ryhdyn hommiin.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Kaikki sympatia teille, joiden työt eivät jousta tällä tavoin – tarjoilija, siivooja tai sairaanhoitaja ei voi jäädä tekemään töitä kotiin. Tilanne asettaa monet myös tukalaan asemaan, jossa on vastakkain yleinen etu ja oma elanto: lieviäkin oireita havaitessaan pitäisi jäädä kotiin, mutta kuinka helppo on olla solidaarinen, jos laskujen maksu on kiinni töissä käymisestä? Vakituisen työsuhteen eduista nauttivilla on parempi turva karanteenin sattuessa kohdalle, mutta sitten on freelancerit, keikkatyöläiset, nollasopimuksella työskentelevät, ihan kaikki muut.

Huolestuttaa myös pienyrittäjien, taiteilijoiden, esiintyjien ja artesaanien puolesta. Tilanne on ajanut monet alat ahtaalle ja monien ihmisten kalenterit ovat Jarnon lailla tyhjentyneet kerralla. Tottakai terveys menee talouden edelle, mutta mietin silti miten kauaskantoiset seuraukset pandemialla tulee olemaan. Isot yritykset kestävät poikkeustilan aiheuttaman iskun paremmin, pienten tulevaisuus on vaakalaudalla. Omien mahdollisuuksien mukaan kannattaa tukea suomalaisia yrittäjiä ja yrityksiä suosimalla kotimaisia tuotteita ja palveluita, niitäkin joita ei voi juuri nyt hyödyntää: voimme ostaa tulevaisuutta varten lahjakortteja hierontaan, joogaan, keramiikkakurssille, kukkakauppaan, kampaajalle. Suosittelen tietysti järkevää taloudenhallintaa: jos omatkin rahat ovat tiukilla, kannattaa huolehtia ensisijaisesti oman arjen jatkuvuudesta ennen kuin auttaa muita, etenkään kun ei ole takeita siitä ovatko pienyritykset pystyssä silloin kun lahjakortteja voi lunastaa.

Jos oma taloutemme ei ole siitä kiinni, voimme myös osoittaa tukea olemalla pyytämättä jo maksettuja rahoja takaisin palveluista, harrastuksista ja esityksistä, jotka jäävät nyt kokematta.

Yritetään pysyä turvassa, pysyä terveinä! Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme, keksitään kivaa tekemistä kotona, kokkaillaan, luetaan, katsotaan leffoja. Pieniä ravintoloita ja kahviloita voi pitää tässä tilanteessa pystyssä tilaamalla takeaway-annoksia, moni toimittaa ovelle tai myy tasarahalla omalta oveltaan.

Suunnittelin ensi viikolla paluuta salille (olen tosin “suunnitellut ensi viikolla paluuta salille” viimeisen kuukauden) mutta nyt kun sekin on suljettu, pitkät kävelyt ja Katjan verkko-yinjooga saavat ajaa asian. Onpahan ainakin aikaa keskittyä omaan hyvinvointiinsa, kun kalenteri on tyhjentynyt menoista.

Miten siellä sujuu?

PHOTOS BY STELLA HARASEK