Näyttelijä minussa

Kaupallinen yhteistyö Actors Academy Finland

Olen kertonut koko elämäni itselleni tarinaa siitä kuinka olen kaikessa hyvä, mutta en missään erinomainen. Taisin oikeastaan vain tarkoittaa, etten ollut vielä löytänyt omaa juttuani. Samaan tarinaan sisältyi myös väittämä, että en ole uraihminen. Ei sekään tainnut olla totta. Kesti vaan hiukan keksiä missä haluan olla erinomainen.

Joku päivä haluan kutsua itseäni näyttelijäksi. Siihen on vielä pitkä matka, mutta sille tielle tahdon pyrkiä. Oivallus on ollut niin helpottava ja selkeä, että kaikki epäilykset ovat kadonneet – tiedän, että tämä on mun juttu. Samalla heitin roskiin nuo itselleni kertomat tarinat, jotka loivat vääränlaista todellisuutta.

Tajusin, että kaikki ne asiat, joissa olen luontaisesti hyvä, yhdistyvät näyttelemisessä. Olen aina tykännyt esiintyä, soittaa ja laulaa, liikkua, tanssia ja heittäytyä tilanteisiin. Leikittelen ajatuksella, että olen tähänastisen elämäni kerännyt tietoa, taitoa ja elämänkokemusta, jonka voin nyt kanavoida tähän. Sinne sun tänne kimpoilun sijaan keskitän nyt kaiken energiani yhteen päämäärään.

Moni tietää jo nuorena täsmälleen mitä haluaa. Mulle se on ollut mahdollista vasta nyt. Elämäntilanteeni ei ole koskaan aiemmin ollut näin rauhallinen ja turvallinen, että pystyisin miettimään mitä todella haluan. Ympärillä on nyt myös ihmisiä, jotka rohkaisevat ja kannustavat.

Törmäsin Actors Academyyn puolivahingossa, juuri kun olin alkanut elätellä ajatusta näyttelijäksi pyrkimisestä. Se herätti heti mielenkiintoni, mutta silloin idea oli vielä niin tuore, etten uskaltanut tosissani harkita heti niin intensiivistä koulutusta. Etsin aluksi matalan kynnyksen kursseja, joissa voisin käydä testaamassa tuntuuko koko touhu mielekkäältä. Kävinkin muutaman improvisaatio- ja näyttelijäntyön kurssin, jotka saivat kipinän toden teolla syttymään. Halusin kuitenkin enemmän haastetta, heittäytyä kokonaan syvään päätyyn. Kaipasin ohjausta, sitä että joku vaatii multa enemmän kuin osaan antaa. Tajusin olevani vakavissani näyttelijäksi opettelemisen suhteen. Halusin ammattimaisempaa opetusta.

Actors Academy Finlandin on perustanut näyttelijä ja valmentaja Nita Arpiainen, joka kertoo opinahjon syntyneen intohimosta ja uteliaisuudesta näyttelijäntyöhön, oppimisen janosta ja yksilöllisen kasvun mahdollisuudesta. Idea sai alkunsa Nitan opiskellessa Lontoossa, jossa hän rakastui Meisner-tekniikkaan ja sen kokonaisvaltaisuuteen. Hän halusi tuoda Suomeen saman kokonaisvaltaisen lähestymistavan selkeänä koulutuspakettina, joka tarjoaa saman katon alla kaiken mitä uraansa käynnistävä näyttelijä tarvitsee. Ammattinäyttelijöiden ja näyttelijäksi haluavien lisäksi opinahjon kurssit on tarkoitettu esiintyjille ja ihan kaikille, jotka haluavat laajentaa luovuuttaan ja tunneilmaisuaan. Nita on tehnyt Suomessa uraauurtavaa työtä perustamalla Meisner-tekniikkaan keskittyvän kansainvälisen opinahjon alan huippuosaajien kanssa, sillä täällä ei ole mitään muuta vastaavaa.

Actors Academy järjestää yksittäisten workshopien lisäksi kokonaisvaltaisia One Year Training -vuosikursseja, joista yksi alkoi nyt tammikuussa ja seuraava starttaa huhtikuussa. Vuosikurssi tuntui minulle luontaisimmalta, juuri siltä kaipaamaltani sukellukselta syvään päätyyn. Miten helppoa siitä olikaan innostua! Ammattilaiset ovat suunnitelleet valmiiksi johdonmukaisen, kattavan kokonaisuuden, joka tarjoaa kaiken mitä juuri tähän hetkeen tarvitsen. Senkun maksaa kurssin, pistää päivämäärät ylös ja saapuu paikalle – pakettimatka mun makuuni.

Ashlie Walker ja Nita Arpiainen

One Year Training pitää sisällään mm. kymmenen intensiivistä viikonloppuvalmennusta, Meisner-tekniikkaharjoituksia, ääni- ja liikevalmennusta, Q&A -tilaisuuksia Suomen kärkinäyttelijöiden kanssa sekä rutkasti vinkkejä ja neuvoja alalle hakeville. Yhteensä yli kolmesataa tuntia opetusta ja ryhmätyöskentelyä, jotka huipentuvat mm. ammattimaisen showreelin tekoon, kasvokuvien ottamiseen ja showcase-päivään alan ammattilaisten kanssa. Voit tsekata kurssisisällön koko laajuudessaan Actors Academyn sivuilta.

Halusin heti alkuvuodesta alkavalle kurssille, en todellakaan malttanut odottaa pidempään. Ensimmäinen viikonloppu on nyt takana ja jos kuvailisin sitä yhdellä sanalla, se olisi WOW. Huomasin etten tiedä näyttelemisestä yhtään mitään ja se oli oikeastaan huojentavaa. Sain heittäytyä täydellä luottamuksella ammattilaisten käsiin, antaa itselleni luvan olla tietämätön aloittelija, olla vaatimatta heti selitystä kaikelle, uskaltaa luottaa oppimisprosessiin.

Meisner-tekniikkaa kuvaa parhaiten lause: elämistä totuudenmukaisesti kuvitteellisessa tilanteessa. Se on jatkuvaa totuuden etsimistä, kuuntelemista ja reagoimista alati muuttuvassa tilanteessa. Rehellistä tarttumista impulsseihin. Se on mulle niin uutta, etten osaa täysin vielä selittää sitä. Mutta todella mielenkiintoista. Ja aseistariisuvaa.

Englanninkielinen opetus jännitti etukäteen, vaikka täydellinen kielitaito ei ollutkaan missään nimessä vaatimuksena. Pelkäsin, että kykenenkö oppimaan vieraalla kielellä. Mutta ei se sitten ollutkaan hankalaa, sillä kysymys ei ole oikeiden sanojen löytämisestä. Valmentajamme kiteytti sen erään harjoituksen aikana: How does it make you feel? Show it, I’m not really interested in words.

Suomenkieleen verrattuna englannissa on kiinnostavia nyanssieroja. Esimerkiksi suomeksi sana näyttelijä on hiukan harhaanjohtava: minäkin kuvittelin, että näyttelijä tarvitsee taitoa feikata, osata kuvitteellisesti olla vihainen, surullinen tai iloinen. Mutta englanniksi sana actor on ihanan yksiselitteinen: tekijä, toimija. Toinen sitaatti valmentaja Ashlie Walkerilta, joka opetti meitä ensimmäisen viikonlopun: To act is to do – it’s behaviour. Näillä sinänsä pienillä ajatuksilla on ollut paljon merkitystä, ne ovat alkaneet jo vaikuttaa tapaani toimia.

Suurin yllätys oli se miten näyttelemistä opetellaan Actors Academyssa. Kysymys on oikeasti simppeleistä asioista, ne ovat vain piilossa suojamuuriemme takana. Tätäkin on haastavaa koittaa selittää vasta-alkajana. Turvaudun taas Ashlien sanoihin: Your responsibility as an actor is to live more truthfully than you dare to in real life.

Kyse on tavallaan rakkaudesta ja turvallisuuden tunteesta. Esimerkiksi tekemissämme pariharjoituksissa on tarkoitus opetella luottamaan toiseen ja reagoimaan impulsseihin: huutamaan, jos tekee mieli huutaa, tai halaamaan, tanssimaan. Koin itse vaikeaksi päästää irti omista suojamuureista ja luottaa muihin ihmisiin ja tilanteisiin. Moni asia meni täysin metsään, mutta sitten kun jossain pilkahti pieni onnistuminen, se oli jotain ennenkokematonta. On pelottavaa laskea suojat alas ventovieraan kanssa, mutta parhaimmillaan siinä on taikaa, joka ulottuu paljon syvemmälle kuin pelkästään näyttelijäntyöhön. Se tuntuu kokonaisvaltaiselta kasvulta ihmisenä.

Meillä on upea 14-henkinen ryhmä täynnä uniikkeja tyyppejä. Jokaisella on omat epävarmuutensa, joista vapautuminen vaatii varmasti paljon työtä, mutta ensimmäinen viikonloppu osoitti, että se on mahdollista. Meissä kaikissa on olemassa taito näytellä. Kurssin tavoitteena on oppia päästämään irti sitä rajoittavista tavoista ja ajattelumalleista.

En ole koskaan ollut kovin hyvä koulussa ja olen aina kuvitellut, että minulla on jonkinlainen oppimishäiriö. Ymmärrän nyt, että kyse on ollut ainakin osittain siitä minkä koen mieleiseksi. Taide- ja itseilmaisua kehittävät aineet ovat aina tuntuneet eniten omalta. Niitä lähinnä oli urheilu, johon käytinkin pienenä kaiken energiani. Hyvä niin, sillä kehonhallinnasta on nyt paljon iloa.

Kesti kauan päästä tähän, mutta nyt olen tekemässä jotain mitä todella haluan. Tiedän, että ala on äärimmäisen kilpailtu ja työllistymistilanne haastava, mutta Stella sanoi tänä aamuna hienosti: sydän haluaa mitä sydän haluaa. Tiedän olevani onnekas, että voin lähteä kulkemaan tätä polkua joutumatta heittäytymään tyhjän päälle – valokuvaustyöt kannattelevat, kun opettelen ja kokeilen. Nyt jos koskaan on oikea hetki.

Jos tunnet pienintäkään uteliaisuutta tätä koulutusta kohtaan, käy Actors Academy Finlandin sivuilla lukemassa lisää. Huhtikuussa alkavalla vuosikurssilla on vielä muutama paikka jäljellä ja uskallan jo näin lyhyellä kokemuksella suositella sitä sydämeni pohjasta ihan jokaiselle kiinnostuneelle. Jos juuri nyt ei ole mahdollisuutta sitoutua vuosikurssille, myös yksittäiset kurssit antavat paljon.

Ensimmäisen viikonlopun jälkeen jäi hirveä hinku oppia lisää – ja tyhjä olo, nytkö se on jo ohi?! Aika rientää, kun tekee jotain mistä nauttii. Ihanaa, että kurssi kestää pitkälle syksyyn. Jos kiinnostaa seurata, Instagramin puolella tulee varmasti aiheesta lisää pitkin matkaa. Minut löytää sieltä omalla nimelläni @jarnojussila. Instagramissa kannattaa ottaa seurantaan myös @actorsacademyfinland, jossa pääsee kurkistamaan mitä kursseilla tapahtuu.

PHOTOS BY ACTORS ACADEMY

Helene. Ja Einar.

Noin. Taas on saatu typistettyä yhden lahjakkaan taiteilijan ja naisen elämä riutumaan oletetun rakkausuhteen ympärille. Pääosassa on tavallaan taas mies. Kävin siis vihdoin eilen katsomassa Antti J. Jokisen elokuvan Helene.

Mies on elokuvissa ikuisesti aurinko ja nainen on kuu, joka sitä aurinkoa kieppuen kiertää. Ei väliä onko nainen maailmanluokan taiteilija, hän on olemassa vain miehen katseessa. Elokuvaan syttyvät valot ja sinfoniat alkavat soida kun Einar astuu kuviin. “Kuu kullakseen sai auringon…” Helene hymyilee vihdoin.

(Elokuvassa Marianne & Leonard oli sama ongelma. Elokuvahan kertoi Leonardista ja jos vähän Mariannesta, niin Mariannen suhteesta Leonardiin tai Mariannesta suhteessa Leonardiin.)

Nainen kuvataan usein tunteidensa läpi. Ja hoivan. Tässä tapauksessa hoidettavana on äiti, ja koti, jota luututaan ahkerasti ja jossa tiskataan ponnekkaasti. Jopa sinänsä pienessä mutta väkevässä sivuroolissa oleva äiti (Pirkko Saisio) saa jotenkin kokonaisemman käsittelyn kuin Helene.

Ajattelen nuoria tyttöjä, jotka näkevät elokuvan ja jotka eivät ehkä tunne Schjerfbeckin tarinaa kokonaisuudessaan. Jääkö heille kuva rapistuneessa mökissä kyyhöttävästä naisesta, jonka miehet tulevat nostamaan (ontuville) jaloilleen. Saavatko he ikinä tuntea esimerkiksi sitä rivakkaa ja lahjakasta Heleneä, joka otti ja lähti 18-vuotiaana Pariisiin?

Kunnioitan ohjaajan valintaa keskittyä yhteen osa-alueeseen, en missään nimessä jaksa mitään lapsuuksia ja vanhukseksi maskeerattuja näyttelijäsuorituksia. On silti huomattava, että juuri tämän me valitsemme näyttää Helenestä. Vain tämän.

Kuva Andres Teiss

Napinat napistuani elokuvan hyviin puoliin.

Laura Birn on ilmiömäinen. Niin taitava, niin kaunis, niin täysi. Hänessä ei ole mitään epäuskottavaa. Helene Schjerfbeck ansaitsisi tulla esitellyksi kokonaisena ja Laura Birn ansaitsisi saada näytellä sen kaikkinensa.

Einaria esittävä Johannes Holopainen on tavallaan modernein mies suomalaisessa elokuvassa ehkä koskaan. Luonteva, puhdas kaikesta toksisuudesta ja höröttämisestä. Todella, todella hieno suoritus. Rakkaustarinaa on tunteellista ja helppoa katsella. Latausta on, minä uskon heihin.

Elokuva on myös uskomattoman kaunis. Jo se kauneus on syy katsoa tämä elokuva. (Kuva, jossa on suolasilakoita, munankuoria, ryyppylasi, ah!) Kuvaus, lavastus, lokaatiot, puvustus, kaikki aivan ainutlaatuista. Hankokin vilahtaa. Tältä osin ollaan ehdottomasti mestariteoksen äärellä.

Mutta voi miten PALJON olisin halunnut saada lisää Heleneä, HELENEÄ! Taiteilijuutta, työtä, ajatuksia, inspiraatiota, valintoja. Helene sanoo maalaavansa yhä uudestaan “samaa naakan naamaansa”, kertokaa lisää, haluan kuulla! (Sitähän minäkin tavallaan teen, maalaan sanoilla iänikuista naakan naamaani, hinkutan tekstiä, raavin sitä veitsellä, hieron kankaanpalalla, tuhraan sormella. Lopputulos ei ole lähimainkaan yhtä suurenmoista kuin Helenellä, mutta ymmärtänette mitä ajan takaa.)

Helene Schjerfbeck: Mustataustainen omakuva (1915)
Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo
Kuva: Kansallisgalleria/Yehia Eweis

Elokuva alkaa vetävästi, olen alttiina, mutta näkökulmaongelman lisäksi löystyy muutenkin loppua kohti. Kohtaukset alkavat toistua, toistua, toistua. Kynttilä puhalletaan sammuksiin yhä uudestaan ja uudestaan.

Lopuksi haluan kirjata, että tahdon TÄSMÄLLEEN samanlaiset vaatteet kuin Helenellä. Mustan rusettikauluksisen taiteilijatakin, jonka alle pukisin valkoisen hameen, korkeakauluksisia paitoja, suurilla pussihihoilla varustetun maitokahvin värisen, runsaan takkimekon, läpikuultavia pitsiraitoja hihoihini…

Helene Schjerfbeckin näyttely Maailmalta löysin itseni Ateneumissa avoinna vielä TÄNÄÄN SUNNUNTAINA klo 20 saakka. Näyttely on upea, Helene on paikalla. Nuori Helene, rakastunut Helene, turhautunut Helene, vanha, kuoleva Helene. Kokonainen Helene.

Kotiinpaluun ja karvasmantelin huumaa

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Heippa Helsingistä! Australian matka olisi puolestani saanut jatkua vielä toisetkin kolme viikkoa, mutta elämä, työt ja pieni koira odottivat, niinpä palasimme kotiin pari päivää sitten. Olimme perillä kuudelta aamulla, Mikko oli yllätyksenä meillä odottamassa koirien kanssa ja keitti meille kahvia, kun kumosimme matkalaukkujen aurinkorasvankatkuisen sisällön kylpyhuoneen lattialle ja rojahdimme sohvalle pussailemaan eläimiä. Ne eivät olleet ikävöineet meitä kuulemma ollenkaan, mutta olivat sentään hyvillään paluustamme.

Tiedän, eletään vasta tammikuun loppua, mutta Helsingissä on kovin keväistä! Valoa on rutkasti enemmän kuin lähtiessämme, sulat kadut enteilevät aurinkoisia päiviä. Kevään merkiksi laskettakoon myös VUODEN PARAS LEIVOSSESONKI, joka on juuri alkanut ja lievittää hiukan matkalta paluun haikeutta. En ole ihan varma kumpaa rakastan enemmän, Runebergintorttuja vai laskiaispullia, mutta onneksi kukaan ei pakota valitsemaan. Kansallisrunoilijamme Runebergin päivää vietetään 5. helmikuuta ja torttukausi on lyhyt, joten se kannattaa aloittaa hyvissä ajoin (eli nyt).

Pidimme viime vuonna Jarnon kanssa suuren Runeberg-tastingin ja kävimme viikossa läpi kaikki löytämämme tortut. Olimme yksimielisiä lopputuloksesta, kirkas ja kiistaton voittaja oli artesaanileipomo Gateau, mikä on varmasti osaltaan vaikuttanut nykyisen yhteistyömme syntyyn – ei pidä väheksyä täydellisen Runebergintortun taikaa! Jokainen torttu leivotaan käsin Helsingin Sörnäisissä ja kostean koostumuksen kruunaa lempeä karvasmantelin ja arrakin maku, joka on erottamaton osa elämystä lohkeavan sokerikuorrutuksen ja tahmean vadelmahillon ohessa.

Siitä ollaan tosin montaa mieltä, sillä joissakin paikoissa käytetään kostukkeena rommia, toisissa kostuke jätetään kokonaan pois ja on olemassa jopa torttuja, joista puuttuu täysin niille tunnusomainen karvasmantelinen maku. Epäilyttävää. Kyllä oikeaoppiseen torttuun kuuluu joko karvasmanteli tai arrakki, mieluiten molemmat.

Arrakki on muuten tropiikissa tislattua alkoholia, jossa on tyypillisesti kookosta, riisiä ja sokeria. Siitä nautitaan Suomessa useimmiten punssina eli makeana liköörinä, joka syntyy arrakista, vedestä, sokerista ja sitruunamehusta. Punssia tehdään myös rommista, mikä ei silti tarkoita, että sitä tarvitsisi laittaa Runebergintorttuihin.

Löysin antikvariaatista Merete Mazzarellan kirjoittaman elämänkerran Fredrika Runebergista, kansallisrunoilijamme vaimosta, jonka pitkään ajateltiin kehittäneen Runebergintortun. Opin viime vuonna, että näin ei kuitenkaan ole, vaikka ohje löytyikin Fredrikan reseptikirjasta. Luin leivos- ja kahvilakulttuurin tuntijan Bo Lönnqvistin haastattelun, jonka mukaan leivoksen on kehittänyt porvoolainen kondiittori nimeltä Lars Astenius, jolta torttuja ostettiin myös Runebergeille. Runeberg oli aikansa julkkis, jonka suosikkiherkusta tuli nopeasti nimikkoleivos.

Itse Runebergilla oli tapana kastaa tortun pohja punssissa. Meillä ei ollut punssia, mutta karvasmantelilikööriä löytyy aina kaapista, sillä rakastan Amarettoa.

Lönnqvistin haastattelu oli muutenkin kiinnostava. Leivoskulttuuri on alunperin peräisin Venetsiasta, Italiasta, josta ne levisivät 1700-luvulla kahvilakulttuurin mukana muualle Eurooppaan. Leivokset saapuivat Suomeen 1800-luvun alussa sveitsiläisten sokerileipureiden mukana: he perustivat ensimmäisen konditorian Porvooseen. Konditorioita kutsuttiin perustajiensa mukaan aluksi sveitserioiksi ja niistä tuli suosittuja hengauspaikkoja. Se oli osa nykyisen kaupunkikulttuurin syntyä. Lempisitaattini:

“Kahvilassa voi istua vähän niin kuin salaa ja katsella ohikulkijoita. Se oli erinomainen paikka juonitella ja siellä voi myös tavata erilaisia henkilöitä ja tehdä sopimuksia. Onkin väitetty että Ranskan vallankumousta ei olisi saatu aikaan ilman kahviloita.”

Ei käy kieltäminen, ohikulkijoiden katselu Korkeavuorenkadun Gateaun terassilta on yksi lempiajanvietteistäni. Juno-koira harrastaa siellä myös Lönnqvistin mainitsemaa juonittelua, jonka tavoitteena on maistella pöydältä löytyviä herkkuja.

Miten siellä menee, ja mikä tärkeintä, joko olette korkanneet torttukauden?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA