Hei tyypit! Anteeksi, jos ehditte jo odottaa. Marraskuu melkein nielaisi minut, mutta tässä sitä painellaan aivan pokkana joulukuun puolella kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä mitään erityisen dramaattista olekaan, olen vaan väsynyt, ihan todella väsynyt. Mitä näitä nyt on: pimeys putosi päälle, kadotin itseni kiireisiin. Syksy on vaatinut veronsa, johan sitä on kestänytkin. Tulisi jo vuodenvaihde ja pitenevät päivät. Jotain muuta, ihan mitä tahansa muuta.

En tiedä miten avaisin sanoin tätä solmua, jota olen viime kuukausina selvittänyt. Kaikessa tavanomaisuudessaan sen ei pitäisi tosin olla vaikeaa. Tiivistän: on työ ja on omat tavoitteet. Viime vuosina aikaa ja energiaa on riittänyt niistä toiseen. Oma elämä omine toiveineen on ollut hyllyllä.

Ei se niin mustavalkoista ole, mikäpä ikinä olisi. Työhönkin on toki liittynyt tavoitteita ja ovat nekin omia – puitteet kun on itse pystytetty ja kaiken on saanut tehdä juuri kuten on itse halunnut. Niin moni muu asia on vaan odottanut vuoroaan, sitä hetkeä kun aikaa on. Hitaasti on alkanut valjeta, ettei sitä hetkeä tule ennen kuin – ironista kyllä – kirjaan sen kalenteriin.

Jossain vaiheessa elämä vaan alkoi tuntua yhdeltä isolta tuolileikiltä. Siinä minä olen aina se, joka jää ilman tuolia ja putoaa pelistä pois. Ehkä tiedätte tunteen. Että muut ne vain menevät ja toteuttavat haaveitaan, mutta minä olen ikuisesti tässä. Tekemättömien töideni äärellä vielä kahdelta aamulla, odottamassa myyttistä hetkeä kun kaikki olisi tehty ja saisin hyvällä omatunnolla mennä nukkumaan silloin kun muutkin.

Harasekin harhakonttorista päivää. Kirkkaampina hetkinä tajuaa toki itsekin saaneensa kaikenlaista aikaan. Niinä pimeämpinä tunteina itsesäälin lammikosta nousuun on tarvittu yhtä sun toista: vääristä syistä kumottuja viinilasillisia, mustaa huumoria ja monta minua viisaampaa ihmistä. He kaapivat minut lattialta ja komentavat nukkumaan silloin kun kuljen autopilotilla aivot suljettuna, koska ajatukset ovat alkaneet sattua päähän.

Hyvä – ja se ainut olennainen – uutinen on, että kaikkien niiden vuoroaan odottaneiden asioiden aika on nyt. Helpoksi tai huolettomaksi syksyksi en kuluneita kuukausia kehuisi, mutta valinnat on tehty ja päätöksissä pysytty. Vielä kun tietäisi kauanko tämä sekopäinen siirtymävaihe kestää ja koska kaaokseen alkaa piirtyä polku. Kapeakin kinttupolku kelpaa. Kaiken tämän jälkeen ei paljoa pelota rytkeikön raivaaminen.

Kesällä pidin ensimmäisen varsinaisen lomani vuosiin. Se oli valaiseva kokemus ihmiselle, joka joutui muistelemaan mitä lomalla tehdään. Oli kestänyt yli kolmekymmentä vuotta tajuta, että ihminen voi olla vain yhdessä paikassa yhtäaikaa. Kaikeksi onneksi kesti vain päivä tai kaksi tajuta, että se yksi paikka voi olla vaikkapa Pihlajasaaren eteläisimmän kallion nokka. Kokemuksesta viisastuneena ajattelin tehdä tästä lomailusta ihan säännöllisen tavan.

Lomailun lisäksi on toki ne kaikki muut suunnitelmat. Ensi vuonna ajattelin ennen muuta kirjoittaa ja kuvata. Keskittyä asioihin, jotka kiinnostavat, inspiroivat ja ilahduttavat. Tämä blogi on niistä yksi.

Kiinnostaa myös selvittää mitä tapahtuu, jos ei aikatauluta arkeaan ähkyyn asti, vaan jättää tilaa päähänpistoille, sattumille ja sen sellaiselle. En jaksa enää sanoa kaikille ja kaikelle etten ehdi. Haluan aikaa tuhlattavaksi asti. Valita menisinkö elokuviin vai ottaisinko torkut.

Kaikki on nyt vielä vähän kesken, mutta kaikki ajallaan. Kesken on ihan hyvä. Kuten ystävä kerran sanoi: puoliksi valmiina, ei puoliksi tekemättä.

Katsotaan kuinka käy.
Uskon, että hyvin.

Photos of me by Mikko Rasila

☊ OASIS – WONDERWALL